Pirkko Saisio: Passio

Pirkko Saisio 2021. Siltala. 732 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Tuntuu suorastaa juhlavalta kirjoittaa postausta Pirkko Saision Finlandia-ehdokkaana olleesta romaanista, niin suuri ja täyteläinen se on. Ja ihan erilainen, mitä olen Saisiolta aikaisemmin lukenut! Tukeva teos lähtee liikkeelle 1400-luvun Firenzestä ja kuljettaa lukijan vähitellen aikakausien ja vuosisatojen läpi aina 1950-luvun Helsinkiin.

Romaanin läpi kulkee omituisen, rumankauniin riipuksen tarina. Sen ympärillä on tietysti kullanhimoa, varkauksia, pakomatkoja ja perintökalleuden piilottelua, mutta myös väkevää uskonnollisuutta ja intohimoa. Riipuksen jalokivet matkaavat Firenzestä Venetsiaan, Wienin juutalaisten mukana Krakovaan luostariin, sieltä Volgan mutkaan Goluboje Selon pyhään ikoniin, Katariina Suuren kautta Viron Haapsaluun osaksi maalausta, ja lopulta osa kullasta päätyy Helsinkiin ja Arkangelin vankileirille asti.

Hänen edessään oli tie. Se oli uusi ja arvaamaton. Ja se oli pakko kulkea, hän ymmärsi sen nyt, vaikka se saattaisi tuhota hänet, ja luultavasti tuhoaisikin. Hän ei ollut valinnut tietä, tie valitsi hänet, ja se juoksi hänen edessään ja takanaan oikukkaasti kiemurrellen kuin Eedenin puutarhan käärme.

Riipusta tärkeämpää ovat kuitenkin kunkin aikakauden tarinat, luvut jotka ovat upeita kertomuksia jo itsessäänkin, mutta joista hentojen kytkösten kautta muodostuu yhdessä huima kokonaisuus. Tarinoissa on luostareita, ruhtinattaria, ankaria isiä, alistettuja ja valtaapitäviä, orpoutta ja köyhyyttä. Niissä solmitaan vääriä avioliittoja, karataan rakkaan kanssa, kärsitään vääryydestä, uskotaan tulevaisuus jumalan käsiin, otetaan riskejä, synnytetään aviottomia lapsia, tullaan hulluksi ja lähdetään mukaan luokkataisteluun.

Tarinat ovat tavallaan hyvin ajattomia, eikä aikakauden hahmottaminen ole niin tärkeää, aika vaikeaakin välillä, sillä vihjeet ovat pieninä muruina. Välillä googlasin ja tarkistin paikkoja, tapahtumia ja ihmisiä. Ihmiskohtaloissa kulkee aika vahvasti eri tavoin eriarvoisuus ja sen ilmenemistavat. On juutalaisten syrjimistä, on maaorjuutta, keittiöpiikojen alistamista ja armon varassa elämistä, on piilossa pidettävää seksuaalisuutta. On niitäkin, jotka kipuavat parempaan elintasoon taituruudella ja viekkaudella, mutta vahvasti mieleeni jäivät mm. Krakovan sisar Katarzynan velvollisuudentunto ja nöyryys, Andrei Mihailovits-reppanan epätoivoinen uskollisuus ja rakkaus sekä Linda Silverhavin herääminen luokkatietoisuuteen.

Sen verran pitkä lukumatka oli, etten kovin hyvin enää muista kirjan alkupään tapahtumia Firenzessä tai välillä Wienissä, mikä vähän harmittaa, mutta ehkä luen ne pätkät uudestaan. Erikoista, miten osa tarinoista tarttuu mieleen ja jää elämään, tuntuu pituuttaan painavammalta ja merkittävämmältä. Onneksi nyt kirjaa selatessani huomasin ihan ensimmäisen sivun tekstin, sillä se on kuin lahjanaru, joka sitoo kokonaisuuden vielä tiukemmin yhteen.

Entäpä Saision kerronta? Siinä on jotain ikiaikaisen ihanaa. Kieli on polveilevaa ja virkkeet saattavat olla taitavasti rakennetun pitkiä ja mahtipontisiakin, mutta teksti on uskomattoman eteenpäin vievää ja sujuvaa. Kieli on rikasta ja jotenkin ihmeellisesti korostaa kunkin aikakautensa piirteitä, oli kyseessä usko, ruokailutavat, vaatetus, perhesuhteet tai muut kulttuuriset ominaisuudet. Herkuttelin myös nimillä, joiden käyttöä Saisio ei välttele, päinvastoin, niiden toisto sai aikaan sen, että luin niitä itselleni välillä ääneenkin. Pientä mystiikkaakin tarinoissa välillä on, sillä rujon arjen ja köyhyyden rinnalla on ikoneja, kirkkoja ja hulluutta.

Upeasta romaanista myös blogeissa Kirsin Book Club, Tuijata ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Goodreadsin haastekohdista kuittaan numeron 50. A book that involves aging, or a character in their golden years. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa tämä sopii kohtaan 3: Perhejuhlissa.