Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva romaani on Raudaskosken toinen. En ole lukenut hänestä kirjoitettuja haastatteluja, joten en osaa sanoa, miten pitkälle teoksen tapahtumat toistavat kirjailijan omaa elämää, mutta eipä sillä väliä. Kyseessä on kuitenkin romaani, jonka päähenkilö on niin ikään Helsingistä Pariisiin muuttanut Tiina Är. Romaani alkaa siitä, kun erään kotiriidan päätteeksi Tiinan ranskalainen mies vie heidän pienen lapsensa ja lähtee.
Näin on siis käynyt oikeastikin, ja oli aika raastavaa lukea äidistä, joka ei tiedä missä hänen lapsensa on, ja jonka on lähes mahdotonta saada minkäänlaista apua paikallisilta viranomaisilta. Tiina ottaa yhteyttä poliisiin, lähetystöön ja asianajajaan, mutta ajautuu suohon, jossa hänen apuunsa ei reagoida eikä häntä juurikaan edes noteerata. Naisella ei ole juuri mitään, mihin turvautua, sillä hänellä ei ole tuloja, ei töitä eikä verkostoa suuressa kaupungissa. Alaovea vahtiva tympeä nainenkaan ei suostu luovuttamaan Tiinalle postia, sillä niissä on hänen miehensä sukunimi.
On mahdotonta sanoa, millaisiin tiloihin meistä kukin joutuisi vastaavassa tilanteessa. Tiina Är menettää hyvin nopeasti kyvyn toimia järkevästi, hän juo liikaa, ruoka ei maistu, hän vajoaa apatiaan ja on jo lähellä luovuttaa, kun huoltajuuskiista vie hänet oikeuteen. Clichyn aukiolla hän kohtaa muitakin ihmisiä epätoivoisissa elämäntilanteissa, mutta on kykenemätön tuntemaan empatiaa, saatika vastaanottamaan muiden apua. Lapsen löytämisen tuska on pitkä tie, ja kun lopulta tunnelin päässä näkyy valoa, on Tiina jo lähes tunteiden ulottumattomissa.
Hirvittävän elämäntilanteen ympärillä Pariisi sykkii suurkaupungin kiirettä ja kauneuttakin, mutta kirjailija on valinnut miljööksi sen loputtomat metrotunnelit, likaiset lähijunat, kodittomien kadut, laitapuolen kulkijoiden eritteet ja metelin. Se on Tiina Ärrän arkea ja mielenmaisema, joka resonoi epätoivon, masennuksen, välinpitämättömyyden ja kafkamaisesti kasautuvan epäoikeuden kanssa. Minun makuuni ympäristön kuvausta on teoksessa hieman liikaakin, mutta toisaalta se toimii kuin teatterin lavasteet.
Muutenkin Raudaskosken tavassa kirjoittaa on jotain samaa kuin käsikirjoituksissa. Tekstinkappaleet ovat kuin kohtauksia näytelmästä tai elokuvasta, niissä on vahva visuaalinen ote, ja kerronta etenee päälauseittain. Välillä Tiinan ajatus kirkastuu ja päivä on parempi, välillä vajotaan sumuun josta on vaikea päästä ylös. Etenemisen sijaan hän tuntuu ajautuvan tilanteisiin ja jopa ihmissuhteisiin ilman omaa tahtoa. Järkyttävintä on kuitenkin ympärillä pyörivän yhteiskunnan käsittämätön byrokratia, välinpitämättömyys ja toimimattomuus.
Vaikka Raudaskosken päähenkilö taistelee olemassaolostaan ja lapsestaan - isoja ja rankkoja teemoja - teos ei sorru sääliin eikä tunteiluun ylipäätään. Näin jälkikäteen päällimmäinen tunne, jonka lukijana koin, ei ole suru tai myötätunto, vaan ihmetys siitä, miten pieneksi ihminen voikaan vajota, miten kahden ihmisen - äidin ja tyttären - on mahdollista lähes kadota maanpinnalta ilman että hälytyskellot soivat missään. Tarina on rajattu fiksusti Pariisiin, eikä lukijalle valoteta esimerkiksi sitä, minkälaiset tukiverkostot Tiinalla Ärrällä olisivat ehkä olleet Suomessa. Elämää Helsingissä raotetaan pelkästään nostalgisen koti-ikävän ja nuoruudenystävän kautta.
Paljon monenlaisia ajatuksia ja yhteiskunnallista huolta herättävä teos, ja olen tyytyväinen että valitsin sen naistenviikon lukemistooni. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 49: Kirja on julkaistu vuonna 2022. Seinäjoen kaupunginkirjaston haastekohdista tähän sopii oikeussali. Blogipostauksen kirjasta löysin blogista Anun ihmeelliset matkat. Toivottavasti teos tavoittaa muitakin kirjablogeja!
Tämä kuulostaa rankalta mutta kiinnostavalta. Lisäänpä lukulistalleni!
VastaaPoistaTämä on jakanut mielipiteitä (Goodreadsin perusteella), mutta minusta tämä oli omalla tavallaan hyvin kiinnostava.
Poista