Turun kirjamessuilla

Aloitin kirjamessusyksyni eilen lauantaina Turusta. Vietin messuilla lähes koko päivän. Osa ennakkoon tekemistäni suunnitelmista toteutui, mutta osa ei, sillä ainakin yksi odottamistani haastatteluista oli peruttu ja osan unohdin vain koska löysin jotain muuta. Johonkin päädyin sattumalta ja viimeisimpiin jäin pakon sanelemana. Muutama viikko sitten alkanut köhäni nimittäin alkoi vaivata korvissa, ja loppupäivästä messuhälinä alkoi soida korvissa. Niinpä istuuduin auditorion suojaisaan huomaan ja kuuntelin sinne sijoitetut keskustelut. Alla lyhyt tiivistelmä kuulemistani haastatteluista ja keskusteluista sekä muutama kuva lavoilta (pahoittelen epätarkkuutta!).

Ensimmäinen haastateltava oli Ida Rauma, joka kertoi huomiota saaneesta romaanistaan Hävitys. Romaani on katsaus Turkuun ja sen historiaan, etenkin vanhoja rakennuksia kohdanneeseen hävitykseen, mutta myös maailmanlaajuiseen ekotuhoon. Pääteema on kuitenkin lapsiin kohdistuva kiusaaminen ja syrjintä, joka ilmenee monella eri tasolla. Rauma pohti, onko meillä edes kieltä aikuisten lapsiin kohdistamalle sorrolle. Romaanin myötä hän haluaisi, että lasten kokemukset kiusaamisesta, vähättelystä ja marginalisoimisesta otettaisiin tosissaan. Alistamista esiintyy niin toiminnan kuin kielenkin tasolla. Jopa hyvää tarkoittavilla sloganeilla ja kampanjoilla on riskinä kääntyä päälaelleen. Romaanissa on ilmeisen paljon omakohtaista kokemusta. Haastattelija kiitteli kirjaa myös sen rynnistävän upeasta kielestä.  

Riitta Jalosen Kirkkaus vuodelta 2016 on ollut yksi kaikkien aikojen parhaista lukemistani romaaneista, ja siksi halusin kuulla, millainen on hänen (mahdollisesti uran päättävä) romaaninsa Omat kuvat. Teos on retrospektiivi kirjailijan omaan uraan ja muodostaa kokonaisuuden, jossa kaikilla aikaisemmilla romaaneilla teemoineen ja päähenkilöineen on oma roolinsa. Jalonen kertoi kiehtovan esimerkin siitä, millä tavalla hän näkee teostensa päähenkilöt hahmokokoelmana, joka on nyt täysi. Hän myös kertoi, miten omien teosten lukeminen jälkeenpäin avaa asioita uudella tavalla, ja miten kirjailija löytää ajan myötä oman ytimensä. Hän sanoi vierastavansa termiä autofiktio ja käyttävänsä mieluummin termiä "fiktiivinen mieli", jonka pitää olla avoin ja vapaa silloinkin kun teemat ovat omakohtaisia.

Ville Ranta, yksi Suomen tunnetuimmista ja arvostetuimmista sarjakuvan tekijöistä, on myös pilapiirtäjä. Iltalehdessä kaksi kertaa viikossa ilmestyneitä pilapiirroksia on koottu yhteen teoksessa Kurissa ja nuhteessa. Niinpä teos on samalla katsaus viime vuosien puheenaiheisiin. Ranta arvioi, että yksi syy hänen suosioonsa on hänen epäsuosionsa, sillä poliittisesti terävät piirrokset herättävät keskustelua ja jopa rikosilmoituksia. Palautetta tulee paljon ja sen kanssa Ranta joutuu tekemään paljon töitä henkisesti. Eniten häijyä ja tunteikasta keskustelua herättävissä piirroksissa on yleensä teemana pakolaisuus, rasismi ja islam. Ranta kaipaa Suomeen lisää pilapiirtäjiä ja toivoo alalle uutta sukupolvea. Hän kertoi, että siinä missä sarjakuvien tekeminen on hidas ja työläs prosessi, pilapiirrokset syntyvät nopeasti ja ovat sarjakuvatyölle erinomainen vastine.

Esikoiskirjailijat Anna Englund ja Riku Siivonen olivat yhteishaastattelussa. Englundin romaani on nimeltään Lautapalttoo ja se kertoo 1930-luvulla pienellä paikkakunnalla eläneestä naisesta, joka kohtaa helsinkiläisen naisen. Naiset ovat hyvin epätodennäköinen pari aikana, jolloin naisten välinen suhde oli vielä kriminalisoitua ja sitä vielä tänä päivänäkin kuvataan yllättävän vähän. Helsingin ja maaseudun välinen kuilu on ollut valtava silloin, mutta taitaa olla edelleenkin. Lautapalttoossa näkyy Englundin suvun käsityöperinne, ja oman suvun perinnettä on paljon myös Siivosen romaanissa Kaikki isäni tavarat, jossa päähenkilö käy läpi isänsä kuoltua tämän valtavaa tavaramäärää. Molemmat romaanit siis käsittelevät kuolemaa omalla tavallaan. Siivosen romaanissa on paljon häntä itseään ja hänen isäänsä. Sukupolvien väliset erilaiset arvot ja tavat ilmaista itseään törmäävät. Keski-ikäinen mies kaipaa isän katsetta ja kipuilee isäsuhteensa kanssa. Molemmista romaaneista löytyy varmasti paljon samaistumispintaa lukijoille.

Shoppailuhetken päätteeksi ajauduin kuulemaan hetken, kun Mari Pihlajaniemi kertoi teoksestaan Olipa kerran Pohjola. Kuulin haastattelusta vain viimeiset minuutit ja ihan harmittaa, etten hoksannut tai ehtinyt kuulla kaikkea. Kirja on nyt kuitenkin kirjaston varausjonossa, sillä haluan tietää lisää teoksesta, joka kertoo pohjoisen luonnosta ja ihmisen vaikutuksesta siihen.

Auditoriossa muusikko Kalle Ahola ja toimittaja Ville Hartikainen kertoivat teoksesta Jouko Lehtolan Rock-Finlandia, johon on kerätty tuotteliaan ja suositun valokuvataiteilijan otoksia rockmaailmasta vuodesta 1985 vuoteen 2010 saakka. Valokuvien kokoaminen on ollut niin tekijöille kuin valokuvattavillekin surutyön tekemistä ja arvostetun valokuvaajan uran kunnioittamista. Ahola on haastatellut sitä varten sataa artistia ja Hartikainen on kirjoittanut haastattelujen pohjalta artikkelit kirjaan. Vaikka kyseessä onkin vain yhden miehen otokset, teos antaa kattavan kuvan suomirockin kultakaudesta.

Rosa Meriläisen ja Kari Hakamiehen haastattelu oli hauskaa kuultavaa, ja siitä päätellen yhteinen kirjoitusprosessi on sujunut hyvin ja Hakamiehen mukaan jatkoakin saattaa ilmestyä. He ovat siis kirjoittaneet yhdessä trillerin Epäpyhä liitto, jossa he ovat päässeet hyödyntämään asiantuntemustaan politiikan maailmasta. Haastattelun perusteella dekkarista löytyy politiikan ja poliisityön lisäksi muun muassa erotiikkaa! Harmi ettei Li Anderson ollut sairastumisen vuoksi päässyt haastattelijaksi.

Dekkarikuningattaret Virpi Hämeen-Anttila, Outi Pakkanen ja Helena Immonen kertoivat, millä tavalla miljöö ja kaupunki ovat mukana heidän teoksissaan, jotka sijoittuvat hyvin eri aikakausille. Hämeen-Anttilan 1920-luvulle sijoittuvissa dekkareissa Helsingin silloiset kadut arkkitehtonisine yksityiskohtineen ovat tärkeässä roolissa. Kirjailijan on perehdyttävä aikakauteen ja kaupungin nimistön historiaan, jotta yksityiskohdat menevät oikein. Peräti 30 teosta kirjoittanut Pakkanen kertoi, miten Helsingin maisemat saattavat laukaista hänessä kipinän aloittaa tarina tiettyyn paikkaan tai miten hän vaikkapa kukkakaupan nähtyään tietää, että seuraavassa kirjassa siellä tapahtuu murha. Hänen rakastamansa klassikkoravintolat ovat usein merkittävässä roolissa. Nuorempi dekkaristi Immonen on juuri julkaissut toisen Kettu-sarjan teoksen, jossa ollaan Afganistanissa. Sitä varten Immonen oli haastatellut siellä palvelleita sotilaita, jotta alueen tuoksut, äänet ja maisemat olisivat teoksessa mahdollisimman autenttisia. Kettu-sarjaan on jo tekeillä kolmas osa.

Kiitos järjestäjille hyvin toimivista messuista ja kiitos messulipusta! Seuraava messupostaus tulee Helsingistä neljän viikon päästä!