Rosa Liksom: Väylä

Rosa Liksom 2021. Like. 267 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Onpas aika vierähtänyt nopeasti! Siitä on jo lähes vuosi kun kuuntelin Rosa Liksomin haastattelua Tampereen kirjafestareilla loppuvuodesta 2021. Ostin silloin tuoreen Väylä-romaanin joululahjaksi perheeseeni, mutta aloin itse lukea sitä vasta tänä syksynä. Nautiskelin e-kirjasta ensin junamatkalla ja loput luin kotona varsinaisesta kirjasta. En ihmettele yhtään, että Väylä nousi Finlandia-ehdokkaaksi. Varmaotteisesti kirjoitettua tarinaa oli ilo lukea alusta loppuun.

Mie kattelin lähestyvää maata. Sen yli oli soanmyrsky kulkenu. 

Tarinan kertoja on nuori tyttö, joka lähtee Väylän itäpuolelta eli Suomen Lapista kuljettamaan karjaa joen yli Ruotsin puolelle. Tarinan alku on matkantekoa, kävelemistä, hengissä pysymistä ja huolehtimista. Tyttö on paljosta vastuussa, mutta saa karjansa turvaan maalaistaloon siksi aikaa kun lähtee etsimään äitiään. Äiti on kuljetettu sairastupien kautta pakolaisleirille, jonne he molemmat jäävät talven yli. Äiti on synnyttänyt pienen veljen, joka ei selviä kulkutaudeista ja on vähällä ettei äitikään selviä. Kun kevät koittaa ja sota loppuu, alkaa taas matka kohti itää. Tyttö hakee karjansa ja kävelee takaisin Väylän toiselle puolelle.

Pohjosen suunalta laahusti väsynyttä väkeä elikoihneen ja toiselta suunalta pöykkäsi pitkä letka kyläläisten lehmiä ja joutokarjaa.

Verevällä murteella kirjoitettua tekstiä voisi olla hidasta lukea, jos murre ei olisi tuttua. Onneksi se pääpiirteissään on, ja toisaalta jos vaan nauttii kielen kiemuroista, ei haittaa mitään vaikka lukeminen olisi välillä hidastakin. Hidasta on tytöllä matkan teko ja odottaminenkin, joten hoppuilu ei sovi tämän romaanin henkeen. Kunhan murteeseen tottuu, se jää ihanasti soimaan kielelle. 

Liksomin romaani on muutenkin hyvin aistivoimainen. Tytön matkaan mahtuu paljon kipua, fyysistä rasitusta, kylmää ja nälkää. Hiki ja sairaudet ovat melkein lukijankin aistittavissa, samoin myös onneksi kauniimmat tuoksut kuten heinä, metsä, virtaava vesi tai virkistävä sade. Aistivoimaa on myös ihmisten välisessä yhteydessä, kun nuoret matkantekijät nukkuvat toisissaan kiinni, tanssivat itsensä väsyksiin tai pyöriskelevät mättäillä. Kerronta on kaiken kaikkiaan hyvin ruumiillista, elämässä ja kuolemassa kiinni.

Itkin särkevää polvea, itteni yksinäisyyttä, ihmistä ylheensä ja pölkäsin omia ja muitten pölköjä. Aattelin, että jos panen silmät kiinni, niin kuolema noutaa minut ja johattellee askehleet kohti Tuonelaa.

Lehmät ovat tässä romaanissa ihan yhtä tärkeässä roolissa kuin useimmat ihmiset. Heillä on nimet ja luonteenpiirteet, ja etenkin tarinan alussa en aina edes hoksannut että kertoja viittasi lehmään puhuessaan Ilonasta tai Liinasta. Tyttö muistelee mitä kaikkea Setä on hänelle opettanut maailmankaikkeudesta ja luonnosta, pohtii missä on hänen paikkansa sodan jälkeen ja osaako hän muuta kuin huolehtia rakkaista lehmistään. Hän oppii pakolaisleirillä paljon äidistään, joutuu käsittelemään kipeitä asioita ja omaa rooliaan perheessään. Tytön taakka on painava kantaa, paljon hän joutuu todistamaan ja oppimaan, mutta matkassa on aina iloa ja toivoa.

Väylä on ihaltavan selkeäpiirteinen kokonaisuus, jossa ei ole mitään ylimääräistä, mutta joka on silti hyvin täyteläinen ja runsas. Lapin sodan aikaan sijoittuvalla romaanilla on tietysti tosielämän esikuvansa ja tarinansa taustalla. Väylä on arvokas kertomus siitä, mitä kotirintamalla tapahtuu kun miehet ovat sodassa. Siksi tässä romaanissa pääosassa ovat naiset, heidän velvollisuutensa ja heidän tapansa selviytyä luonnon armoilla ja pakolaisena - teema joka ei vanhene koskaan. Kirjan kansia on myös pakko kehua! Upeasta teoksesta lisää blogeissa Kirjaluotsi, Tuijata, Kirsin Book Club ja Kirja vieköön!