Petina Gappah: Muistojen kirja

Petina Gappah 2015. Englanninkielinen alkuteos The Book of Memory. Suomentanut Tero Valkonen. Tammi 2017. 307 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Zimbabwelainen albiinonainen Memory kärsii tuomiotaan kuolemansellissä. Hänet on tuomittu miehen murhasta. Miehen, joka osti hänet kun hän oli vasta lapsi. Tarinassaan Memory käy läpi lapsuuttaan, äitinsä hulluutta, kotiseudun elämää ja yrittää ymmärtää, miksi vanhemmat halusivat hänestä eroon. Oliko syynä rahapula vai se, että äiti uskoi lapsen epänormaalin värityksen kiroavan koko perheen?

Gappah kertoo köyhän perheen elämästä pienten, valaisevien yksityiskohtien kautta. Siitä, mikä valta äidin suvussa kulkevalla kirouksella voi olla. Miten isä tekee kaikkensa että lapset pysyisivät hengissä, eivätkä he kaikki pysykään. Miten pieni lapsi käsittelee sisaruksensa menehtymistä. Tarina kertoo kuitenkin ennen kaikkea siitä, miltä tuntuu koko elämänsä olla erilainen kuin muut, kiusaamisesta, tuijottamisesta ja pelkäämisestä.

Lloyd, jonka Memory uskoo ostaneen hänet, antaa tytölle paremmat mahdollisuudet sivistykseen ja kouluttautumiseen. Siihen lahjakas tyttö panostaakin täysillä, sillä eihän hänellä muutakaan ole. Perhe jää taakse ja muistot haalistuvat. Menee kymmeniä vuosia ennen kuin Memory vasta vankilassa kuulee perheestään aikuisen kertoman totuuden, äidin mielenterveydestä, isän sinnikkyydestä ja sisarustensa kohtalosta.

Muistojen kirja on niitä teoksia, joista oppii lisää maailmasta, sillä se on myös tarina Zimbabwen kaoottisuudesta. Maa itsenäistyi Britanniasta Rhodesia-nimellä jo vuonna 1965, mutta kirjan tarinan aikoihin maassa kapinoidaan valkoista valtaa ja valkoista yläluokkaa kohtaan. Paikalliset valtaavat rikkaiden valkoisten maatilat ja talot, ja valta vaihtuu. Näin maan poliittinen tilanne vaikuttaa myös Memoryn elämään, pikaiseen tuomioon ja hänen uuden elämänsä ihmisiin. Brittivallan perinne näkyy hauskalla tavalla myös paikallisten kielissä ja ennen kaikkea nimissä, kuten Memory.

Romaanissa on todella viehättävä kerronta, vaikka itse tarinassa on paljon synkkää. Menneisyyden väärinkäsitykset ja tapahtuminen todellinen luonne avautuvat niin Memorylle kuin lukijallekin yhtä aikaa, vähitellen. Vaikka nainen elää kuolemansellissä, maan poliittinen tilanne mahdollistaa toivon. Romaanissa on yllätyksellisyyttä, viisautta ja ymmärrystä niissäkin tilanteissa, joissa tuomiot ja kohtalot tuntuvat täysin epätodellisilta ja epäreiluilta.

Lue myös millainen on Gappahin seuraava romaani Pimeydestä loistaa valo. 

Elly Griffiths: Taikatemppumurhat

Elly Griffiths 2014. Englanninkielinen alkuteos The Zig Zag Girl. Suomentanut Pauli Tapio. Tammi 2024. Pokkarissa 304 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Luulin ensin että tämä Brightonin mysteerit -sarjan avausosa olisi Elly Griffthsin uralta ennen Ruth Galloway -sarjaa, mutta tätä sarjaa hän onkin kirjoittanut yhtä aikaa tuon kuuluisamman sarjansa kanssa. Brightonin mysteereistä on suomennettu kolme ensimmäistä, mutta niitä on yhteensä seitsemän. Griffithsillä on myös Harbinder Kaur -sarja (neljä osaa, kaikki suomennettu) sekä A Girl Called Justice -niminen sarja, jota ei ole suomennettu. Tuottelias kirjailija!

Taikatemppumurhat sijoittuu sodan jälkeiseen Brightoniin, jossa poliisiksi ryhtynyt Edgar Stephens alkaa tutkia murhaa, joka muistuttaa hänen ystävänsä Max Mephiston taikatemppuja. Sodan aikana Edgar ja Max työskentelivät ryhmässä, jonka tarkoituksena oli sumuttaa saksalaisia Skotlannin itärannikolla. Silmänkääntötemppuihin erikoistuneen varsin kirjavan porukan toimeksianto silloin oli omalaatuinen, mutta nyt joku on selvästikin heidän perässään. Kun kaksi nuorta avustajanaista ja yksi ryhmän jäsenistä kuolee, on Edgarilla kiire selvittää, kuka heitä vainoaa ja miksi.

Griffithsin kieli on tässä teoksessa hienovaraisempaa ja taidokkaampaa kuin vaikkapa Ruth Galloway -sarjassa. Hohtoa tuo myös tarinan sijoittuminen 1950-luvun alkuun, sodan läheisyys ja siitä selviäminen, sekä tietysti teatterimaailma, jota usein sivutaan. Hahmojen välillä on lämminhenkisyyttä ja vahvoja siteitä, ja uskon osaavani ennustaa, ketkä heistä jatkavat sarjan seuraavissa osissa. Taitavasti kirjoitettu, kotoisa ja nostalginenkin dekkari, jota en kuitenkaan jää kaipaamaan samalla tavalla kuin tuota toista sarjaa, jonka kaikki osat oli pakko hotkia. Molempia sarjoja yhdistää taianomaisuuden ja hienoisen mystiikan läsnäolo. Hahmojen rakentajana Griffiths on myös hyvä, ja jo tämän yhden teoksen aikana niin Edgar kuin Maxkin kehittyvät mielenkiintoisella tavalla.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Elizabeth Strout 2008. Englanninkielinen alkuteos Olive Kitteridge. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2020. Pokkarissa 374 s. Kaupasta ostettu. Kuva kustantajan.

Olipa hyvä tuuri, ettei lukupiirissä ollut kukaan vielä lukenut Olive Kitteridgeä, kun sitä ehdotimme, vaikka se on ollut viime vuosina niin kovin suosittu ja luettu - ja televisiosta katsottu. Olen itse lukenut Stroutilta ainoastaan romaanin Nimeni on Lucy Barton. 

Yllätyksenä minulle tuli se, että teos koostuu useasta tarinasta, joissa nimihenkilö Olive Kitteridge ei suinkaan ole aina pääosassa. Joskus hänet vain mainitaan. Tarinat sijoittuvat kuitenkin kaikki samaan pieneen Crosbyn kaupunkiin Yhdysvaltain koillisosassa, ja niissä esiintyy usein samoja hahmoja.

Viimeisimmässä tarinassa Olive on jo eläkkeellä, hän on 72-vuotias ja hänen miehensä Henry on menehtynyt. Heidän poikansa Christopher asuu New Yorkissa eikä Oliven ja hänen poikansa välit ole helpot. Olivea kuvaillaan liian suorasanaiseksi, vähän äkkivääräksi ja vaikeasti lähestyttäväksi. Ja on totta, ettei Olive kovin helposti pidä tapaamistaan ihmisistä, ei koulunsa lapsista eikä aikuisista, saati sitten kaupunkiin muuttavista varakkaista lomailijoista, tai etenkään tyhmistä ihmisistä. Silti Olive rakastaa, omalla kömpelöllä tavallaan. Hänellä on ikävä Henryä, hän ihastuu muihin miehiin, hän ikävoi poikaansa ja pelkää ettei pääse osaksi lapsenlapsensa elämää.

Stroutin tarinat kuvaavat samalla tavalla arkisia kohtaamisia, arkisia tapahtumia ja tunteita kuin vaikkapa yhdysvaltalaisen Anne Tylerin teokset. Draama ei ole ylitsepursuavaa, vaikka sitä pieninä määrinä onkin. Oliven silmien kautta ihmiset ja heidän käyttäytymisensä usein hämmästyttävät häntä, ja toisin päin. On kuin hän ei vielä 72-vuotiaanakaan osaisi käyttäytyä niin kuin ympäristö odottaisi. Nykypäivänä Olivella varmaankin todettaisiin jonkinlainen nepsydiagnoosi. Vanhenevan, yksinäisyyteen totuttelevan, puolisosta huolehtivan Oliven elämässä oli paljon piirteitä, joita olen seurannut vierestä omassa lähipiirissäni. Elämänvaihe, joka useimmilla on joskus edessä, ja siksi siihen on hyvä tutustua myös kaunokirjallisuuden kautta.

Ihan kaikki tarinat eivät saaneet minua pauloihinsa, mutta kokonaisuudesta pidin kovasti. Kirja oli nopealukuinen ja erillisten tarinoiden avulla siinä pysyi jonkinlainen rytmi ja ne jopa auttoivat hieman koukuttumaan. Romaanissa on useita aikatasoja ja kaupunkilaisten elämä tulee tutuksi usean vuosikymmenen ajalta. Tarinat on kirjoitettu noin kaksikymmentä vuotta sitten, minkä huomaa ainakin teknologian vähyydessä verrattuna nykypäivään, mikä tuo tarinoihin omanlaistaan hitautta. Se tuntuu hyvältä. 

Nathan Hill: Wellness

Nathan Hill 2023. Englanninkielinen alkuteos Wellness. Suomentanut Antero Tiittula. Gummerus 2024. 636 s. Sain joululahjaksi. Kuva kustantajan.

Sain järkäleen luettua! Aloitin tämän toivomani lahjakirjan jo useita viikkoja sitten, välissä oli lomareissu, jonne halusin e-kirjoja, ja sen jälkeenkin kirja on edennyt hitaasti. Mutta se ei ole haitannut, sillä opus antaa paljon pohdittavaa ja sen sisältö on melkoinen.

Laskeskelin, että kirjan päähenkilöt, pariskunta Jack ja Elizabeth, ovat syntyneet ehkä vuonna 1974, eli ovat suunnilleen ikäluokkaani. Ehkä sen vuoksi 1990-luvun kuvaus tuntui niin tutulta, vaikka eletäänkin Chicagossa. Nuoret siis tapaavat tuolloin, kun molemmat ovat vasta aloittaneet yliopisto-opinnot. Molemmat ihastuvat toisessa ominaisuuksiin, jotka leimaavat lapsuudesta puuttuvia piirteitä ja arvoja. Jackin vähäeleinen, mustanpuhuva valokuvaajan habitus on jotain muuta kuin Elizabethin vanhempien vanha vauraus ja kilpahenkisyys. Elizabethin rento tyylikkyys ja tyttömäisyys on tyystin erilaista kuin Jackin kotia leimannut katkeruus ja maalaisuus.

Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin Elizabeth on sitä mieltä, että avioliitto kaipaa tuuletusta. Hän saa rohkean idean uudelta tuttavaltaan, mutta Jack onkin täysin tyytyväinen turvallisuuteen ja toisteisuuteen. Kestääkö pitkä liitto erilaiset tarpeet? Heidän poikansa Toby on nepsypiirteineen haastava lapsi, ainakin Elizabethin näkökulmasta, mutta johtuuko haaste ennemminkin äidin asettamista normeista? Ja mikä onkaan uuden asunnon tilanne, asunnon jota rakennetaan uudelle alueelle kovalla rahalla ja joka ei meinaa millään valmistua. Mitä se kertoo ajasta ja ostajistaan?

Se, mitä romaanissa tapahtuu nykyhetkessä pintatasolla, ei ole lainkaan niin merkittävää kuin kaikki se, mikä pariskunnan on tähän saakka tuonut. Heidän muistonsa avaavat lapsuutta ja nuoruutta vähitellen enemmän ja enemmän, mikä ainakin auttoi minua pitämään kirjasta kiinni. Näkökulma on hieman vahvemmin Jackin kasvutarinassa, mutta lopussa Elizabethinkin teini-iästä paljastuu isoja selittäviä tekijöitä. Kumpikaan ei pidä yhteyttä kotipuoleen ja siihen on hyvät syyt. Molempien kokema vähättely ja henkinen väkivalta olisi voinut tehdä pahempaakin jälkeä.

Elizabeth on töissä Wellness-nimisessä hyvinvointiyrityksessä, joka menestyy saamalla asiakkaansa uskomaan, että heidän kokemiinsa haasteisiin on löytynyt lääke. Itse asiassa kyse on plasebosta ja nerokkaasta suggestiosta, mutta taustalla on perusteellista psykologista tutkimusta. Perusteellinen kuvaa myös tätä romaania, sillä oli kyseessä plasebovaikutus tai mikä tahansa päähenkilöiden kohtaama asia, kirjailija paneutuu siihen juurta jaksain. Jackin ammatti valokuvaajana ja alan opettajana perustuu nuoren opiskelijan hätävalheeseen, mutta poikii hyvän uran. 

Wellness on päähenkilöidensä kautta erittäin tarkka ajankuvaus ja kuten takakannessa kuvaillaan, panoraama länsimaisesta elämästä. Siihen mahtuu niin paljon, että tässä mainitsemani on vain pintaraapaisu. On sosiaalista mediaa ja Facebook-sotaa, sukupolvien välisiä eroja, mainitsemani nepsyt ja psykologia, polyamoristien orgiat, keskiluokkaa palveleva rakentaminen sekä tieteellinen tutkimus. Kun kirjailija päätti selittää algoritmien toiminnan ihan läpikotaisin, olin luovuttaa. Mutta onneksi en luovuttanut, sillä lopussa kiitos seisoi ja ympyrä sulkeutui kauniilla tavalla.

Wellness on psykologisesti tarkkanäköinen romaani ja älykästä tekstiä. Sen suomentamisessa Antero Tiittula on tehnyt erinomaista työtä. Vähemmän olisi riittänyt, mutta Nathan Hill on kyllä onnistunut punomaan kokonaisuuden, jonka jokaisella osasella on merkityksensä. Joku olisi tyytynyt valitsemaan aiheekseen esimerkiksi Jackin ankaran lapsuuden ja saanut aikaiseksi erinomaisen ja hyvin rajatun romaanin, mutta tällä kertaa enemmän on enemmän. Sisältörikas oli Nathan Hillin edellinenkin romaani Nix, josta postaus täällä. 

Richard Osman: Hutiluoti ja Viimeinen pirulainen

Richard Osman. Englanninkielinen alkuteos The Bullet that missed (2022) ja The Last Devil to Die (2023). Suomentanut Antti Saarilahti. Otava. Luin ja kuuntelin BookBeatista. Kuvat kustantajalta.

Luin lomareissulla Osmanin Torstain murhakerho -sarjan kolmannen osan niin innoissani ja ihastuksissani, että aloitin neljännen osan saman tien. Vuonna 2020 alkanut sarja on täydentynyt tasaista tahtia joka vuosi. Päähenkilöt eli murhakerhon muodostavat neljä eläkeläistä, jotka asuvat Coopers Chasen eläkeläiskylässä Etelä-Englannissa: Joyce, jonka näkökulma tarinoissa on laajin, on entinen sairaanhoitaja, puhelias pieni täti; Ibrahim on komea ja järjestelmällinen, intellektuelli psykiatri; Ron on 1980-luvulla kuuluisaksi noussut ammattiyhdistysaktivisti, oikea äijä, ja Elisabeth MI6:n entinen vakooja, joka tuntee niin aseet kuin Neuvostoliitonkin. Aloitusosasta Torstain murhakerho voit lukea täältä ja kakkososasta eli Mies joka kuoli kahdesti, voit lukea täältä.

Hutiluodissa neuvokas nelikko tutkii vanhaa tapausta, jossa mediamaailman nouseva tähti surmattiin aikoinaan. Joyce pääsee ilokseen tutustumaan julkkiksiin ja Ron esiintymään televisiossa. Sieltä hän löytää itselleen myös uuden mielitietyn. Viimeisessä pirulaisessa murharyhmän huolena on ystävän, antiikkikauppias Sharman kuolema, joka on selvitettävä. Nelikko sekaantuu heroiinikauppaan, mutta kuten aina, Elisabethin verkosto, Ibrahimin puhelahjat, Joycen harmittomuus ja Ronin uskollisuus auttavat pidemmälle kuin mihin paikallispoliisin voimavarat yltävät.

Murharyhmän lisäksi kirjasarjan vakiohahmoja ovat paikallispoliisi Chris, joka seurustelee parinsa Donnan äidin kanssa. Donna puolestaan rakastuu Elisabethia ja tämän dementoituvaa puolisoa Stepheniä auttavaan puolalaiseen, tatuoituun, vähintäänkin epäilyttävään, mutta hyvin lojaaliin Bogdaniin. Nelososassa Stephenin etenevä dementia on suuressa roolissa ja Elisabeth joutuu tekemään raskaan päätöksen puolisonsa vuoksi. Lähestyvää kuolemaa ja pitkäikäisen puolison menettämistä käsitellään paljon, mikä tekee nelososasta surumielisemmän ja raskaamman kuin muut sarjan osat.

Sillä surumielisiä ja raskaita nämä eivät muuten todellakaan ole. Kirjasarjassa on runsaasti pilkettä silmäkulmassa, mustaa huumoria, hauskaa ja nokkelaa sanailua, lämminhenkistä ystävyyttä, rohkeutta ja tomeruutta. Peloton nelikko ottaa tutkittavakseen mitä tahansa, vaikka se uhkaisi heidän omaa turvallisuuttaan. Elämää nähneet sankarit eivät kaihda huumeveikkoja, yhteenottoja, pikkunilkkejä eivätkä varsinkaan keskusrikospoliisia. Kolmososa pysyy hyvin samalla huikealla tasolla kuin ykkönen ja kakkonen, mutta johtuiko sitten loman loppumisesta vai kirjasta itsestään, että nelososa ei niin pitänyt enää otteessaan. Toivon kuitenkin kirjasarjalle vielä jatkoa!

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Guillaume Musso 2018. Ranskankielinen alkuteos La jeune fille et la nui. Suomentanut Anna Nurminen. Siltala 2023. 357 s. Kuuntelin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Kävin viime kesänä Antibesissa ja olipa kiva yllätys, kun kuulin että Tyttö ja yö sijoittuu sinne. Miljöön hahmottaminen loi äänikirjan tarinalle heti ihan erilaisen tunnelman, vaikken aluetta varsinaisesti tunnekaan. Kuuntelin tämän kirjan siis työmatkoilla bussissa. Musson teokset ovat olleet Euroopassa varsinainen sensaatio, etenkin tämä esikoisteos.

Antibesista kotoisin oleva nelikymppinen menestyskirjailija Thomas Degalais palaa kotikaupunkiinsa luokkakokoukseen 25 vuotta ystävänsä Vinca Rockwellin katoamisen jälkeen. Suositun ja kaikkien ihaileman tytön huhuttiin karanneen opettajansa kanssa jouluna 1992. Ainakin kumpaakaan heistä ei ole sen jälkeen tavoitettu, mutta mitä oikeastaan tuolloin tapahtui? Millaiset olivat Thomasin ja Vincan välit, kenen kanssa tytöllä oli suhde, miksi hän ajautui päihteisiin ja onko Antibesissa enää niitä, jotka muistavat tuon joulun tapahtumat?

Pian käy ilmi, että Thomas itse ja tämän ystävä Maxime tietävätkin Vincan katoamisesta kaikkein eniten. Pystyvätkö he pitämään salaisuuden itsellään vai onko heidän tulevaisuutensa vaarassa? Paikallislehden toimittaja Stéphane on yrittänyt selvittää tytön tapausta jo vuosia. Jotain tietää myös lääkäriksi valmistunut nainen, miesten lapsuudenystävä, jonka hermot alkavat yhtäkkiä pettää. Kaveriporukan keskinäisestä syyllisyydentunnosta huolimatta katoamisen taustalla onkin muita, niitä, joiden motiivina oli aikoinaan suojella ja auttaa silloisia nuoria. Lukiolaisnuoret saattoivat aikoinaan syyllistyä jonkinlaiseen rikokseen, mutta joku ei antanut heidän jäädä siitä kiinni.

Jännärissä on mielenkiintoinen tunnelma, joka pitää hyvin otteessaan enkä ole lainkaan yllättynyt Guillaume Musson suosiosta. Ahdistuneisuus, syyllisyys ja tunne-elämän kiemurat tekevät tarinasta kiehtovan. Samoin tietysti juoni, jossa paljastuu koko ajan enemmän ja enemmän seikkoja, jotka ovat loppujen lopuksi hyvinkin inhimillisiä. On kateutta, mustasukkaisuutta, ihastumista, kiristämistä ja väärinymmärryksiä. On teini-ikäisiä omine maailmoineen, on hyväksi käyttäviä aikuisia ja rohkeita ratkaisuja. 

Salaperäiseen tunnelmaan sopii hyvin myös vuosi 1992, josta muistutetaan muun muassa musiikin kautta. Antibesin lukiolaisista annetaan varsin kultturelli ja lukenut kuva, mikä alleviivaa menneisyyden ja nykyisyyden välistä eroa. Traaginen lumimyrsky ei ole jotain, mitä olisin odottanut Côte d'Azurin joululta, mutta taustalle ihan hyvä tehokeino. Sen verran koukuttavan, hyvin rakennetun ja tunnelmaltaan vahvan teoksen Musso on kirjoittanut, että voisin hyvin lukea tai kuunnella häneltä lisääkin.

Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin

Patricia G. Bertényi 2025. 379 s. Tammi. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Ihastuin viime kesänä Bertényin uuden jännärisarjan avausosaan Kaikki ovat sokeita, joten heti kun kakkososa tuli varattavaksi kirjastoon, laitoin sen jonoon. Lomareissulla viime viikolla latasin sen kuitenkin BookBeatille ja sain sen siten nopeammin. Voi miten hyvää luettavaa tämä sarja onkaan, ja monesta syystä!

Ensinnäkin sarjan päähenkilö Janka Vitéz on jo kuusikymppinen nainen, joka siivoaa Aboan sairaalaa. Hän ei kuitenkaan ole aina ollut siivooja, vaan tekee samaa mitä moni maahanmuuttaja, eli ei ainakaan työtä, johon on saanut kotimaassaan koulutukseen. Pidän siis siitä, että päähenkilöksi on päässyt eläkeikää lähestyvä lonkkavaivainen maahanmuuttajanainen, ja muutenkin, lähes kaikki kirjasarjan keskeiset hahmot ja toimijat ovat naisia. Miehet ovat joko statisteja tai rikollisia. 

Ensimmäisestä osasta mukana ovat edelleen teho-osaston hoitaja Dani sekä kansainvälisesti huikeaa uraa tahkoava laulaja Aydan. Poliisit ovat pysytelleet hiljaa siitä, mitä Aurajoen rannoilla tapahtuu, mutta Janka saa selville, että Aboan kaupunkia terrorisoi sarjamurhaaja. Janka on nimittäin aikaisemmalta koulutukseltaan oikeuslääketieteen tohtori, hänellä on uskomattoman hyvä muisti ja laitoshuoltajana hän pysyy kätevästi niin näkymättömissä, että harva tajuaa, miten paljon hän pystyykään keräämään tietoa teho-osaston tapahtumista.

Toki Jankalla on apua. Hänen tyttärensä asuu maanpaossa jossain lämpimässä maassa ja hakkeroi äidilleen tietoja poliisin tutkimuksista, uhreista ja epäillyistä. Toinen joka uskoo Jankan kykyihin ja auttaa mielellään, on itsekin entinen lääkäri, eläkeikäinen nainen, jonka vetämästä Silakat-ryhmästä tulee yllättäen Jankan itsetunnolle merkittävä tekijä. Onko hänen osaamisensa vihdoin huomattu myös Suomessa? 

Yksi teho-osastolle toimitetuista potilaista on Danin ystävä ja kollega Erika, jonka selviytyminen on vaakalaudalla. Dani tekee ankarasti töitä ystävänsä hengen pelastamiseksi, mutta onko murhayrityksen epäilty sama joka on surmannut muitakin naisia, vai onko Erikan pahoinpitelijä sittenkin ihan lähellä? Samalla Dani pohtii suhdettaan Aydaniin: onko sellaista lainkaan, onko hän taas pakenemassa? Jankan ihmeelliset taidot yhdistää ihmisiä auttavat tässäkin tapauksessa ja nuoret saavat uuden mahdollisuuden. Toki Janka voisi hyödyntää taitojaan myös kotona, sillä hän on kovasti etääntynyt miehestään eikä tiedä, miksei saa kerrottua tälle, mitä on tekeillä.

Osasto C1 -sarja yhdistää ihanalla tavalla sairaalamaailmaa, dekkaria, lääketiedettä, feminismiä, ihmissuhteita ja hahmoja, joiden ääni ansaitsee tulla kuulluksi. Kirjailija on itsekin maahan muuttanut ja tehnyt työkseen vaikka mitä, muun muassa sairaanhoitajana ja valokuvaajana. Pidän myös siitä, että Turusta on tehty osin fiktiivinen Aboa, jonka historia on hieman erilainen kuin Turun ja siitä on siksi kasvanut kukoistava kaupunki Itämeren solmukohdassa. En sanoisi että Bertényin sarja olisi cozy crimea - siihen rikokset ja niiden kuvaukset ovat liian raakoja - mutta jotain todella mukavaa, rentouttavaa ja voimaannuttavaakin näissä teoksissa on.