22.7.2015

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farah. 2014. Aavikon tyttäret. Otava. Seven-pokkari. 236 sivua.

"Päiväntasaajan aurinko nousi hitaasti. Aamun sarastuksen aikaan Khadija kulki kamelilauman takana ja sai taitavasti lauman pysymään yhdessä. Khadija lauloi iloisesti. Kaikki oli täydellistä. Vihreä aavikko oli hiljainen ja kaunis." 

Somalialaistyttö Khadija kasvaa paimentolaisleirissä, jonka arkeen kuuluvat karjasta huolehtiminen, ruoanlaitto, kavereiden kanssa leikkiminen sekä kuuliaisuus vanhempia ja Allahia kohtaan. Khadija on voimakastahtoinen tyttö, joka haluaa toteuttaa itseään ja rikkoa perinteisiä rajoja. Kasvaessaan hän miettii, onko naisen elämä vai karjanhoitoa, taloustöitä ja lasten kasvatusta. Khadija on silti pohjimmiltaan hyvin kuuliainen ja tasapainoilee jatkuvasti vanhoillisen äitinsä oppien ja pelkojen kanssa, miesten johtamassa leirissä, jossa ihaillaan poikien rohkeutta. Khadija onnistuu kuitenkin saamaan poikkeuksellista huomiota lahjakkaana runonlaulajana - ominaisuus joka yleensä sallitaan vain miehille.

Hurskaalla islaminuskolla on vahva rooli leiriläisten arjessa. Pojista kasvatetaan rohkeita sotureita, kun taas tyttöjen odotetaan kasvavan kunnioitukseen ja siveyteen. Miesten ja naisten välisessä asetelmassa korostuvat miesten oikeudet ja naisten velvollisuudet. Naisilla on toki arvokas rooli perheessä, mutta heitä ostetaan ja heistä maksetaan kuin omaisuudesta. Khadija synnyttää aikanaan kymmenen lasta, joista hänen omaksi onnekseen kaksi on tyttöjä. Hänen äitinsä mielestä sekin on liikaa. Miesten ja naisten välinen epätasa-arvo tulee esille myös suhteessa luku- ja kirjoitustaitoon: tyttöjen pelätään saavan koulussa huonoja ajatuksia päähänsä. Kotitöissä ei tarvita kouluviisautta. Kuten monissa uskonnollisissa yhteisöissä, myös tässä yhteisön tahto ja tarpeet menevät aina yksilön edelle. Paine olla samanlainen kuin muutkin tytöt saa Khadijan jopa vaatimaan itselleen varhaista ympärileikkausta. Vaikka ympäristö on kova ja painostava, se on myös rakastava ja lempeästi ohjaava, ja usko tuo lohtua ja mielenrauhaa.

Khadija naitetaan huomattavasti vanhemmalle miehelle hyvän tahdon eleenä siitä, että mies pelasti tämän ryöstäjiltä. Khadija on kauhuissaan kohtalostaan, sillä hän on vielä kovin nuori ja ikävöi äitiään. Lisäksi miehellä on jo vaimo, Luul, joka ei ota uutta nuorikkoa lämpimästi vastaan. Vähitelleen Khadija kuitenkin alistuu ja sopeutuu, tekee ahkerasti töitä, alkaa saada lapsia, ja ystävystyy Luulin kanssa. Hänen alkuperäinen kapinointinsa ja rajojen rikkominen väistyvät ja tilalle kasvaa hyveellinen ja kuuliainen vaimo ja äiti, leiriyhteisössä arvostettu jäsen. Khadijan kauneus ja täydellisyys korostuvat sättivän äidin ja katkeran, ramman Luulin rinnalla. Lukijana minua alkoi jossain vaiheessa suorastaan häiritä tällainen hahmojen mustavalkoisuus ja olisin odottanut Khadijan hahmoon lisää rosoisuutta. Nuoret haaveilevat rakkaudesta ja tulevaisuudesta jonka saisi itse valita, mutta ikään kuin kirjoittaja päätyisi puhumaan perinteiden puolesta.

Nura Farahin kieltä täytyy kehua. Teksti on yksityiskohdissa viipyvän kaunista ja siitä huokuu jollakin tapaa somalialaisten suullinen kertomaperinne ja lyyrisyys. Tarinan taustalla on merkittävä rooli Somalian aavikon kauneudella ja ihmisten rakkaudella maansa hiekkaan ja maisemaan. Tietynlaisesta yksioikoisuudesta ja lopun pienestä pettymyksestä huolimatta tarina vie mennessään ja kirjan parissa viihtyy erinomaisesti. Suldaanin ja Khadijan väliset keskustelut, naisten keskinäiset suhteet, ikiaikainen taikausko ja klaanien välinen vihanpito maustavat tarinaa. Kovista kohtaloista huolimatta kirjassa on paikoitellen voimakkaan lämmin ja tarunhohtoinen tunnelma. Teos onnistuu myös avaamaan silmiä ja kertomaan erittäin seikkaperäisesti Somalian paimentolaisväestön elämästä ja arvoista. Näkisin, että siinä teos onkin vahvimmillaan.

Aavikon tyttäret on huima saavutus 13-vuotiaana Suomeen muuttaneelta ja se onkin ensimmäinen somalitaustaisen tekijän suomeksi kirjoittama romaani. Teemoiltaan se tuo mieleeni niin ikään tänä vuonna lukemani Anilda Ibrahimin Punaisen morsiamen ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Aavikon tyttäristä on kirjoitettu myös muun muassa blogeissa Reader, why did I marry him ja Kannesta kanteen. Osallistun itse tällä teoksella kirjablogien naistenviikkoon.


6 kommenttia:

  1. Kuulostaa juuri oikealta kirjalta blogien Naistenviikko-tempaukseen. Minulle tuli mieleen myös Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa tästä kuvauksesta. Ilmeisesti tämä on kuitenkin lyyrisempi tarina eikä tässä ole niin paljon väkivaltaa.

    Päähenkilö kuulostaa lähes täydelliseltä henkilöltä.ja se vähän epäilyttää. Rosoisuuteen on helpompi takertua kiinni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hosseinin kanssa on tiettyjä yhtäläisyyksiä, mutta siinä missä Hoseinin tarinoissa kuljetaan kohti muutosta, samoin Taivaslaulussa, Farahin teoksessa saa vaikutelman, että alkuun otetaan kantaa vallitseviin oloihin, mutta loppujen lopuksi ei kuitenkaan. Me ollaan ehkä totuttu siihen, että tämäntyyppiset tarinat olisivat jonkinlainen kannanotto, mutta eihän niiden tarvitse olla. Sinänsä tämä oli vaikuttava kuvaus paimentolaisnaisten elämästä Somaliassa.

      Poista
  2. Kirjan ansio on todellakin se, että se tallentaa elämäntapaa, josta ei ole tiennyt mitään. Osuvasti tuot esille kielen ja koulutuksen merkitystä tyttöjen tasa-arvoistumisessa. Kiitos postauksestasi!

    VastaaPoista
  3. Kirjan ansio on todellakin se, että se tallentaa elämäntapaa, josta ei ole tiennyt mitään. Osuvasti tuot esille kielen ja koulutuksen merkitystä tyttöjen tasa-arvoistumisessa. Kiitos postauksestasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuija! Vaikka lopulta hieman päädyinkin arvostelemaan Aavikon tyttäriä, toki lukisin vastaavanlaisia teoksia vaikka kuinka paljon!

      Poista
  4. Niin totta tuo, mitä kirjoitat tämän tekstin kielestä. Toivottavasti Farah kirjoittaa lisää, vaikka toinen teos on varmasti kova paikka näin hienon esikoisen jälkeen.

    VastaaPoista