37-vuotiaan Arvidin elämä on muutosten kourissa. On marraskuu 1989. Hän tietää avioliittonsa olevan lopussa ja se tuntuu mustana möykkynä rintalastassa. Hänen äitinsä saa kuulla sairastavansa syöpää ja päättää lähteä kotiseudulleen Tanskaan muutamaksi päiväksi. On paikkoja joissa hänen täytyy ehtiä käydä ja ihmisiä jotka hän haluaa vielä tavata. Arvidin ja äidin välit ovat viilenneet viisitoista vuotta aikaisemmin, kun silloinen palavasieluinen nuorukainen päätti jättää koulut kesken, omistautua maolaisuudelle ja ryhtyä tehdastyöläiseksi. Vanhempien sukupolvelle olisi ollut tärkeää, että lapset ponnistaisivat pidemmälle. Heille pitkät työpäivät tehtaissa olivat liiankin tuttuja ja kuluttavia.
Olin varma että hän kuuli minun tulevan, mutta hän ei kääntynyt. Kun olin melkein perillä, sanoin hiljaa:
- Hei.
Hän ei kääntynyt nytkään, sanoi vain: - Älä ala puhua heti.
- Minä tässä, sanoin.
- Tiedän kuka siinä on, hän sanoi. - Kuulin kuinka ajatuksesi kolistelivat tietä pitkin. Oletko rahaton?
Helvetti soikoon, kysehän oli siitä että tiesin hänen olevan sairas, että hän saattoi kuolla, sen takia olin täällä, sen takia olin lähtenyt hänen peräänsä, niin ajattelin, ja silti sanoin:
- Äiti. Minä aion erota.
Mielen myllertäessä Arvid lähtee lautalla äitinsä perään Tanskaan. Pari vuorokautta mökillä palauttaa muistoja mieleen, veljen kuoleman, suudelmat naapurintytön kanssa, sen miten kovasti miehestä on tullut isänsä näköinen. Isän pysyessä romaanissa kaukana taustalla Arvid käy läpi suhdetta äitiinsä ja vaimoonsa, muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, juo muutaman oluen liikaa ja teloo itsensä kaataessaan puuta mökin pihasta. Pyöräillessään kaupunkiin mies lukee lehdestä, että muuri on murtunut, eikä mikään tunnu enää entiseltään. Kun aika rynnii ohi, vanhemmat vanhenevat, suhteet hajoavat ja ideologiat kaatuvat, onko jäljellä mitään?
Kuten äitinsä toteaa Arvidista, en kutsuisi häntä aikuiseksi. Se olisi liioittelua. Mies todellakin on aika hajalla ja sekava. Hän on ollut rakastettu, muttei ole koskaan kokenut kuuluvansa mihinkään. Kuva Arvidista ei ole niitä mairittelevimpia, hänelle tuntuu olevan tärkeää saada äitinsä hyväksyntä ja huomiota, eikä äiti häntä olisi välttämättä kaivannut mökille. Nuoruuden päähänpinttymästä huolimatta miestä vaivaa jonkinlainen apatia tai välinpitämättömyys, eikä tilannetta paranna se, ettei perheessä ole koskaan osattu puhua asioista. Päinvastoin, äidin ja pojan väliin jää enemmän tyhjää kuin sitä täytettä, jota poika kaipaisi.
Romaanin kieli on sumuisen tarinan vastapainoksi kirkasta, rehellistä ja kaunista. Pettersonin ajatus lähtee hyvin liikkeelle ja tekstiä on mukava lukea. Vaikka muistot rönsyilevät ja vievät moneen suuntaan, teksti itsessään on napakkaa ja vähäeleistä. Pinnan alla on paljon ja monet muistoista ovat varsin väkeviä, mutta romaanin tunnelma on marraskuisen apea ja suorastaan seisahtunut. Petterson jättää tarinaan monia aukkoja eikä selitä asioiden välisiä suhteita. Ehkäpä se on se, mikä tekee romaanista jotenkin hyvin luontevan ja uskottavan. Luen mielelläni tältä kirjailijalta enemmänkin!
Sijoitan kirjan Helmetin haasteessa kohtaan 17: Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista. Kirotusta ajan katoavasta virrasta (hieno nimi!) ovat kirjoittaneet myös mm. Kaisa, jonka muistan suositelleen minulle tätä kirjaa jo kohta pari vuotta sitten, sekä Laura ja Jonna.
Pettersson on keikkunut luettavien listalla jo kauan. Tämä kuulostaa niin hyvältä kaikin puolin.
VastaaPoistaNorjalaiset ovat vakuuttaneet minut ihan täysin. Heivoli ja Solstadt ja tietysti Nesbö. Ah. Knasu on vielä korkkaamatta, kuten tämä Pettersonkin... Pian pian...
Norjalaisia pitäisi tosiaan lukea lisää. Knassusta en innostunut, mutta tätä Pettersonia voisin haalia lisää. Taitavaa tekstiä!
PoistaLuin pari vuotta sitten Pettersonilta Hevosvarkaat ja se oli kyllä hieno, mutta koin sen varsin raskaaksi tavalla, joka ei ollut hyvää raskautta. Muistan, että tuon kirjoitukseni yhteydessä tuli esiin, että useampi bloggari oli innostunut Petterssonista ja tämäkin lukemasi teos siinä yhteydessä mainittiin. Pitää varmaan kokeilla joskus uudestaan vaikka sitten juuri tätä kirjaa.
VastaaPoistaTunnistan tuon raskauden tästäkin kirjasta, mutta sopivalla tavalla. Pari vuotta sitten tosiaan huomasin pientä Petterson-pöhinää ja niiltä ajoilta tämä hankinta onkin.
PoistaPetterson ei ole minulle tuttu nimi - tosin sen ehkä selittää se, että olen lukenut norjalaista kirjallisuutta vain kahden lastenkirjan verran. Tämä kirja vaikuttaa kuitenkin kiinnostavalta - tosin taidan odottaa oikeanlaista tunnetilaa, että tartun tähän. Valitsen lukemiseni nykyisin enimmäkseen fiiliksen pohjalta.
VastaaPoistaMulla kesti jostain syystä kauan ennen kuin sain tartuttua tähän. En tiedä miksi vieroksuin, vaikka lukeva ystävä sitä kehui. Mutta kun aloitin, se vei kyllä mennessään, tietystä ankeudesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi.
PoistaPettersonia en ole lukenut. Jotenkin tuosta kuvauksesta tulee mieleen Peter Sandströmin Laudatur, jonka juuri luin eilen. Siinäkin omasta elämästään vähän syrjäytynyt mies muistelee menneitä ja vanhempiensa jättämää henkistä perintöä.
VastaaPoistaIhan totta! Mulla kävi lukiessa mielessä Laudatur, mutta sitten postatessa en enää sitä muistanutkaan.
PoistaPetterson on keikkunut tutustumislistallani ties miten pitkään. Taisin havahtua hänen kirjoihinsa taannoisen pohjoismaat-lukuhaasteen aikana, mutta en vieläkään ole mitään häneltä lukenut. Tämä kuulostaa hienolta - ja onpas hyvä tietää vinkki tuohon Helmet-haasteen kansikohtaan. Olen koettanut pitää silmäni auki kirjastossa sinivalkoisten kansien varalta, mutta toistaiseksi vähäisellä menestyksellä. :)
VastaaPoistaAina riittää kirjailijoita ja teoksia jotka jäävät odottamaan tutustumista, kun koko ajan puskee uutta. Sinänsä positiivinen ongelma, mutta välillä havahtuu että jokin joka joskus kiinnosti kovastikin, on vain päässyt unohtumaan.
PoistaEi välttämättä ole minun kirjani, mutta päähenkilön oman elämänkriisin ja muurin murtumisen yhdistäminen kuulostaa kiinnostavalta ja onnistuneelta metaforalta.
VastaaPoistaOnnistunut kyllä! Joskus se, että päähenkilön elämä sivuaa jotain kaikille tuttua tapahtumaa, saattaa tuntua teennäiseltä tai päälleliimatulta, mutta tämän kirjan aatemaailma ja maailman tapahtumat vyöryvät taustalla hyvin luontevasti.
PoistaKuulostaapa kiinnostavalta! Tämä on kirjablogien ihana puoli: tänäkin aamuna blogikierroksella on tullut kaksi uutta kirjaa luettavien listaan <3 Pettersonin nimi on minulle etäisesti tuttu mutta en ole jotenkin havahtunut häneen kunnolla. Kiitos lukuvinkistä <3
VastaaPoistaOlepas hyvä! Blogikierroksilta saa tosiaan harva se päivä kirjavinkkejä ja oma to-be-read-lista kasvaa ja kasvaa...!
PoistaEn ole tainnut törmätä tähän kirjailijaan aiemmin. Komppaan Kristaa, kirjablogien kautta on löytynyt paljon kirjoja ja kirjailijoita, joihin ei olisi tullut muuten tutustuttua. Tämä kirja tuntuu kylläkin näin harmaana torstaina itselleni raskaalta teemoineen mutta laitan kirjailijan muistiin. :)
VastaaPoistaPitäisi kokeilla, onko Pettersonin teoksissa yleensäkin tällainen vire.
PoistaOho, kuulostaa ihan superkiinnostavalta! Kirjassa vaikuttaa olevan useita teemoja, jotka kiinnostavat minua esimerkiksi tuo mihinkään kuulumattomuus ja hyväksynnän hakeminen. Kirjallisuudessa minua kiehtoo usein "repaleiset" ja ristiriitaiset henkilöhahmot, jotka eivät välttämättä ole niitä kaikkein pidetyimpiä.
VastaaPoistaMinulla on yksi Per Pettersonin romaani hyllyssäni (I Refuse, en tiedä sen suomenkielistä nimeä), mutta en ole sitä vielä lukenut. Oikeastaan tämä Kirottu ajan katoava virta kiinnostaa minua enempi kuin se I Refuse. Pettersonia on tarkoitus joka tapauksessa kokeilla. Täytyypä samantien katsastaa löytyy Pettersonin tätä enkkukäännöstä kirjastostamme.
Päähenkilö on tässä tosiaan aika ristiriitainen ja se tekee lukemisesta tavallaan nautinnollista kun häntä en pysty ennakoimaan. Äitissäkin on jotain mikä häiritsee - hahmot ovat kai siinä mielessä hyvin realistisia, etteivät suostu asettumaan mihinkään kaavaan.
PoistaTältä kirjailijalta en ole lukenut mitään, mutta muistan Ompun tavoin, että Hevosvarkaista oli aikoinaan paljon puhetta blogeissa. Olen samaa mieltä kanssasi teoksen nimen hienoudesta. Voisi kuvitella sen perusteella ennemminkin runokokoelmaksi kuin kuvailemasi kaltaiseksi romaaniksi. Norjalainen kirjallisuus on aihepiiri, joka minulla on huonosti hallussa. Nyt ei tule mieleen kuin Timo Parvelan kanssa lastenkirjasarjaa Kepler62 kirjoittava Bjørn Sortland.
VastaaPoistaTuo "kirottu" kirjan nimessä on varsin oivallinen, sillä päähenkilö kiroilee välillä yllättävissäkin tilanteissa, eikä ole mielissään ajan virrasta tai siitä ettei siitä saa otetta.
PoistaLuin tämän luettuani ensin Hevosvarkaat. Pidin Hevosvarkaista enemmän. Siinäkin kieli on juuri sellaista kuin kuvaat, joten siinä suhteessa kirjat ovat samankaltaisia.
VastaaPoistaKiva tietää. Lukisin Pettersonia enemmäkin joten taidan laittaa Hevosvarkaat listalleni.
PoistaEi kuulosta minun makuuni sopivalta kirjalta.... Mikähän siinä on, kun itse saan todella harvoin kirjablogeista lukuvinkkejä, vaikka niissä esitelläänkin monenlaisia kirjoja.
VastaaPoistaNo onpas harmi, ettei kohdalle osu sinun makuusi sopivia! Minä kerään aika paljon vinkkejä blogeista, mutta en välttämättä sitten pidäkään kaikista. Sitten vain vaihdan seuraavaan!
PoistaMinulle tuli tästä mieleen jokin aivan toisen norjalaiskirjailijan teos, jossa ehkä on jotain samaa raskautta. Ovatkohan (suomennetut) norjalaiset nykyromaanit kaikki synkkiä?
VastaaPoistaMielenkiintoista. Minun tuntemukseni norjalaisesta kirjallisuudesta perustuu lähinnä Harry Hole -dekkareihin, joten en pysty spekuloimaan :)
PoistaHmmm... tämä kuulostaa kirjalta, jota en varmaan ihan heti tule lukemaan. Olen viime aikoina ollut vähän kärsimätön henkilöhahmoina päättämättömien ja haahuilevien miesten kanssa. Itse asiassa sama koskee myös naisia. Ehkä omassa elämässä tapahtuu niin paljon juuri nyt, ettei ihmettelyyn oikein ole varaa ja siksi se ärsyttää vähän kirjoissakin.
VastaaPoistaYmmärrän tuon äärtymyksen. Minulta on joskus jäänyt kesken kirja, jossa en vain jaksanut seurata mielestäni tylsän ja päättämättömän ihmisen ajatuksenkulkua. Tässä norjalaisessa Arvidissa on kuitenkin jotain mielenkiintoisen ristiriitaista.
PoistaOmpa tarina! Todellakin synkkä ja marraskuinen. En ihan tarkalleen tiedä mistä johtuu, mutta tulen aina surulliseksi tai empaattiseksi, kun elämä potkii jotakuta miestä päähän, kaikki menee pieleen ja lopussa odottaa vähintään henkilökohtainen katastrofi :D Extra-vaikutus, jos ongelmat kumpuavat lapsuuden traumoista. Ois varmaan pitäny alkaa lukemaan psykologiaa xD
VastaaPoistaKiva kun toit tämän teoksen esiin, pistämpä ylös!
Joo, tämä on vahvasti psykologinen romaani, tapahtumilla tai juonella ei ole niinkään merkitystä kuin päänsisäisillä jutuilla, luonteenpiirteillä ja ihmisten välisillä (väärin)ymmärryksillä. Kiva että innostuit!
PoistaKirjan kuvausta lukiessa mieleen pyrki ihan väkisin epäily, että päähenkilö taitaa sittenkin olla suomalainen. Eikös tämä ole semmoista nuoren miehen ahdistusta kuvaavaa perussettiä? Blogauksen perusteella tämä ei siis puhuttele minua suuremmin. Sitten taas toisaalta kielen kuvaaminen kirkkaaksi, rehelliseksi ja kauniiksi vetoaa minuun vahvasti. Ja kun sivumääräkin on ihan kohtuullinen, ellei peräti niukka, niin ehkäpä jonain päivänä laajennan norjalaisen kirjallisuuden (nyt aika olematonta) tuntemustani Pettersonilla.
VastaaPoistaMinna /Kirsin Book Club
Ihan totta, että Arvid ja etenkin hänen vähäpuheinen suhde äitiinsä vaikutti minustakin hyvin suomalaiselta :)
PoistaAivan vieras kirjailija ja vieras kirja, mutta senhän takia minä kirjablogeja seuraan: saadakseni lukuvinkkejä. Pitäisi ehdottomasti lukea enemmän pohjoismaista kirjallisuutta, se jää aina muun luettavan jalkoihin.
VastaaPoistaMinun pitäisi lukea Pohjoismaista muita kuin dekkareita, vaikka hyviä yleensä ovatkin. Tästä oli ihan kiva aloittaa.
Poista