Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones. 2014. Englanninkielinen alkuteos Fallout. Otava 2015. Suomentanut Marianna Kurtto. 419 sivua.

Luke Kanowskin äiti on elänyt mielisairaalassa aina siitä lähtien kun poika oli 5-vuotias. Laitoksesta on tullut pojalle kuin toinen koti, sillä hän vierailee siellä säännöllisesti ja vastaanottaa kärsivällisesti äitinsä henkisesti hauraan tilan. Luken puolalaissyntyinen isä erakoituu hiljalleen eikä suostu ottamaan osaa vaimonsa hoitoon. Kohtalokas törmääminen kahteen lontoolaisnuoreen, Pauliin ja Leighiin, alkuillan vesisateessa saa Luken jättämään pienen kotikaupunkinsa ja muuttamaan Lontooseen, joka on täynnä mahdollisuuksia lahjakkaalle, kirjoittamisen ja teatterin lumoissa eläneelle nuorelle.

Vuosina 1972 ja 1973 teatterimaailma elää murrosta, kun nuoret tekijät pyristelevät irti vanhoista kaavoista ja pyrkivät luomaan uutta. Paul, Leigh ja Luke ovat ja haluavat olla osa alaa, jossa mikään ei ole varmaa, jossa elanto on tiukassa ja luovuus koetuksella. Vuodet täyttyvät työnteosta, mutta osansa on myös rakkaudella. Leighin ja Luken suudelmalla pitkäksi venyneen illan päätteeksi on kauaskantoiset seuraukset, mutta ennen kuin tarina päättyy, solmitaan suhteita muihin, piehtaroidaan mustasukkaisuudessa, ystävyyden ja uskollisuuden haurailla rajoilla, kompastellaan ja kokeillaan. Kovin kevyesti naisiin suhtautunut Luke lumoutuu Ninasta, nuoresta näyttelijästä ja on valmis jättämään tämän vuoksi kaiken muun.

Luken rinnalla Ninan hahmo on romaanissa kiehtovan ristiriitainen. Hento, sääliä herättävä olento, joka päätyy alalle uralla epäonnistuneen äitinsä painostuksesta ja päätyy naimisiin vastenmielisen, vaimoaan fyysisesti ja henkisesti pahoinpitelemän tuottajan kanssa. Ninan intohimoinen ja herkkä suhde Lukeen on kaunista vastapainoa kodin ja lapsuuden painostavalle tunnelmalle, mutta onko Nina kuitenkaan valmis pelastettavaksi? Luken ystävät Paul ja Leigh ovat romaanissa merkittävissä rooleissa, mutta heidän tasapainoisuutensa ja tavallisuutensa jää näiden kahden taiteilijan varjoon, eikä heidän menneisyyttään avata samalla tavalla kuin Luken tai Ninan. Epätasapainosta huolimatta kirja on neljän nuoren kiihkeä, romanttinen, melankolinen ja paikoin hyvin koskettavakin kasvutarina.

Ehkä rakkaus oli totta on teatteria täynnä. Sitä luodaan käsikirjoituksista lähtien, rakennetaan fyysisesti, luodaan puitteet, etsitään näytteljöitä - tai Ninan tapauksessa, käydään koeluvuissa -, painitaan rahoituksen kanssa ja luodaan mainetta. Lontoo on teatteria täynnä ja romaanin sivut vilisevät nimiä, paikkoja, suhteita ja ajankohtaisia trendejä suorastaan ähkyksi asti. Sadie Jones on itsekin käsikirjoittaja, joten tarinan sijoittuminen tuttuun maailmaan on ymmärrettävää ja hän tekee sen erittäin uskottavalla tavalla. Mutta hieman vähemmänkin olisi riittänyt minulle. Perinpohjaisuus ja yksityiskohtaisuus tekee kokonaisuudesta tukkoisen, vaikka puitteet ovat toisaalta aika hienot.

Jollei Luken ja Ninan hahmoissa olisi ollut heidän kasvuympäristöjensä selittämää säröä, ristiriitoja ja epäjohdonmukaisuutta, voisi sanoa, että tällaiset luovien, intohimoisten, humaanien kaupunkilaisnuorten hahmot ja kasvukivut on nähty ennenkin. Asetelmissa oli alkuun jotain kovin tuttua, joka onneksi karisi matkan varrella eikä lopulta enää häirinnyt. Odotin kovasti, että pääsen Jonesin kirjan kimppuun, mutta jostain syystä luin sitä hirvittävän pitkään. En osaa nimetä tarkkaan mistä kompurointi johtui. Tekstissä oli jotain, mikä jätti kirjan yöpöydälle useammin kuin olisin uskonutkaan. Se ei pitänyt otteessaan ja olin aika yllättynyt, sillä Jonesin Kotiinpaluu oli mielestäni huikea teos.

Vaikkei romaani ihan my cup of tea ollutkaan, siitä on yleisesti ottaen pidetty paljon ja blogitekstejä löytyy runsaasti, esimerkiksi Katjan, Marikan ja Amman. Kuittaankin tällä Helmetin haasteen kohdan 2: Kirjablogeissa kehuttu kirja.