Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

Katja Petrovskaja. 2014. Saksankielinen alkuteos Vielleicht Esther. Tammi 2015. Suomentanut Ilona Nykyri. 277 sivua.

En muistanut enää, miksi heitä etsin ja miten alkuperäinen kysymys kuului, etsimisen pakko oli aikoja sitten jo ottanut minussa vallan, mutta olin aavistelevinani, että jos löytäisin täältä jotain, palaisin takaisin, vaikken tiennytkään mihin, minkälaiseen kotiin, mihin perustuvaan, kieleenkö vai paikkaanko vai sukulaisuuteen.

Minun pitäisi kai pitää kunnon tauko toisen maailmansodan vainoista kertovista kirjoista, tai ylipäätään kirjoista, jotka käyvät läpi epäonnistuneiden ideologisten kokeilujen aiheuttamaa surua ja menetystä. Aihe on mielenkiintoinen ja jollain tapaa ikuinen, eiväthän nämä näytä koskaan loppuvan vaikka kirjallisuuden tehtävä olisikin muistuttaa ja estää niitä tapahtumasta uudelleen. Lukijan kestävyydellä on kuitenkin rajansa. Erinomaisenkin kirjan jälkeen on hieman liian raskas olo.

Katja Petrovskaja syntyi neuvostokansalaiseksi juutalaiseen sukuun, mutta hän on kadottanut historiansa. Matkustin saksanvenäläisenä sukulaisteni juutalaiseen Varsovaan, Poleniin, Polšaan, ja oli kuin molemmat kieleni olisivat tehneet minusta miehitysvaltojen edustajan. Olin mykkyyttä vastaan taistelleen suvun vesana lähtövalmis, mutta kieletön, en hallinnut yhtäkään esivanhempieni kielistä, en puolaa, en jiddišiä, en hepreaa, en viittomakieltä, en tiennyt mitään shtetlistä, en osannut yhtään rukousta, olin aloittelija kaikilla niillä elämänaloilla, jotka sukulaiseni olivat kokeneet kutsumuksekseen. Sukulaisista kulkee paljon tarinoita, he ovat kulkeneet ympäri Eurooppaa, ovat olleet mukana lähes kaikissa tuntemissamme Euroopan käännöskohdissa ja tragedioissa, mutta jäljellä ei ole enää paljon. Kun kirjailija päättää lähteä kulkemaan heidän jäljillään, hänen on selvitettävä sukulaistensa oikeat nimet, kansallisuudet, kielet ja kaupungit, hänen on selvitettävä ne reitit joita pitkin keskitysleirien vankeja on kuljetettu ja ne tiet, joita pitkin on paettu - itään tai länteen.

Suomalaisesta näkökulmasta on käsittämätöntä, miten yhden suvun vesoja ja haaroja saattaa levitä Kiovasta tai Varsovasta Leningradiin, Wieniin, Pariisiin tai Berliiniin, aivan kuin nämä olisivat yhtä ja samaa maastoa. Ehkä näin on monille juutalaissuvuille ollutkin. Monikielinen ja kulttuurisesti rikas perhe, jonka jäsenten lempinimissä kaikuu useita kieliä. On isosetä Judas Stern, jonka teko saattoi laukaista Saksan ja Neuvostoliiton välisen vihanpidon, on isoisä Vasili, joka palasi kotiin keskitysleiriltä 41 vuoden jälkeen. Tai vaikkapa isän babuška, ehkä Esther, sillä kukaan ei ole enää varman hänen nimestään. Ja ne lukuisat kuuromykkien kouluja pyörittäneet sedät ja tädit Odessasta Krakovaan. Niin, tämä on sukutarina, mutta myös kokonaisen maanosan tarina.

Tietysti kun kyseessä on juutalainen suku, on natsiajan vainoilla valtava merkitys. Tämän suvun kohdalla vainot ulottuivat yhtä laajalle kuin suku itse. Babi Jarin rotko Kiovassa tai Gunskirchenin vangit Itävallassa - en ihan aina pysynyt kartalla enkä perässä, mutta ehkä sijainnilla ei näissä kertomuksissa ollut niinkään merkitystä. Jokaisesta kohteesta oli kirjailijan kuitenkin löydettävä jotain, joka todisti, että hänen sukulaisensa oli siellä ollut. Joskus kävi niin - useimmiten - ettei maisema paljastanut enää mitään, mutta Googlesta löytyi tiedonjyviä. Tai sitten kävi niin että ne kadunpätkät ja parvekkeet, vastapäiset leipomot tai risteykset jotka olivat joskus muodostaneet perheen lähiympäristön, olivat tuhoutuneet ja uusi kaupunki kasvanut tilalle.

Petrovskajan teos on kertomuksia, mutta samalla se on dokumentaarinen selvitys, jota muutamat valokuvat ja raportit tukevat. Kun sukua ei enää ole paljon jäljellä, muuttuvat kertomukset hieman myyttisiksi, mutta tasapaino värikkäiden hahmojen ja todellisen historian kanssa on toimiva. Kirjailijan teksti on niin ikään värikästä ja rönsyilevää, katkeaa välillä ja jatkuu taas myöhemmin. Fragmentaarisuus pakottaa lukemaan hitaasti, mutta koska sulateltavaakin on, hitaus tekee vain hyvää. Tekstiä keventää älykkään ironinen huumori, mikä on paikallaan etenkin raskaammaksi muuttuvaa loppua kohden. Hitler tappoi lukijat ja Stalin kirjailijat, kuului isäni kiteytys jiddišin kielen katoamisesta. Upea, valtavirrasta erottuva teos identiteetin rakentumisesta, muistamisesta ja yhteisestä historiasta.

Myös Ulla ja Mari A. ovat lukeneet kirjan. Helmetin haasteessa sijoitan sen kohtaan 14: Valitsin kirjan takakannen perusteella (joo, joskus viime kesänä).