Sain joululahjaksi Tampereen yliopiston saksan lehtorin tuoreen teoksen, jossa etsitään suomalaisinta sanaa ja tarkastellaan siinä samalla suomalaista vuodenkiertoa, arkisia ja juhlavampiakin tapoja, perinteitä ja mieltymyksiämme. Näkökulma on pitkään maassa asuneen miehen, jolla on suomalainen vaimo ja kaksi suoksalaista, teini-ikäistä lasta. Schmitz on julkaissut suomalaisuutta käsittelevan teoksen aikaisemminkin, Täällä Pohjoisnavan alla. Blogiarvio siitä mm. Kirsin kirjanurkassa.
Kirjan minäkertoja - jonka kuvittelen olevan juuri kirjailija itse, vaikken voi siitä ihan varma olla... Ehkä kyseessä on jonkinlainen autofiktio? - on työnsä puolesta mukana hankkeessa, jossa siis etsitään suomalaisinta sanaa. Kansalaiset ulkomaita myöten lähettävät suosikkisanojaan ja ehdotuksiaan, joista valtakunnallinen raati valitsee mielestään osuvimman - osin sanojen frekvenssiin, osin niiden äänneasuun tai tunnepitoisuuteen nojaten.
Sananetsinnän ympärillä kulkee tarina kertojan perhe-elämästä, jonka kautta pääsee mitä parhaalla tavalla tutkailemaan jouluja, hiihtolomia, kahvituksia, teinien murrosikää, saunaa ja melkeinpä mitä vaan, mitä arjen kulttuuriimme kuuluukaan. Kirjailija suhtautuu ilmiöihimme lämmöllä - onhan hän jo kuin yksi meistä - mutta näkee ne myös herkullisen välimatkan päästä. Ja näitä pieniä ilmiöitä kirjassa riittääkin: naapurisuhde, sotaveteraanit, oho, sukuhäät, yleinen sauna, pakkoruotsi, tipaton tammikuu, elämä on... Tamperelainen lukija saa tekstistä ehkä hitusen muita enemmän irti, sillä paikallisiakin ilmiöitä kertyy mukaan runsaasti.
Kerronnassa on mukana huvittuneisuutta, ihmetystä, huumoria ja väliin pientä ärtymystäkin. Kertoja on itse usein se, joka mokaa, yrittää liikaa tai ajautuu pieniin seikkailuihin. Varsinkin haasteessaan pyrkiä kertomaan perheelleen kuinka tärkeitä nämä ovat, tai yrittäessään järjestää kahdenkeskistä aikaa vaimonsa kanssa mies päätyy todennäköisimmin ivan ja surkuhupaisuuden kohteeksi. Kirjassa oli minun makuuni hieman liian kevyt ja huvittunut tyyli ja sellainen pakina- tai kolumnihenkinen kertoja, joka muistuttaa vaikkapa Roope Lipastia ja sitä toista saksalaisvävyä, Roman Schatzia. Kokonaisuutena kuitenkin ihan kivaa luettavaa josta löytyy etenkin kielestä kiinnostuneille runsaasti mielenkiintoisia yksityiskohtia.
Ja mikäs se suomalaisin sana sitten on? Onko se kulttuuria kuvaava sisu tai sauna, tunteita herättävä Ruotsi, tunnekuohuinen vittu, kotoisa höpöhöpö tai känkkäränkkä, vai sittenkin vaikeasti kääntyvät leikkimökki, löyly tai taskumatti?
Uusista haasteista tämä teos pääsee aloittamaan Helmetin kohdalla 39: Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti