Aloitin tämän kirjan kanssa jo syksyllä, mutta jostain syystä päivä ei ollut oikea, enkä jaksanut teoksen masentunutta päähenkilöä lainkaan. En kuitenkaan luovuttanut, vaan yritin viikonloppuna uudelleen. Nyt hetki oli sopiva ja oikein tunsin, miten romaani lähti vetämään. Lopulta lukaisin sen parissa päivässä ja uskon, että intensiivinen uppoutuminen olikin paras keino. Muuten tarina olisi saattanut jäädä ohueksi.
Viisikymppisen masentuneen kirjailijan mieli, se mikä alkuun työnsi kauemmaksi, olikin loppujen lopuksi kirjan parasta antia. Meillä on varmasti jokaisella lähipiirissä joku enemmän tai vähemmän masentunut tai ahdistunut henkilö, ja ainakin minulle teki todella hyvää päästä tällaisen mielen sisään vähäksi aikaa, kun usein tuntuu, ettei sinne ole kovin helppoa päästä, eikä siksi ole aina helppoa ymmärtää.
Anita on niin väsynyt ahdistukseensa, että hän suunnittelee jo tämän maailman jättämistä. Avukseen tai tuekseen hän pyytää lähimpiä ihmisiään - ei mikään pieni pyyntö. Onko niin, että luovuutta vaativa, itsenäinen työ kirjailijana on omiaan vain pahentamaan ahdistusta? Koko ajan pitäisi jaksaa puolustaa ja perustella tekemisiään ja saavutuksiaan niin itselleen kuin maailmalle. Joka päivä pitäisi saada jotain aikaan, jottei jää kelkasta. Uuden romaanin aloittaminen on Anitalle aina se masennuskausien pahin vaihe, mutta vähitellen, hyvin hitaasti mutta vähitellen kuitenkin, sieltä alhosta päästään ylöspäin.
Mua pidetään vahvana naisena mutta oikeesti mä oon vinkulelu.
Romaani käsittelee mustia ajatuksia, masentuneen alakuloa ja näköalattomuutta Härköselle tyypilliseen tapaan, eli mustan huumorin ja nasevan dialogin voimin. Anitan ahdistus tulee liki ja ympäröi nojatuolini, mutta sen kanssa pystyy elämään, kun sanat ovat kohdillaan, ja kuten jo sanoin, loppua kohti helpottaa. Härkönen nostaa esille myös masennuksen taustoja, kuten huonoja ihmissuhteita ja lapsuudessa koettua julmuutta, naisen asemaa. Miten meitä kasvatetaankin niin kilteiksi, muita miellyttämään, kykyjämme epäilemään!
Valomerkki sopii hyvin Tuijata-blogin lanseeraamaan Taiteilijaromaanihaasteeseen. Anita on tehnyt kirjailijan uraa varsin menestyksekkäästi jo kolmekymmentä vuotta, mutta tulot ovat silti niukat ja epätasaiset, apurahoista pitää taistella mediaseksikkäämpien nuorten toivojen kanssa, somettaminen ei innosta vaikka pitäisi, eikä ympäristöllä oikein ole hajua siitä, millaista itsekuria työ vaatii. Helmet-haasteessa kuittaan sillä kohdan 34: Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 14: Fire (kannessa on savua).
Muissa blogeissa: Tuijata, Järjellä ja tunteella sekä Rakkaudesta kirjoihin.
Anna-Leena Härkösellä on taito pysytellä ajan hermoilla valitsemiensa teemojen ansiosta. Tämäkin kirja on mainio esimerkki siitä, miten hyvin kirjan tapahtumat pystyy kuvittelemaan elokuvana.
VastaaPoistaAjankohtaisia aiheita, toisaalta myös aikaa kestäviä. Tämä voisi tosiaan toimia myös elokuvana.
PoistaMasennuskirjoja ei tosiaan jaksa lukea koska tahansa. Minullakin jäi Katri Rauanjoen romaani kerran kesken, mutta sitten joskus myöhemmin lukaisin sen ihan kevyesti ja pidin siitä. Tätä Härkösen romaania en ole lukenut, mutta se kiinnostaa. Tosin minusta kuulostaa vähän liiankin dramaattiselta idealta tuo, että pyytää synttäreillään apua itsensä tappamiseen... Mutta kaikkihan on mahdollista!
VastaaPoistaDramaattinen idea todellakin, mutta ei nouse kirjassa mitenkään suureen rooliin.
PoistaHärkönen ei jostain syystä minua kiinnosta, en tiedä miksi. Olen lukenut vain siskon itsemurhasta kertovan Loppuunkäsitelty, enkä oikein senkään imuun päässyt.
VastaaPoistaMinä luin nuorena muutaman teoksen, sitten olikin parikymmentä vuotta taukoa. Tästä pidin enemmän kuin lottovoittajista.
Poista