Fiona Barton 2016. Englanninkielinen alkuteos The Widow. Suomentanut Pirkko Biström. Bazar 2018. 367 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.
Taas yksi näitä kansainvälisiä bestsellerjännäreitä, joita on vaikea vastustaa. Panin kirjan mieleeni alunperin viimevuotista Helmet-lukuhaastetta varten, mutta en sitten tarvinnutkaan sitä siihen ja kirja jäi hetkeksi hyllyyn. Nyt sijoitan sen Helmetin haasteen kohtaan 2: Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.
Leskessä yksi kiehtovimmista piirteistä on se, että vaikka uskoo olevansa varma syytetyn syyllisyydestä, ei voi kuitenkaan olla ihan varma. Mitä pidemmälle mennään, sitä selvempää syyllisyys muka on, mutta sitten haluaakin tietää lisää. Mikä tällaiseen tekoon on ajanut? Kuka muu tietää? Miten on mahdollista, että juuri mitään todisteita ei ole säilynyt? Toinen otteessaan pitämä ominaisuus Leskessä on se, miten leski itse toimii ja ajattelee. Miten hänestä on tullut sellainen kuin hän on, miten avioliitto on rakentunut ja miten paljon on mahdollista salata toiselta. Näitä asioita peilaa tietysti omaankin elämäänsä ja pohtii, mikä kaikki vaikuttaa parisuhteessa ja miten paljon siitä näkyy ulospäin.
Teoksen keskiössä on siis leski, jonka vasta kuollutta aviomiestä on pitkään syytetty pienen tytön sieppaamisesta ja mahdollisesti murhasta. Romaani seuraa episodeittain tapahtumien kulkua noin neljän vuoden ajalta, tietysti niin että salaisuudet paljastuvat vähitellen. Tapausta tutkii sympaattinen, eläkeikää lähestyvä poliisi, joka menettää vähitellen terveytensä ja pelkää menettävänsä työnsäkin kadonneen Bellan vuoksi. Yhtä omistautunut työlleen on toimittaja, joka saa niin suuren yleisön kuin leskenkin puolelleen.
Kukaan ei enää halunnut tuntea meitä. Kaikki halusivat vain tietää meistä.
Leski on melko tavanomainen psykologinen jännäri. Poliisitutkinta on keskeinen osa kerrontaa, muttei nouse lesken näkökulmaa korkeammalle. Silti tuntuu pitkään, ettei leskenkään päähän ole kovin helppoa päästä. Alkuun hän tuntuu olevan täysin miehensä dominoima. Sitten kun salaisuudet alkavat kasautua kotona, naiseen tulee enemmän särmää ja tahtoa, eikä loppu ole enää mikään yllätys. Yllättäväksi romaania en siis kutsuisi, eikä siinä ole huikaisevan ratkaisevia käänteitä, mutta kerronta on silti niin onnistunutta, että kirjaa on pakko lukea ahmimalla.
Kehuisin kirjaa myös siitä, ettei se jätä pahaa oloa, vaikka teemassa on paljon inhottavia, vastenmielisiä piirteitä. Yksityiskohtia ei onneksi ole juuri lainkaan, eikä edes varmuutta siitä, tapahtuiko jotain. Pedofilia on kuitenkin aihe, joka varmasti karkottaa varovaisimmat lukijat, sen ymmärrän hyvin. Lesken ja hänen aviomiehensä menneisyyttä penkoessa esiin nousee kipeitäkin asioita, kuten lapsettomuutta, mutta sen käsittely jää aika vähälle, kuten "pikkurouvan" elämässä moni muukin hänelle tärkeä asia, valitettavasti. Fiona Bartonia voisin lukea enemmänkin!
Tässä Google-haun neljä ensimmäistä blogitekstiä: Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjasähkökäyrä. Osallistun tällä Helmetin lisäksi Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen.
Aloitin lukuvuoteni 2018 Bartonin Leskellä ja pidin kirjasta. Sen sijaan hänen uusin eli Lapsi ei ollut 'minun juttuni'. Hyvin erilainen kuin Leski...
VastaaPoistaMinä tykkäsin Lapsesta enemmän.
VastaaPoistaMinusta tämä oli hurjan hyvä, Lapsi sen sijaan tylsä.
VastaaPoistaOnpas jännä miten olette eri mieltä Lapsesta! :)
VastaaPoistaTämä oli hyvä, pidin erityisesti miten tämä kerrottiin juuri lesken näkökulmasta. :)
VastaaPoista