No niin, yksi Hyllynlämmittäjistä on siirtynyt luettujen kastiin. Heidi Jaatisen esikoisromaani onkin odottanut vuoroaan jo monta vuotta. Kiuruvetisen kirjailijan teoksen lukemisesta teki erityisen mieluisan sen pohjoissavolainen murre. Omat äidinpuoleiset isovanhempani olivat nimittäin kiuruvetisiä, joten murre on tuttua ja dialogien viäntyneissä sanoissa oli paljon ihania yksityiskohtia.
Romaanin päähenkilö on pieni poika, Lennu, jonka kesät ovat pitkiä ja täynnä seikkailuja. Lennun elämän keskiössä on mummo, sillä pojan vanhemmat tekevät pitkää päivää hautaustoimistossaan. Perhe asuu maatilaa ja ympärillä on valtavasti lääniä leikkiä ja kuljeskella. Rinnalla kulkee välillä Lerppu-koira. Lennun maailmaan mahtuvat siskot, täti Kultakatriina, Uuno-seppä ja tämän apulainen Lukunen. Kun poika aloittaa koulun, maailma avartuu lisää.
Lennu luottaa ympäristöönsä ja ihmisiin, seuraa ja tarkkailee mitä sanotaan ja miten tehdään. Välillä sattuu vahinkoja ja kai Lennu tekee joskus tahallaankin ilkeyttä. Asiat ovat yleensä niin kuin mummo sanoo. - Mummo, ootko sinä aena osannu kaeken? Valitettavasti mummu kuitenkin väsyy ja vanhenee, eikä tällekään ihan kaikkea voi kertoa. Kuten sitä, mihin Lennu on sepän pajalla ajautunut. Lukusen kanssa on tapahtunut jotain, mitä on vaikea pukea ajatuksiksi, saatika sanoiksi. Lennun elämää alkaa varjostaa jokin, mutta kekseliäällä pojalla on suunnitelma.
Jaatisen romaani hämmentää alkuun, sillä minun oli vaikea tyytyä pienen pojan näkökulmaan. Oli kuin olisin lukenut sumun läpi. Vähitellen kerronta saa kuitenkin terävyyttä ja särmää, Lennun maailma laajenee ja lukeminen alkaa tuntua mieluisalta. Lennun myötä Jaatinen avaa (luullakseni 1970-luvulle sijoittuvan) jo lähes kuolleen maaseutuelämän yksityiskohtia, rakennemuutosta ja perinteitä. Kirja palauttaa mieleen lukuisia pieniä asioita, jotka luulin itsekin jo unohtaneeni. Maalla keskeistä on myös luonnon kierto ja Lennun elämässä etenkin kesä ja sen hohto.
Lennu menee mummon viereen ja nojaa päänsä tämän syliin. Hän tajuaa unen hiipivän silmäaukoista pään onkaloihin mutta ei halua luopua oikeudestaan valvoa. Hän painaa silmät kuitenkin kiinni. Siinä he istuvat, mummo ja Lennu, viettävät juhannusiltaa.
Ei saa katsoa aurinkoon on elämänmakuinen, viisas romaani, jossa on paljon iloa ja lämpöä, vaikka Lennun elämässä on vääryyttä ja epäkohtiakin. Jaatinen on hyvin sisällä lapsen ajatus- ja kokemusmaailmassa, siinä millaiselta aikuisten maailma saattaa lapsen silmiin näyttää ja miten lapsi asioihin reagoi. Niin tarinan sisarussuhteet kuin Lennun ja mummon välinen suhde ovat luontevia ja hyvin aidon oloisia. Ilmeisen kehitysvammaisen Kultakatriinan olemusta ei selitellä eikä avata lukijalle millään tavalla, sillä hän on Lennulle juuri sellainen kuin on ja näin asian kuuluu ollakin. Se onkin yksi romaanin hienouksista - näkökulma on puhtaasti Lennun ja lukijan on tulkittava asiat sitä kautta.
Onnea Heidi Jaatiselle tuoreesta Savonia-palkinnosta! Ei saa katsoa aurinkoon löytyy myös blogeista Kirjanurkkaus ja Mari A:n kirjablogi. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii tietysti kohtaan 45: Kirjan nimessä on kieltosana. Hyllynlämmittäjä-haasteen lisäksi tämä sopii Kirjahyllyn aarteisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti