Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeyman 2017. Englanninkielinen alkuteos Eleanor Oliphant is Completely Fine. Suomentanut Sari Karhulahti. WSOY 2018. E-kirja, BookBeat.

Kylläpä sattuikin täydellinen matkakirja mukaan! Olin ladannut Eleanorin BookBeatista jo jonkin aikaa sitten, mutta nyt vasta kun pähkäilin, mikä olisi (fyysisesti) tarpeeksi kevyt kirja lentokoneeseen, hoksasin että kännykkä tietysti. Täydelliseksi matkakumppaniksi tämä Eleanor osoittautui muutenkin. Mielikuvani kirjasta oli heppoisampi kuin miksi se osoittautui, enkä olisi malttanut olla lukematta kirjaa hetkeäkään.

Toivoa ei ollut, mitään ei voinut korjata. Minua ei voinut korjata. Tehtyä ei saa tekemättömäksi eikä menneisyyttä pääse pakoon. Olin pettänyt itseäni viikkotolkulla, ja nyt haukoin henkeä ymmärtäessäni paljaan ja brutaalin totuuden. 

Kolmekymmentä täyttävä Eleanor Oliphant on hyvin yksin, mutta niin hän on päättänyt. Lapsuuden jälkeen sijaiskodeissa kasvaneella naisella ei ole näkemystä eikä mielenkiintoa muodin, tyylin eikä trendien päälle. Hänen on vaikea ymmärtää pinnallista jutustelua tai puhekielisiä ilmauksia. Puutteelliset sosiaaliset taidot tekevät Eleanorista vähintääkin autistisen oloisen; hän luottaa enemmän rutiineihin, faktoihin ja latinaan, kuin kehenkään ihmiseen. Eräänä päivänä tapahtuu kuitenkin jotain, minkä seurauksena Eleanor ajautuu auttamaan vanhaa miestä, tutustuu tämän perheeseen ja ennen kaikkea työpaikan ATK-tukeen Raymondiin.

Ihan immuuni vaikutuksille Eleanor ei ole, sillä hän ihastuu täysin odottamatta rocktähteen, jonka huomion herättämiseksi hänen on muutettava tyyliään - ainakin muutamaa iltaa varten. Ulkoinen muutos ja heräilevä ystävyys Raymondiin saa vähitellen Eleanorin paksun kuoren avautumaan ja hän alkaa oppia taitoja, joista hän tajuaa itsekin hyötyvänsä. Samalla hän panee kuin huomaamattaan syrjään huonoja tapoja, joiden avulla hän on tottunut turruttamaan mielensä viikonloppuisin. Valtava syyllisyys nimittäin saa hänet elämään kuin tahdoton kone. Eleanorin menneisyydessä on järkyttäviä aaveita, joista pahin ei ole jättänyt häntä rauhaan, ja mieletön suru josta kukaan ei tiedä.

Romaanin vahvuus on ehdottomasti Eleanorin hahmo, joka yllättää epätodennäköisyydellään kerta toisensa jälkeen. Eihän tällaisia romaanihahmoja ole! Eleanor on itse huumorintajuton, mutta hänen tapansa luovia maailmassa aiheuttaa herkullisia tilanteita. Muut romaanin hahmot ovat vastapainoksi hauskan stereotyyppisiä tai jopa liioitellun lempeitä Eleanoria kohtaan. Tietynlainen kliseisyys, kuten ysvävyyden syveneminen, ihmisten silmien avautuminen tai vaikkapa hieman epäuskottavan nopeasti vaikuttava terapia voisivat jossain muussa kirjassa aiheuttaa pettymystä, mutta tähän tarinaan ne sopivat kuin nenä päähän. Ilman tietynlaista ennalta-arvattavuutta Eleanorin tarina olisi liian raskas kantaa. Naisen salaisuuksien paljastuessa myös romaanin tunnemaailma laajenee ja lukijan on välillä turvauduttava nenäliinaan. Eleanorin menneisyys on kuin pahimmasta jännityskirjallisuudesta, enkä kerro siitä tämän enempää etten paljasta liikaa, mutta kuten kirjan nimi lupaa, Eleanorille kuuluu loppujen lopuksi ihan hyvää. 

Kiitos suomentaja Sari Karhulahdelle siitä, miten romaanin hienovarainen huumori ja raikas tyyli välittyvät myös suomeksi! Lisää blogeissa Oksan hyllyltä, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 36: Kirjassa ollaan yksin.