Arvostettuja palkintoja voittanut Demon Copperhead on saanut inspiraationsa Charles Dickensin David Copperfieldistä, pojasta joka kasvaa köyhissä oloissa. Yhdysvaltalaiskirjailija Barbara Kingsolver asuu Appalakkien alueella, joten hän tuntee hyvin alueen sosiaali-ekonomisen rakenteen ja opioidikriisin, jotka taustoittavat romaania vaikuttavalla tavalla.
En ollut aikaisemmin kuullut melongeoneista, pääosin Appalakkien alueella asuvasta historiallisesta, monietnisestä ihmisryhmästä, johon romaanin päähenkilö Demon kuuluu. Punatukkaisen pojan ulkonäkö on peräisin isältä, jota yksinhuoltajaäidin poika ei koskaan ehdi tavata. Resuinen lapsuus jatkuu pian ilman äitiä, joka kuolee nuorena. Demon kiertää muutaman sijaisperheen, oppii tekemään raskasta työtä, selviämään välinpitämättömien ihmisten kanssa ja huolehtimaan itsestään. Hän löytää sinnikkyytensä ansiosta isoäitinsä, joka saa suhteillaan pojalle paremman sijaisperheen.
Rankka lapsuus vaihtuu urheilulliseen nuoruuteen, kun uusi sijaisisä näkee Demonin kyvyt amerikkalaisessa jalkapallossa. Nuorukaisesta kasvaa komea ja suosittu lahjakkuus, mutta polvivamma ja kohtalokas rakastuminen vievät Demonin syvälle päihteiden maailmaan. Kingsolverin romaanissa on melkein ähkyksi asti aineksia ja teemoja, mutta kuten Demon itse oppii huomaamaan, Appalakkien köyhälistöstä ei muu maailma ole kiinnostunut. Siksi on tärkeää, että kirjailija on sijoittanut tarinansa keskelle opioidikriisiä pahimmillaan. Pienten paikkakuntien näköalattomuus ja nuorten riippuvuudet ovat sydäntä raastavaa luettavaa.
Koskettava on tietysti myös orpolapsen kasvutarina ja on suoranainen ihme, että hän selviää itse kaksikymppiseksi asti kertomaan tarinansa. Vaikka lasta heitellään kodista toiseen, työstä toiseen ja hän on välillä pitkiä aikoja ilman kunnon huolenpitoa, Demonin elämässä on kiinnekohtia ja tärkeitä aikuisia, joiden avulla hän pysyy kiinni elämässä silloinkin kun lähellä kuollaan tai sukelletaan syvyyksiin. Lapsuuskodin (asuntovaunu) naapuriperhe jälkeläisineen, valmentajahuoltaja tyttärineen sekä salaperäinen isoäiti veljineen ovat ratkaisevassa roolissa, vaikka eivät sitä itse aina ymmärräkään.
Alkuun minua hieman ärsytti tarinan kertojan ääni, joka on todella sarkastinen, mutta kun ymmärsin, että kertoja on parikymppinen Demon itse, tajusin ettei äänelle ole vaihtoehtoja. Kukaan muu kertojana ei pääsisi yhtä hyvin käsiksi Demonin kokemuksiin ja havaintoihin kuin hän itse. Demonin oma ääni tekee tekstistä sarkastisen lisäksi nuorekasta ja sitä sävyttää musta huumori, jonka avulla kertoja jaksaa itse käydä läpi mitä vaiherikkaimman ja traagisimman elämänsä. Vetävä ja runsas lukukokemus, joka avaa silmiä ja opettaa varmasti jotain uutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti