Tunnustan, ettei Aino Kallas ole minulle lainkaan tuttu, ei kirjailijana eikä julkisena henkilönä. En ole lukenut edes Sudenmorsianta, vaikka luin yliopistossa kirjallisuutta melko pitkälle. Jokin tämän kirjan arvosteluissa pisti kuitenkin silmään - ehkä juurikin tuo pakolaisuus - ja laitoin kirjan varausjonoon. Hyvä niin, sillä Pakolainen on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani teoksista!
Ratinen on rajannut romaaninsa toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin ja Kallaksen vuosiin Ruotsissa, vuosiin jolloin Suomeen palaaminen olisi ollut uskaliasta. Virokin saa jäädä, sillä molemmissa maissa on riskinä joutua kyyditetyksi Siperiaan. Neuvostoliiton hallitsema Viro kärsii kyydityksistä enemmän, mutta turvassa eivät ole Suomessakaan asuvat virolaiset, joiden kohtalolla Suomi tuntuu leikittelevän.
Ruotsissa jo iäkäs Aino Kallas on fyysisesti turvassa, mutta lähes kaiken menettäneenä. Diplomaatin puolisona ja kulttuuriperheen jälkeläisenä kirjailija on tottunut varsin ylelliseen elämään ensin Suomessa, sitten avioliitossa Virossa ja välillä Lontoon seurapiireissä. Ruotsissa Kallas joutuu muuttamaan pienistä asunnoista ja huoneista toiseen, elämään ruotsalaisen yhteiskunnan almujen varassa, ja mitä pidemmälle virolaisten kotiinpaluu tai lähtö muualle viivästyy, sitä vastentahtoisempia ruotsalaiset ovat elättämään heitä.
Kallas on kansainvälisesti menestynyt kirjailija, joka ei ole tervetullut enää mihinkään. Suomessa Otava tukee häntä niin paljon kuin pystyy ja kustantaa muun muassa hänen päiväkirjojaan, jotka myyvät melko hyvin. Vanhalla naisella on kuitenkin jatkuva pelko, ettei hän pääse viettämään vanhuuttaan synnyinmaahansa. Elintason romahtamista romaani kuvaa hienosti esimerkiksi huonekalujen ja talojen kautta. Aino Kallas muistelee yksityiskohtaisesti astiakaappejaan, sohviaan tai antiikkimarkkinoilta Lontoosta ostamiaan tavaroita, jotka ovat jääneet Viroon ja joita hän ei saa enää koskaan takaisin. Välillä hän muistelee lämmöllä myös kotiapulaisia, omaa kesäasunnon rantaa tai tapaamiaan kulttuurivaikuttajia.
Kirjailija pohtii kovasti myös sitä, mitä julkaistavissa päiväkirjoissa kannattaa kertoa. Millä tavalla perheenjäsenet suhtautuvat hänen rakkaussuhteisiinsa, mitä Suomen kansa ajattelee paljastuksista? Karkottaako liian rohkea tyyli lukijoita konservatiivisessa ilmapiirissä?
Romaani on hyvin koskettava myös siksi, että Aino Kallas menettää elämänsä aikana niin monta perheenjäsentä. Vaikka romaanin tapahtumat rajoittuvat hänen vanhuuteensa, päähenkilö läpikäy myös aikaisempia surujaan ja menetyksiään. Hänen synnyttämästään viidestä lapsesta yksi kuolee kolmen päivän ikäisenä, tytär Laine menettää henkensä harhaluotiin, poika Sulev riistää hengen itseltään pelätessään venäläisten kuulusteluja, ja pari vuotta ennen Kallaksen omaa kuolemaa, vanhin tytär Virve menehtyy syöpään. Ainoa elossa oleva lapsi Hillar on juurtunut kauaksi Lontooseen.
Arvostan romaanissa sitä, miten Aino Kallaksen elämä avautuu sellaisellekin lukijalle, joka ei hänestä ole tiennyt mitään. Ei siis tarvitse olla asiantuntija nauttiakseen tästä romaanista. Opin hurjasti uutta sekä päähenkilöstä ja hänen lähipiiristään että ajan politiikasta. Poliittinen näkökulma onkin vahvin syy, jonka vuoksi suosittelen kirjaa lukemaan - tässä on varmasti aihe, josta on oltu vaiti ja jonka vuoksi Aino Kallaksen Ruotsin-vuosia ei ole aikaisemmin pidetty pakolaisuutena. Arka aihe.
Ratisen teksti on omanlaistaan, mutta se vie mukanaan lähes ensimmäisiltä sivulta lähtien. Kerronta on huokoista ja hengittää päähenkilönsä tahdissa, jättää tilaa ajatuksille ja tunteille, olematta itse liian tunteikas. Luin kirjan parissa päivässä, niin vetävä ja mielenkiintoinen se oli!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti