"Kirjoitan sukupuuhun nimiä, syntymä- ja kuolinvuosia ja paikkoja, jotka olen jäljittänyt. Suku herää henkiin. Olemme kaikki tallessa puun oksina emmekä katoa minnekään. --- Kirjoitan oman nimeni sukupuun latvaan. Olen sen viimeinen lehvä."
Näin päättyy Schumacherien ja Hukkasten sukujen toisiinsa kietoitunut tarina. Tarina on kerrottu pääosin suvun seitsemän naisen äänellä. Äänessä vuorottelevat isomummut, dresdeniläinen Bertha ja katkera tamperelainen Liisa, Saksasta Suomeen rakkauden perässä muuttanut mummu Adele, tämän siskot, Amerikkaan karannut Verna ja heikko pikkusisko Flora, riuska Hanna-täti sekä suvun viimeinen, Heidi.
Molemmat maailmansodat vaikuttavat suvun jäseniin voimakkaasti. Suvun vanhimmat ehtivät elää molempien sotien kauheudet Suomessa ja Saksassa. Naisten tehtävä oli pitää taloja ja mieli pystyssä, kun miehet joutuivat rintamalle, katosivat ja murtuivat. Miehissä sodan julmuus näkyikin raaimmin.
En pidä teosta kuitenkaan varsinaisena sotakirjana, sillä suvun tarinassa kulkee vaikeiden aikojen rinnalla myös voimakkaan romanttinen ja seikkailunhaluinen sävy. Jälkeläisiä kiehtovat tarinat saksilaisista isoisovanhemmista, jotka tapasivat 1800-luvulla Helsingissä, Mutti Adelesta, joka lähti rohkeasti haaveillen Johanneksen perään Tampereelle ja Verna-tädistä, joka karkasi salaa laivalla Amerikkaan ja ryhtyi orvon intiaalilapsen kasvattajaksi. Naiset ovat romanttisia, mutta myös rohkeita ja käytännöllisiä.
Teoksessa olisi aineksia suureksi sukuromaaniksi, mutta se toimii lyhyenä ja pienenäkin. Pienuus ehkä korostaa sitä, että suku oli pieni ja sen tarina on nyt loppunut. Tervon tyyli kirjoittaa on hyvin kodikas ja tunnelmaltaan runsas, vaikka kieli on napakkaa ja lauseet lyhyitä. Pieneen pakettiin mahtuu paljon ja intensiivisyys toimii. Rönsyilevämpi tyyli sopii pidempiin tarinoihin, vaikka täytyy sanoa, että välillä kaipasin lisää. Olisin halunnut tuntea nuo mielenkiintoiset henkilöt paremmin.
Minulle tuli tästä teoksesta useaan otteeseen mieleen Tommi Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys (2014, lue vaikkapa blogista Luettua elämää). Molemmissa sota vaikuttaa taustalla suvun elämään, molemmissa rakennetaan uutta ja molemmissa eri sukupolvien naiset yrittävät elää sovussa. Yhtäläisyys on pantu merkille myös blogissa Kirjainten virrassa.
"Nuorena olin tukehtua perhehistorian alle. Minua painoi, ettei kotona puhuttu sodasta, ei kadonneista sukulaisista. Elettiin kuin mitään kauheuksia tai vääryyksiä ei olisi tapahtunut."
Mukavaa, että luit tämän! :-) Pieni mutta sitäki intensiivisempi, kuten kirjoitat. Miksei tosiaan toimisi suurempanakin, silloin henkilöt tulisivat vielä läheisimmiksi.
VastaaPoista