Nuori pappi Petter Kummelin saapuu vaimonsa Monan ja pienen tyttärensä Sannan kanssa uuteen pestiin, syrjäiseen ulkosaariston seurakuntaan pian toisen maailmansodan jälkeen. Tiivis saarelaisyhteisö odottaa innolla uutta hengellistä johtajaa, ja pian sydämellinen ja seurallinen Petter onkin lunastanut paikkansa heidän keskuudessaan. Jää on jollakin tapaa hyvin vanhanaikainen, mutta samalla ajaton romaani uskon riemusta, Sanan voimasta ja arkisen työnteon autuudesta luonnonvoimien armoilla keskellä karunkaunista merta. Se on myös kertomus rakkauden ja uskollisuuden voimasta. Petterin suorastaan lapsenomainen ihmetys ja luottamus ihmiseen ja hyvään saa pauloihinsa, vaikkei kaikkia saaristoseurakuntalaisia ole helppo miellyttää eivätkä kaikki pysty avautumaan.
Romaanin nimi Jää alkoi avautua minulle vasta lukemisen loppupuolella. Jää on tietysti keskeinen luonnonelementti saaristossa ja se tuo paljon iloa talvella, kun saarelta toiselle on helppo suksia ja potkuroida. "Nyt kun meri on jäätynyt, meidän maamme ovat laajentuneet satakertaisiksi, ja liikkumatilaa ja kiillotettuja lattioita on niin kauas kuin silmä kantaa. Jos uskaltautuu tänne, pääsee näkemään meidät hauskassa tanssin pyörteessä." Kyseessä on kuitenkin myös ihmisten välinen jää. Jää, jota sydämellisinkään paimen ei voi sulattaa. Jää, joka hiertää äidin ja tyttären välissä lempeästä isästä huolimatta ja joskus juuri sen takia. Ja valitettavasti se on myös alkutalven ohut jää, joka pettää alla.
Romaani sijoittuu jälleenrakentamisen aikaan. Lukijan on helppo myötäelää saaristolaisten iloa siitä, kun ruoka taas riittää ja posti kulkee. Pappilassa kahvitellaan ahkerasti: pöydät notkuvat leivästä, kirnutusta voista, pullasta, maidosta ja ahomansikoista. Tarinan tämä puoli tulee vahvasti esille Mona-pastorskan kautta, joka nauttii ruumiillisesta työstä kahden lehmänsä ja viljelystensä parissa, joka ei lepää kun vasta illalla kun on saanut rakkaansa kotiin kirkosta.
Leppoisa, luonnossa viivyttelevä, hetkessä elävä tarinan alku kääntyy vähitellen arjen rytmiksi. "On heidän kolmas keväänsä Luodoilla, ja he ovat saaneet aikaan jo paljon. Navetassa tilanne on hyvä, viljelyalaa on laajennettu, istutukset ovat ilo silmälle kun se aika koittaa, aitaukset on korjattu, pesämuna hevosta ja veneen moottoria varten pantu sivuun. Tästä kaikesta ei kukaan luovu kuin pakon edessä." Arjen saavutuksista huolimatta tulee vähitellen ja väistämättä myös suru-uutisia ja vaivoja. Traagisuus ehtiikin jo kertyä ennen kuin jää viimeisen kerran pettää. "Jää on kuin luomiskertomus" (HS 11.9.2012). Kuoleman läsnäolo on lukijalle suorastaan sietämättömän voimakas. Kaikki se kauneus, hyvyys ja rakkaus, jota romaani muuten huokuu, tekee kuoleman käsittämisestä lukijalle yhtä vaikeaa kuin se on saaristolaisillekin.
Lundbergin tavassa kirjoittaa tätä romaania on jotain hauskan vanhakantaista. Tyyli on tiivistä, jopa juoruilevan dokumentoivaa ja vaivatonta. Kerronta myötäilee sekä Petterin iloa ja ihmetystä että Monan tarmokkuutta. Suomentaja on tehnyt loistavan työn. Kerronta on useimmiten hän-muodossa ja poukkoilee joskus ehkä liikaakin kertojasta toiseen. Poikkeuksen tekee kuitenkin Posti-Anton, näkijä, meren tuntija, lautturi, joka kertoo välillä tapahtumista omasta minä-kulmastaan. Anton on tarinassa eräänlainen shamanistinen vastapaino hartaalle kirkkouskolle.
Vaikka romaania oli alusta alkaen helppo lukea ja tarinasta sai hyvin kiinni, en silti heti päässyt sisälle siihen, mistä tässä nyt on kyse. Mikä on tämän romaanin merkitys. Miksi kirjailija luo tarinaa nuoresta pappisperheestä 40-luvun lopun ulkosaaristossa. Miksi uskolla on niin vahva rooli. Mikä kaikkien näiden seurakuntalaisten merkitys tälle tarinalle on. Romaanissa on kuitenkin eräänlainen vahva sykli, jossa loppu sitoo asiat yhteen ja antaa kaikelle merkityksen. Lukijan lopussa kokema vahva myötäeläminen ei olisi ollut mitenkään mahdollista ilman kaikkea muuta.
Kuittaan tällä teoksella HelMetin lukuhaasteen ensimmäisen kohdan (teos kirjailijalta jota en ole aikaisemmin lukenut), kohdan kuusi (kirjan nimi on yksi sana), kohdan 13 (voittanut merkittävän palkinnon) sekä kohdan 43 (yli 500 sivua). Vuoden 2012 Finlandia-voittajasta on tietysti kirjoitettu paljon. Blogikirjoituksia löytyy muun muassa Elinalta, Kaisalta, Saralta, Kirjasfääristä ja Kirsin kirjanurkasta.
Kirjoitat Jäästä kaiken niin kauniisti, Kaisa! Kirja muistui niin hyvin mieleen. Lundberg kirjoittaa väkevästi muttei liian painavasti, ja se todellakin hämää lukijaa - yhtäkkiä on koko elämä siinä. Hyvä huomio tuo vanhanaikainen kerronta. Se tekee noista historian ihmisistä aitoja.
VastaaPoistaLuin juuri Lundbergin Kuninkaan Annan ja Kökarin Annan, ja ne ovat vallanneet mielen nyt kokonaan. Kunhan ehtisin kirjoittamaan niistä jotain. Luulenpa, että pitäisit niistäkin.
Kiitos :) Taisin itkeä viimeiset kaksi tuntia kirjaa lukiessani. Loppu kosketti niin. Lundbergia pitää lukea lisää joskus!
Poista