"Döden, döden, döden." Ehtoolehdon palvelutalossa tapahtuu outoja. Yhdeksänkymppiset asukkaat Siiri, Irma ja Anna-Liisa ryhtyvät selvittämään tapauksia. Tästä alkaa humoristinen ja hilpeä tarina tomerista vanhuksista, jotka eivät alistu palvelutalon viriketoimintaan, askartelutuokioihin ja jumppauttamiseen "kuntoutuakseen - mihin, kuolemaan tietysti"!
Vaikka teos on täynnä pilkettä silmäkulmassa, se luo kuitenkin melko raadollisen kuvan vanhuksen ahdingosta palvelu- ja hoivalaitoksissa, joissa on henkilökuntavaje, päätöksiä tehdään asiakasta kuulematta ja kaikki maksaa. Vanhukset lääkitään dementikoiksi, jotteivat he vain aiheuta lisää töitä. "[Eläimille] piti olla riittävästi tilaa, omaa rauhaa, säännöllistä ulkoilua, lajityypillisia virikkeitä, monipuolista ravintoa ja muuta sellaista, mistä vanhusten oli turha edes uneksia." Tarinan päähenkilöt joutuvat itsekin tapauksia nuuskiessaan lisälääkityksen uhreiksi. Sen seurauksena iloinen, hupsutteleva, viiniä rakastava Irma ajautuu sairaalakierteeseen, mutta onneksi lopulta "parantuu lääkkeistä". Sillä välin hänen ystävänsä, sydämellinen ja sivistynyt Siiri ja tietäväinen, ikuinen äidinkielen opettaja Anna-Liisa pääsevät outojen tapausten jäljille nahkaliivisen Mikan avustuksella.
Lindgrenin ajankohtainen kertomus on myös tarkkanäköinen kuvaus sukupolvien välisistä eroista ja maailman muuttumisesta yhdeksänkymppisten näkökulmasta. Tätien on välillä vaikea ymmärtää, miksi kaikki sinuttelevat, miksei kahvilan työntekijä ymmärrä sanaa tassi, miksei pankissa hoideta raha-asioita, miten yhä useampi hoitaja ei puhukaan suomea ja miksi nuorten miesten nimet ovat kuin "kirveeniskuja: Mika, Tero, Pasi, Tomi". Teoksen kieli on suorastaan hersyvää, täynnä osuvia ilmauksia ja henkilökuvia laitosmaailmasta, hautajaisista, asiakaspalvelusta ja omaisista. Aktiiviset mummut rakastavat kielellä leikittelyä ja torjuvat dementiaa listaamalla suomen sijamuotoja. Lisäksi Helsingin ratikkareittejä rakastavan Siirin mukana saa aimo annoksen helsinkiläistä arkkitehtuuria ja historiaa.
"Olavi oli kuollut vanhuuteen. Mutta Siiri tiesi, että suomalainen lääketiede oli poistanut tämän kuolinsyyn --- todennäköisesti siksi, että se oli ainoa ihmisen toiminto, jota se ei pystynyt hallitsemaan." Satiiria, kypsää asennetta ja elämänviisautta tarjoavat mummut välillä nauravat kuolemalle. Silti ja ehkä juuri siksi Lindgrenin teoksessa on erittäin uskottava tunnelma.
Kirjasta ovat bloganneet myös mm. Kirjan pauloissa ja Amman lukuhetki, ja arvostelu löytyy myös Helsingin Sanomista. Osallistun teoksella HelMetin lukuhaasteen kohtaan 47 (hauska kirja).
Olen pyöritellyt kirjaa jo useaan otteeseen käsissäni ja taidanpa tarttua tähän, kun tilaisuus koittaa. Mainion kuuloinen kirja!
VastaaPoistaTartu ihmeessä, mainio on!
VastaaPoista