Tytti ja Timo ovat hyvin toimeentuleva pariskunta Espoossa. Heidän tyttärensä Aino on jo tarpeeksi vanha pyöräilemään kavereidensa kanssa lähiympäristössä. Vai onko sittenkään? Tytin ja Timon maailma järkkyy, kun rattijuoppo törmää Ainoon ja tytär menehtyy matkalla sairaalaan.
Timolle on tärkeää, että kulissit ovat kunnossa ja miehellä on ote perheensä hyvinvoinnista. Timolle oli myös tärkeää, että avioliittoon syntyy lapsi, vähintään yksi. Siksi hänen on alkuun vaikea hyväksyä tapahtumaa. Eikö hän ollutkin perheen vastuunkantaja? Kun sitten käykin ilmi, että Tytillä ja Ainolla on ollut oma pikku salaisuutensa, Timon ei tarvitsekaan enää syyttää itseään, vaan hän voi kohdistaa raivonsa toisaalta vaimoonsa, toisaalta rattijuoppoon, joka sattuu olemaan tuttu täti lapsuudesta. Pariskunnan valtaisaa surutyötä alkaa kahlita syytökset, joiden kanssa kotona eletään ensimmäiset viikot syvässä hiljaisuudessa.
Tytti ei aikoinaan ollut niin varma vanhemmuudesta kuin miehensä ja pelkää että se, mitä nyt on tapahtunut, on jonkin suuremman kostoa. Tytti perehtyi vanhemmuuteen, mutta koki jäävänsä kuitenkin sen ulkopuolelle eikä hänellä ollut Ainoon samanlaista otetta kuin Timolla. Lenkkeillessään läheisessä metsässä hän löytää keinon purkaa pahaa oloaan ja haaveilla Ainon paluusta takaisin kotiin. Naapurin Ulpun seikoittamat yrittiteet auttavat ja kuljettavat Tyttiä aina vain syvemmälle metsään, pyhille kiville saakka. Metsä toistaa kaikuna Tytin toiveita ja kysymyksiä, mutta sureva äiti tulkitsee ne omalla tavallaan. Kun Tytille valkenee, mitä metsä häneltä pyytää vastineeksi Ainosta, alkaa suru vääristää todellisuutta ja aiheuttaa sellaisen kierteen, ettei tarinalla ole lohdullista loppua.
Morren pienoisromaani alkoi minun makuuni hieman kömpelösti. Ensimmäisissä luvuissa Tytti ja Timo esittelevät itsensä ja elämänsä, ja esittelyllä on tietysti merkityksensä, jotta hahmojen toimintaa surussa on helpompi ymmärtää. Olisin kuitenkin kaivannut erityyppistä ratkaisua, sillä esittelyvaiheessa olin jo lopettaa kirjan kesken. Takakannen lupaus kauhuelementeistä ja suomalaisesta mytologiasta saivat minut kuitenkin jatkamaan ja onneksi niin tein. Vasta tyttären onnettomuus sysää tarinan varsinaiseen alkuun. Sen jälkeen teksti kulkeekin huomattavasti jouhevammin ja pariskunnan keskinäiset syytökset, kyttääminen ja spekuloiminen ovat mielenkiintoista luettavaa. Shokin ja surun liikkeelle panevat voimakkaat tunteet ja harhat tekevät tarinan lopusta suorastaan vimmaisen. Jopa hieman makaaberilta tuntuva eroottinen lataus keskellä syvintä surua tai vihaa tuntuu mielekkäältä.
Tuonen tahtoon on liitetty termejä kauhu, fantasia, suomikumma, spefi... Ehkä luokittelu riippuu lukijasta. Minä tulkitsin Tytin reaktiot ja harhat eräänlaisena voimakkaan surun aiheuttamana stressinä, en niinkään fantasiaelementteinä. Kammoksun kauhua ja hieman jännitin, josko tässä olisi sitä liikaa, mutta yllätyksekseni en pelännyt hetkeäkään. Mytologialla on tarinassa merkittävä rooli, mutta kovin ohueksi sekin jää. Ennemminkin teoksen lataus on psykologinen, ja Tytin ja Timon elämä heijastaa vankasti nykyaikaa työelämän, kasvatuksen tai vaikkapa ihmissuhdekuvioiden suhteen.
Esikoisromaanista ovat kirjoittaneet myös mm. Krista ja Tiina. Onnittelut Hanna Morrelle esikoisromaanista ja kiitokset Osuuskummalle arvostelukappaleesta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti