Kari Hotakainen: Iisakin kirkko

Kari Hotakainen 2004. Iisakin kirkko. WSOY. 176 sivua.

Tässä yksi kirjahyllyäni pitkään lämmittänyt kirja. Se on itse asiassa osallistunut niin moneen muuttoonkin - vai mikä lie syynä! - ettei sillä ole enää kansilehtiä. Siksipä kirja onkin oiva Helmetin haasteen kohtaan 9: Kirjan kansi on yksivärinen (viereinen kuva löytyi Kirjavinkeistä). Tiedän, huijausta tällainen yksivärisyys!

Huijausta tai ei, Iisakin kirkko oli miellyttävää luettavaa, kuten Hotakaisen teokset yleensä. Sain ehkä hieman enemmän irti teoksista Huolimattomat ja Henkireikä, mutta sympaattiseksi täytyy tätä(kin) kehua. Teoksen kertoja ja päähenkilö Paavo on 72-vuotias ja joutunut sairaalaan. Hänen vaimonsa on kuollut pari vuotta aikaisemmin ja suhde ainoaan poikaan on hauras, pelottavan lähellä katkeamispistettä. Sairaalassa Paavon ajatukset punnertavat lähinnä muistoissa, yhteisessä elämässä ja perheessä, vanhemmuudessa ja rakkaudessa, vaimon yksityiskohdissa, mutta myös kipeissä asioissa. Isän ja pojan välinen suhde ei ole aikuisella iällä ollut koskaan helppo, mutta sinä päivänä kun Pekka ilmoitti isälleen olevansa uskossa, ei puheyhteyttä ole juurikaan ollut. Isän on kamalan vaikea ymmärtää poikansa tarvetta löytää itsensä, löytää jotain hengellistä ja syvää, uskoa johonkin minkä olemassaoloa ei voida todistaa.

Paavolla on kova kiire parantua, mutta takapakkia tulee kun naapurisängyn urho lyö häneltä hampaat kurkkuun. Takapakkia aiheuttaa myös kiukku ja raivo, jonka pojan uskon ajatteleminen aiheuttaa. Pietarissa juhlitaan pian ja Iisakin kirkon kultauksia restauroiva poika on niin kiireinen, ettei Paavo saa häntä langanpäähän. Niinpä hänen on lähdettävä Pietariin ja etsittävä poikansa. Miten vasta sairaalasta päässeen miehen kunto kestää Pietarin kadut ja myyjät?

Iisakin kirkko kertoo paitsi isän ja pojan mutkikkaasta suhteesta ja yhteisymmärryksen puutteesta, myös vanhenemisesta. Paavo tajuaa toipuessaan, miten viimeiset neljäkymmentä vuotta ovat kuluneet kuin siivellä, kolotukset, hitaus ja yksinäisyys iskeneet vääjäämättä. Kirja jakaantuu kahteen osaan, Suomeen ja Venäjään, eivät pelkästään näyttämöinä vaan myös kohteina, joille voi irvailla hellään sävyyn.

"Tuona päivänä hieman yli kaksi vuotta sitten suomalaiset mieshiihtäjät tappoivat minun vaimoni. Kyllikki oli valitellut rintakipuja jo viikkoa aiemmin kun majavahampainen Jari Isometsä oli kärähtänyt dopingista. Silloin ei vielä tiedetty, että myös Jumalan valittu, suohon vajoava unelmavävy Mika Myllylä oli hiihtänyt kemiallisten epäjumalien juovuttamana. Kyllikki oli viimeiseen asti sitä mieltä, että Isometsä on puhdas kuin hampaansa ja että meidän Mika ottaa voimansa Taivaan Isältä ja Tervanevalta."

Romaani on tuttua Hotakaista, nasevaa ja ilkikurista, samaan aikaan totista ja koomista. Huomiot pureutuvat ihmisen ytimeen, repivät pinnan ja paljastavat armottoman totuuden, mutta rakkaudella. Loppua kohden tarina hieman kiihtyy, kun Paavon voimat alkavat Pietarissa ehtyä ja poika lähestyä.

Iisakin kirkosta lisää blogeissa Sallan lukupäiväkirja ja Kaiken voi lukea!