Hanna Hauru: Jääkansi

Hanna Hauru 2017. Jääkansi. Like. 117 sivua.

Pieni ja kevyt kirja, mutta niin raskas tarina että se jättää muistijäljen pitkäksi aikaa. Huokoisa, ilmava, samalla tehokkaan tiivis teksti täynnä latautunutta ahdistusta ja pelkoa.

Erään iltapäivän jälkeen syystaivas oli raukean hämärä, ja minä kävelin mökille. Pelko hengästytti minut matkalla, vaikka kuljin varovaisin askelin. Nojasin hetken porraskaiteeseen ja avasin oven.

Nuori tyttö menettää isänsä sodassa ja tilalle kotimökkiin saapuu junalla mies, jonka tyttö nimeää Pahaksi. Kotona ei ole lieden eikä äidin lämpöä, on pahasuinen ja pahanhajuinen, juopotteleva Paha ja Betti, joka ei osaa rakastaa.

Tytöllä on nälkä ja kylmä. Kylän opettaja tuo hänelle kengät, joilla kävellä kouluun, jos ehtii. Kun tytöstä tulee nainen, hän saa töitä mielisairaalasta. Menee aikansa, että hän tottuu pesemään muiden likaa. Kasvu tuo mukanaan muutakin, häpeää ja pelkoa. Jatkuva paha olo syövyttää, eikä uuden alku ole välttämättä minkään hyvän alku.

Haurun pienoisromaani on unenomaisen lyhyitä välähdyksiä köyhän, osattoman tytön elämästä. Välähdyksiä, joihin sisältyy kaikki olennainen. Pienistä tekstinpätkistä muotoutuu kokonainen kuva. Tarina järkyttää ja suututtaa. Jääkannesta tuli mieleen Aki Ollikaisen Nälkävuosi - se on samalla tavalla karu ja koruton, paljastaa köyhyyden josta ei ole niin kovin kauan. Tällaiset tarinat saavat ihmettelemään ihmisen sitkeyttä ja kykyä pysyä hengissä.

Jääkansi oli yksi syksyn 2017 Finlandia-ehdokkaista. Minuunkin teos teki vaikutuksen. Pieni romaani on vakuuttava, hyinen, tehokas ja voimakas. Lisää vaikkapa näistä blogeista: Kulttuuri kukoistaa, Eniten minua kiinnostaa tie ja Tuijata. Helmetin haasteessa kirja sopii kohtaan 24: Kirja on surullinen. Goodreadsin haastekohdista kuittaan numeron 30: A short book.