Terhi Törmälehto: Taavi

Terhi Törmälehto 2021. Otava. 298 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Onnea serkulle uudesta romaanista, jonka ilmestymistä olen jo ehtinyt odottaa innolla! Taavi on fiktiivinen kertomus kirjailijan isoisästä Taavi Törmälehdosta, hurjapäästä, joka karkasi sotaan 17-vuotiaana. Sotaromaani siis, mutta ihailtavan erilainen. Taavin tarinan kautta pääsemme osaksi niitä sodan puolia, joista ei ole paljon puhuttu. Kiinnostavaa ei nimittäin ole pelkästään se, millä sanoin sodasta kerrotaan, vaan myös se, mistä paljosta on jätetty kertomatta näihin päiviin saakka.

Jaksa vielä vähän aikaa, Taavi. Kohta se alkaa.

Oliko Taavin luonne olemassa jo ennen sotaa, vai sotako hänestä teki sellaisen, joka menee etulinjassa esimerkkinä muille, joka kaipaa toimintaa ja halveksuu pelkureita? Haapavetinen, pienen kylän poika on odottanut sotaan pääsyä jo aikansa. Reippaan jääkärin paikka on siellä missä eniten tapahtuu ja niin pelottavaa kuin se onkin, Taavi nauttii siitä. Taistelu on se, minkä hän taitaa hyvin, sota ja tappaminen ovat sitä, mitä hän on, sillä nuorella miehellä ei ole ammattia, tilaa tai morsianta, joiden vuoksi kaivata kotiin.

Taavin sodan rinnalla romaani seuraa hänen äitinsä Ruusan yksityistä sotaa. Äiti pelkää ja toivoo, ja pitää tukkimiehen kirjanpitoa kaikista niistä vainajista, jotka hänen lapsensa on tehnyt. Haapavedellä on maatilan työt, alati vähenevät ruokavarat, evakot ja liuta lapsia joista huolehtia. Kahdensadan kuudenkymmenen askeleen päässä talosta on myös kellari, jossa Ruusa käy huutamassa tuskaansa. Kun Taavi palkitaan Mannerheimin ristillä, saa Ruusakin kyläläisten huomion. Mitä ajatella sankareista ja mahdollisesta omasta uhrista? Missä menee yksityisen tuskan ja maan yhteisen uhrautumisen välinen raja?

--- vaikka suuta polttaa ja minusta olisi kohtuullista, että saisin edes sen unohtaa, että orpojakin minun poikani tekee.

Äänen tarinassa saa myös Taavin nuorempi veli Veikko, herkkä lapsi joka piirtää lintuja ja kokee jäävänsä vähitellen sankariveljensä varjoon. Ehtiikö Veikko sotaan, pitääkö Ruusan pelätä sitäkin. Siinä missä Ruusa ja Veikko ovat molemmat minä-kertojia, äänistä on pakko mainita erikseen kaikkitietävä kertoja, jonka tehtävänä on kuvailla Taavia ja tämän sotaa. Tämä kertoja ei nimittäin tyydy vain kuvaamaan tapahtumia, näkemäänsä tai Taavin ajatuksia, vaan hän kommentoi ja keskustelee kohteensa kanssa. Kaikkitietävä kertoja toppuuttelee, huolehtii, muistuttelee ja näpäyttää. Ja tässä onkin yksi tämän romaanin muista erottava piirre! Tällaiseen kertojaan törmää harvoin! Ja voi miten eläväksi se tekstin tekeekään.

Et sinä katso pakenevaa joukkoa siviilejä ja sano: herkullinen maali. Et sinä saatana niin sano. 

Törmälehdon tekstissä on toki paljon muutakin elävää, kuten luonnon ja ympäristön yksityiskohtien runsaus. Sota tulee lähelle hajuissa, vuodenajat sumuissa, lumihangissa, niskaan polttavassa auringossa tai vesisateessa. Erityisen konkreettisia ovat kotitilan keittiö, pullapitkon sitko, paljaan jalan askeleet maantiellä ja hevosen turvallinen karva. Sodasta siirrytään välillä vuoteen 1967, jolloin Taavi työskentelee Göteborgissa hitsaajana. Mikä on tämän kesän merkitys kokonaisuuden kannalta? Mitä tulee palkitusta sotasankarista, joka ei pysy aloillaan?

Näihin tappoihin liittyy paljon halua ja kertomista. Ja nyt kun Taavi sen hoksaa, ei paluuta taida olla.

Taavi on ristiriitaisia tunteita herättävää tekstiä, mutta niinhän sodat ovat. Se on tyly ja järkyttävä, mutta myös todella koskettava ja jopa jännittävä. Kaikessa moninaisuudessaan se on hyvin inhimillinen. Tarinalla on tietysti tosielämän taustat - sota, itse sotasankari ja sankarin elämänvaiheet. Jermulehtona tunnettu Taavi on etenkin sukupolvelleen, mutta monille nuoremmillekin tuttu hahmo, jonka teoista on kerrottu paljon. Minulle Taavi on ollut tuttu pelkästään serkkuni isän isänä joka teki jotain kuuluisaa, ja vaikka romaania luinkin, oli hirvittävän mielenkiintoista lukea tästä oikeasti sukuani lähellä eläneestä ihmisestä ja siitä, millaisia hänen sotavuotensa ovat ehkä olleet, mitä hän on ehkä ajatellut ja miten hänen äitinsä on ehkä kaiken sen kokenut. Mielestäni tunnistin Taavin kirjallisessa hahmossa hauskoja yksityiskohtia, joita tunnistan Terhin perheen miehissä!

Serkkutytön esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyivät oli sekin ansiokas ja hyvin kirjoitettu teos, mutta (enkä usko että olen nyt ihan subjektiivinen) Taavin ansiot ovat paljon moninaisemmat ja kirjoittaja osoittaa pystyvänsä kirjoittamaan mistä tahansa! Muutama arvio on lehdissä jo julkaisu ja olen oikeasti ihmeissäni, ellei tämä kirja saa ansaitsemaansa huomiota! 

Blogitekstejä ei vielä monta löydy, tässä kaksi: Pikkaraisen kirjakammi ja Anun ihmeelliset matkat. Helmetin haasteessa tämä sopii kohtaan 2: Kirjan on kirjoittanut opettaja. Seinäjoen kirjaston haasteesta kuittaan hahmon 10: sotilas. Vahvat naiset -lukuhaasteeseen tämä sopii hyvin, ja Goodreadsin ATY:ssa sijoitan tämän kohtaan 50: A book published in 2021.