Apartheidin aikaan Etelä-Afrikassa mustan ja valkoisen välinen sukupuolinen kanssakäyminen oli rikos. Trevor Noah oli rikoksen tulos ja siksi laiton jo syntyessään. Mustan äidin ja sveitsiläisen valkoisen miehen poika oli ihonväriltään jotain vanhempiensa väliltä. Hän ei kuulunut mustiin, hän ei kuulunut valkoisiin, eikä hän ollut virallisesti värillinenkään, joiden historia oli tyystin erilainen kuin hänen. Hänenlaistaanhan ei pitänyt olla olemassakaan. Apartheidin aikainen luokittelupolitiikka oli julkeaa, ja vielä pitkään sen kaatumisen jälkeenkin Trevorin oli vaikea luokitella itseään.
Sowetossa eli lähes miljoona ihmistä. Heistä 99,9 prosenttia oli mustia –
ja sitten olin minä. Olin kuuluisa naapurustossani pelkästään
ihonvärini takia. Olin niin ainutlaatuinen, että ihmiset käyttivät minua
maamerkkinä neuvoessaan tietä. ’Talo Makhalima Streetillä. Kulmassa
näet vaaleaihoisen pojan. Käänny siitä oikealle.’
Nykyisin kuuluisa ja menestynyt koomikko ja juontaja on lähtöisin värikkäästä, rotuerottelun leimaamasta ja epätasa-arvoisesta maasta, ja kiittää menestyksestään sinnikästä äitiään. Trevorin äiti oli kotoisin köyhyydestä, mutta pääsi sieltä ja myöhemmin myös väkivaltaisesta avioliitosta pois, pärjäsi omillaan, auttoi läheisiään ja uskoi parempaan huomiseen. Poika kasvoi kodissa, jossa uskottiin vankkumatta jumalaan, vietettiin sunnuntait kirkoissa, lyötiin lasta silkasta rakkaudesta, mutta jossa kapinoitiin myös vallitsevia tapoja vastaan ja annettiin eväitä itsenäiseen elämään.
Laiton lapsi on monin paikoin melko uskomatonta luettavaa. Nuorukaisen elämään mahtuu lukuisia karkumatkoja, yhteenottoja ja selkäsaunoja, selviytymistaistelua, nälkää ja rikollisuutta, mutta myös älykkyyttä, rajoja ja rakkautta. Noah kirjoittaa elämästään koskettavan hauskalla tavalla. Teksti on vilpitöntä, ehkä paikoin jopa lapsekkaan rehellistä, ja välillä minun oli suorastaan vaikea uskoa, että kaikki tuo mahtui yhden nuorukaisen elämään. Mitä kaikkea hän onkaan tehnyt ja nähnyt pienestä pitäen!
Omaelämäkerrallinen teos on myös hyvin silmiäavaava. Se kertoo rotuerottelusta, jollaisesta en ollut tiennytkään; sen eroista verrattuna vaikkapa amerikkalaiseen rotuerottelun historiaan, kaupunginosien välisistä eroista, apartheidin jälkeisen maailman mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista, köyhyyden kierteestä ja rikollisuudesta osana arkea. Muutenkin kirjassa on paljon sellaista maailmaa, johon tuskin tulen törmäämään ja siksi sen lukeminen on juuri sitä, mitä usein kirjoilta kaipaan: opettavaista.
Kirja alkaa Trevorin lapsuusvuosista äidin kanssa. Tämän kasvatusmenetelmät kantavat hedelmää, mutta peloton nainen sortuu myöhemmin väkivaltaiseen suhteeseen, joka on vaarassa tuhota koko perheen. Välillä koomikko käy läpi hurjia teinivuosiansa, mutta palaa lopussa takaisin äitiinsä ja tämän tragediaan. Teos on kunnianosoitus naiselle, joka mahdollisti poikansa menestyksen myöhemmin.
Laittomasta lapsesta ovat kirjoittaneet myös Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Mitä luimme kerran. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 26: Elämäkerta henkilöstä joka on elossa. Seinäjoen kirjaston haasteessa kerätään hahmoja ja tästä löytyy 29: Humoristinen tai hauska. Goodreadsin 52 kirjan haasteesta kuittaan kohdan 35: A book set in a country on or below the Tropic of Cancer.
Etelä-Afrikan apartheid oli valkoisen ihmiskunnan häpeätahra. Mikä oudointa, niin murto-osa valkoisista kyykytti ja alisti mustia eli suoritti rotuerottelupolitiikkaa kymmeniä vuosia. Noah koki sen itse. Hän ei olisi saanut kävellä vanhempiensa kanssa kadulla, koska heidät oli jaettu kolmeen eri ihmisryhmään. Jokaiselle ihmisryhmälle oli omat sääntönsä ja oikeudet. Puistattaa jo ajatuskin.
VastaaPoistaNoahin tyyli kirjoittaa omaa mustaa huumoria, joka pani miettimään, että oliko se keino kestää vaikeudet, joita riitti.
Noah antaa selviytymisestään kaiken kunnian äidilleen, ja melkoinen äiti hänellä onkin. Mutta taitaa tuo selviytymisen taito olla heillä molemmilla. Opin paljon apartheidista - ihan hirveää!
Poista