Richard Powers: Ikipuut

Richard Powers 2018. Englanninkielinen alkuteos The Overstory. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2021. 649 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Meitä isommat, hitaammat, vanhemmat ja kestävämmät eliöt hallitsevat maailmaa, vaikuttavat säähän, ruokkivat muuta luomakuntaa ja jopa tuottavat ilman, jota hengitämme. 

Vuoden 2019 Pulitzer-voittaja on totisesti palkintonsa ansainnut. Olen lukenut viime vuosina monta ekoromaania, romaaneja jotka käsittelevät ilmastonmuutosta tai ihmisen tekojen vaikutusta luontoon ja sitä kautta yhteiskuntiin. Olen pitänyt näistä kaikista. Ikipuissa on kuitenkin jotain niin vahvaa ja massiivisen vaikuttavaa, että se nousee kiistamatta tämän sarjan ykköseksi ja yhdeksi viime vuosien parhaista lukemistani kirjoista. 

Meidän kotiimme on murtauduttu. Olemme hengenvaarassa.

Jos rakastat puita, tämän romaanin jälkeen arvostat ja kunnioitat niitä vielä enemmän. Takakannessa luvataan, että kirja saattaa muuttaa elämäsi. Hieman mahtipontista, mutta täytyy myöntää, että kirja muutti tapaani katsoa puita ja opetti näkemään se valtava ekosysteemien määrä, joita ne pitävät elossa. Sen sanoma on ilmeinen - meillä on hyvin vähän aikaa pelastaa maailma, jos lainkaan - mutta jossain vaiheessa ymmärsin senkin, että maailma kyllä jatkaa eloaan, korjaa vähitellen itseään ja peittää ihmisen jättämät jäljet, mutta maailma sellaisena kuin me - yksi laji lukuisten joukossa - sen ymmärrämme, katoaa. Tavallaan hyvin huojentava näkemys.

Vaikka jokainen noista hitaista ja maltillisista kasveista on omanlaisensa, ne osaavat välittää toisilleen seikkaperäisiä viestejä, ja ne muovaavat toisiaan, puhdistavat vettä, sitovat hiilidioksidia, tarjoavat linnuille pesäpaikkoja, suodattavat maaperästä myrkkyjä ja stabiloivat kasvupaikkansa mikroilmastoa. Kun riittävän monet organismit toimivat yhdessä maanpinnan ylä- ja alapuolella, syntyy jotain, millä on päämäärä. Syntyy metsä.

Teos alkaa kahdeksalla tarinalla ihmisistä, joiden elämässä jollain puulla on merkittävä rooli. On pojan perimä sukupolvia kestänyt valokuvausprojekti. Yhdysvaltojen itäosissa kuolee kastanja toisensa perään, mutta Iowassa Nickin perheen pihalla on valtavan kokoinen sellainen. Mimi Man isä kasvattaa puun talon pihalle jokaiselle tyttärelleen ja antaa perinnöksi Kiinasta tuodut arvoesineet - puun kuvia niissäkin. Pieni Adam tekee tutkimustyötä ötököiden avulla, kun taas Douglas päätyy istuttamaan kymmeniä tuhansia puita hakattujen tilalle. Pieni Neelay putoaa puusta ja istuu pyörätuolissa loppuelämänsä. Se ei kuitenkaan estä häntä hyödyntämästä puiden mallia tietokonepelien suunnittelussa. Opiskelijatyttö Olivia ei saa otetta elämästään ennen kuin kuolee, herää ja alkaa kuulla puiden puhuvan. 

Ihmeellisimmät neljän vuosimiljardin kehityksen tuloksista tarvitsevat apua.

Kun Yhdysvaltain länsiosan jättimäiset punapuut kaadetaan yksi toisensa jälkeen, Nickin, Mimin, Douglasin, Olivian ja Adamin elämät kietoutuvat lopullisesti toisiinsa. Nickin ja Olivian vuosi punapuun latvuksessa on upeaa luettavaa, samoin kaikki se armoton päättäväisyys puiden pelastamiseksi. Hahmoja yhdistää myös urallaan menestyneen biologin teos metsistä, joka muuttaa myös niin ikään maailmankuulun pelisuunnittelijan tavan nähdä maailma. Kirjan lukee myös aviopari, joiden masentavan oloinen liitto herää henkiin vasta, kun toinen vammautuu ja pihan kasvusto herää eloon. Rakkaus ja kiintymys on monella tavalla läsnä tässä teoksessa.

Ehkä kaikkein vaikuttavinta Ikipuissa on puiden elämään liittyvä tietomäärä, niiden kohottaminen tietoisuuteemme ja yläpuolellemme. Romaani vilisee tietysti puiden nimiä! Vaikka kirjan sanoma on selvä ja sen radikaali viisikko hyvinkin vimmainen ja tulisieluinen, kerronta ei sorru saarnaamiseen. Biologi Westerfordin hahmo tuo mukaan lisää vakaumuksellisuutta, mutta myös viisasta tyyneyttä ja jopa toivoa samalla kun yhteiskunta rankaisee (jopa koomisuuteen asti!) niitä, jotka yrittävät saada äänensä kuuluviin. 

Läpimitaltaan kolmimetriset ja yhdeksänsadan vuoden ikäiset puut sahataan poikki parissakymmenessä minuutissa ja katkotaan sitten määrämittaan tunnissa. Aina kun yksi kaikkein isoimmista rojahtaa maahan, jopa kaukaa katsoen näyttää siltä kuin tykin kranaatti osuisi katedraaliin. Maa järkkyy. 

Powersin teos on siinä mielessä hyvin perinteinen amerikkalainen romaani, että se on paksu ja perusteellinen. Olisiko tiivistämisen varaa ollut? Ehkä, mutta nautin silti sen jokaisesta lauseesta. Niillä oli kaikilla merkitystä. Se myös kattaa usean vuosikymmenen, vaikka radikaaleimmat tapahtumat taitavatkin keskittyä 1990-luvulle. Vuosiluvuilla ei tarinoissa sinänsä ole merkitystä, eikä niitä juuri mainita, mutta jo pelkästään tekniikan kehityksestä voi päätellä paljon. Näin itse metsällisen jättimäisiä punapuita Kaliforniassa kesällä 2010, enkä unohda kokemusta koskaan. Kuten yksi romaanin hahmoista toteaa, niiden keskellä tuntuu kuin olisi kotona.

Powersin romaaniin mahtuu niin paljon ja niin tärkeitä asioita, ettei niihin millään riitä yksi blogipostaus, joten lopetan tähän. Harkitsen kirjan ostamista omakseni, sillä saatan lukea sen joskus toisenkin kerran. Vaikka juonen muistaisinkin, siinä on paljon hienoja yksityiskohtia ja merkityksiä, joihin haluan palata. Siinä on paljon viisautta. Suomentaja Sari Karhulahti on tehnyt upeaa työtä! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 16: Kirjassa eletään ilman sähköä. Seinäjoen kirjaston haasteesta tämä kuittaan hahmon numero 27: Verkkomaailman tuntija. Goodreadsin vuosihaasteessa kuittaan tällä kohdan 49: A book with an ensemble cast.