Olen opetellut tänä vuonna kuuntelemaan kirjoja työmatkoilla ja nyt kahden kirjan jälkeen täytyy jo myöntää, että se alkaa olla mieluisaa. Matka taittuu nopeammin, pysyn aamuisin paremmin hereillä ja melkeinpä odotan kirjan kuuntelemista. Tämä ei nimittäin ole ollut minulle mikään selvä juttu, päinvastoin. Vielä pari vuotta sitten olin varma, ettei minusta tulisi kirjojen kuuntelijaa, niin vaikealta tuntui keskittyä kuuntelemiseen.
Sata auringonkiertoa on minulle ensimmäinen Maritta Lintusen kirja. Olen pannut sen merkille kirjablogeissa ja työkaverini on sen vasta lukenut. Hänelle tokaisin yhtenä päivänä, etten innostu siitä nostalgisesta ruikutuksesta, jota Lintusen kirjassa on. On totta, ettei nostalgia ole minun juttuni lainkaan, mutta kirjaa kuunnellessani eteenpäin pääsin ärsytyksen tunteesta yli ja löysin tarinasta pointin jossa nostalgia lunastaa paikkansa.
Keväällä 1975 pohjoiskarjalalaisesta Loukkuvaaran kylästä lähtee Sotikoffien perhe kohti Göteborgia, kuten niin monet suomalaiset noihin aikoihin. Ruotsissa olisi luvassa töitä, parempi elintaso, hyvännäköisiä poikia ja vapauden huuma. Teini-ikäinen Leena sopeutuukin nopeasti, mutta hänen isoveljensä Seppo päättää muuttaa jo vuoden päästä takaisin Loukkuvaaraan. Hänelle seutu, sen maisemat ja kieli, ovat enemmän koti kuin perhe, joka jää Ruotsiin.
Lintunen kuvaa lähihistoriaa hyvin tarkkanäköisesti. Sotikoffien perheessä on muutettu ennenkin, sillä isovanhemmat ovat rajan takaa Karjalasta. Seuraavassa sukupolvessa on jälleen maahanmuuttajia ja kokemus maahanmuutosta onkin yksi kantavia teemoja teoksessa. Leenan vanhemmille sopeutuminen on raskaampaa, kieli ei niin taivu, työnteko ei tuokaan sitä elintasoa, josta haaveiltiin ja kesälomilla käydään aina Loukkuvaarassa. Ruotsissa hävettää olla suomalainen; Suomessa hävettää myöntää ikävöivänsä kotiin. Romaani kuvaa upeasti myös maaseudun autioitumista ja muuttumista vain muutamassa vuosikymmenessä.
Perheessä on salaisuuksia ja sellaisen äärelle romaani päättyy koskettavalla tavalla. Äiti ei pysty rakastamaan tytärtään ja Leenalla on huono omatunto synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Miksi näistä ei ole koskaan osattu puhua ja avautua? Leenan tytär Monika löytää tiedon äitinsä teiniaikaisen poikaystävän kuolemasta. Voiko äidille kertoa asiasta, josta hänellä on ollut väärät luulot vuosikymmenten ajan? Omat murheensa on myös Loukkuvaaraan palaavalla Sepolla. Hän erehtyy naimisiin liian nuorena eikä avioliitto ole onnellinen. Käänteentekevää hänen elämässään on tavata kirjailija, sielunkumppani, joka hänen laillaan arvostaa maaseutua ja luontoa.
Luin BookBeatista, että Lintunen on kotoisin Ylä-Karjalasta, joten romaanissa on varmasti paljon omakohtaisia kokemuksia ja pienen autioituvan kylän kuvaus tuntuukin siltä kuin olisin itse paikan päällä sitä todistamassa. Ja niinhän olen ollutkin, vaikkakin vähän eri puolella Suomea. Mielenkiintoinen oli myös tuo usean polven maahanmuuttajuus, sillä jotenkin tuntuu ettei siitä puhuta Suomessa nykyään tarpeeksi paljon. Ihmetellään ja paheksutaankin uusia tulijoita, vaikka olemme itsekin muuttaneet monia kertoa rajojen yli ja takaisin niin sotien vuoksi kuin elintasonkin perässä.
Minun on edelleen vaikea keskittyä äänikirjoissa ympäristön kuvaukseen. Sitä oli Lintusen romaanissa aika paljon. Yksityiskohtien runsaus oli ehkä juuri sitä nostalgiaa mikä hieman ärsytti, mutta näin jälkeenpäin ajatellen yksityiskohdilla oli paikkansa. Uskon että fyysistä kirjaa lukiessa pysyisin paremmin perillä aikatasoista, sillä se aiheutti välillä haasteita bussimatkojen aikana. Tämä onkin seikka, jota voisin tarkkailla seuraavien äänikirjojen kohdalla. Lintusen kieli on kaunista ja soljuvaa, mistä nautin kovasti edellisen lukemani päälausevoittoisen romaanin jälkeen. Ihana yksityiskohta olivat Hassisen koneen lyriikasta poimitut säkeet kirjan lukujen nimiksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti