Tämä lukupiirin valinta aiheutti minussa ensimmäisillä sivuillaan melko vahvaa ahdistusta, jonka vuoksi jätin kirjan hetkeksi sivuun ja luin muuta. Varoitin kirjan valinnutta ystävää, etten välttämättä saa jatkettua lukemisen kanssa. Muutama päivä ennen lukupiirimme kokoontumista otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja sain luettua kirjan lopulta hyvin nopeasti.
Mikä siinä ahdisti? Romaanin päähenkilö Alma on itse hyvin ahdistunut tilanteestaan. Hän huolehtii muistisairaasta ukistaan, Ilmarista, joka asuu vielä yksin, mutta tarvitsee enemmän ja enemmän apua. Tilanne ehkä säikäytti siitä, mikä saattaa minuakin jonakin päivänä kohdata. Alma on myös epävarma äitiydestään. Hänellä on pieni tytär, johon pitäisi kiintyä ja jota pitäisi osata hoitaa vaistonvaraisesti, mutta Alma ei ole varma, pystyykö siihen.
Romaanin toisessa osassa käydään läpi sekä Ilmarin että Alman ja tämän äidin Eevan menneisyyttä. Ilmari on perustanut perheen ja pienen asutustilan heti sodasta palattuaan. Nuoripari saa pitkään yritettyään tyttären, jolla on oma vahva tahtonsa, kiukkukohtauksensa ja lopulta oma tiensä. Kun Eeva palaa kotitalolle pitkän poissaolon jälkeen, hänellä on mukanaan pieni tytär, Alma. Eevan ja Alman ensimmäisistä vuosista ei paljon kerrota, mutta vastuu pellavapäisen tytön huolenpidosta näyttää nyt siirtyvän ukille. Ilmarilla on painajaisia sekä sodasta että väkivaltaisesta isästään, ja huono omatunto siitä, miten hän ei osannut ottaa vastuuta Eevan kasvatuksesta. Tuo kaikki on nyt siirrettävä syrjään ja yritettävä toisin.
Kun kerronta palaa 2000-luvulle, Alman on tunnustettava ensin neuvolassa, sitten psykologille ja lopulta miehelleen, mikä hänen mieltään painaa ja miksi hän kokee osaamattomuutta. Sitä ennen lukija on oppinut, miksi Alma epäilee vanhemmuuttaan ja ketä hän niin kovasti ajattelee ja kaipaa. Miksi vastuu ukista on hänellä? Kuka on vanhan, suttuisen valokuvan pieni lapsi isoäidin sylissä ja miksi taustalla oleva talo ei näytäkään ukin talolta?
Pidin kovasti siitä, miten Ilmarin elämää ei yritetä tarinoida alusta loppuun, vaan vuosikymmenien varrelta on valittu luvuiksi vain osa elämästä, rakkaudesta, perhe-elämästä, kohtalokkaista päivistä ja suruista. Samalla tavalla Alman tarina täytyy keriä yhteen yksittäisistä kesäpäivistä, kissanpennuista ja naapurin Eerosta, toisaalta myös vainoharhaisen ja levottoman Eeva-äidin tempauksista. Molemmissa henkilöhahmoissa on sitkeyttä, jota täytyy ihailla, vaikka he itse eivät sitä itsestään ehkä löydäkään. Repaleisen ja traumaattisenkin elämän vastapainona on lempeyttä ja hitunen lohtua.
Nissisen kerronnassa on muutenkin paljon realismia, jotain mihin on helppo samaistua, tuttuja elementtejä sukupolvien välisestä kanssakäymisestä, ylisukupolvisista muistoista ja traumoista, vanhemmuuden kipupisteistä. Vaikka teksti on välillä melko yksityiskohtaista, se ei pysähdy tunnelmoimaan, vaan etenee reipasta tahtia kohtauksesta toiseen, ja jokaisella yksityiskohdalla on merkityksensä. Dementoituneen vanhuksen kuvaus on erinomainen, samoin tämän läheisissä aiheuttamien tunteiden.
Pohdimme lukupiirissä, kuka on romaanin päähenkilö, ja vaikka teos alkaa ja päättyy Alman näkökulmakerrontaan, pidimme Ilmari-ukkia päähenkilönä, ehkäpä juuri hänen pitkän elämänsä vuoksi. Häneen ehti tutustua paremmin. Ihailimme sitä, miten hyvin Nissinen on kuvaillut sotien jälkeisiä vuosia ja sen ajan maalaiselämää kaikessa niukkuudessaan. Puntaroimme, oliko 2000-luvun isyyden kuvaus tarpeeksi realistista, ja jatkaisiko Nissinen romaanin naisten tarinaa seuraavassa teoksessaan. Kirja herätti siis kaiken kaikkiaan hyvin polveilevan keskustelun. Erinomainen romaani ja hyvä valinta lukupiiriin, vaikka alkuun epäröinkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti