Pirkko Soininen: Ellen

Pirkko Soininen 2018. Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. WSOY. 189 sivua. 

Olipa kiva lukea lähes peräkkäin kaksi tuoretta teosta taiteilija Ellen Thesleffistä. Fiktiivisiä molemmat, mutta yhtymäkohtia on ja molemmista tunnistaa sen saman periksiantamattoman oman tiensä kulkijan, naisen joka puski eteenpäin miesten maailmassa. Siinä missä Kati Tervon Iltalaulaja kertoo Thesleffin viimeisestä kesästä Muroleessa, Ellen on kokoelma fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä Firenzen vuosilta.

Kirkontornit nojaavat tuuleen, puut piirtyvät taivasta vasten ja aurinko kumartuu vuorien taakse, viivytellen, kuin ihmiset juhlissa, joista eivät malttaisi lähteä.

Firenze oli Thesleffille koti, muusa ja ystävä. Se oli inspiraation lähde monille muillekin taiteilijoille, mutta tuskin monikaan on viettänyt siellä niin monta talvea kuin Ellen. Hänellä oli siellä mukanaan välillä iso osa perheestä, siskoja ja äiti, veljet kävivät kylässä ja taiteilijaystäviä tavattiin ravintola Lapissa. Gerda-siskon kanssa Ellen taisi lopulta asua suurimman osan ajastaan, sillä kumpikaan ei mennyt naimisiin. Ellen tarvitsi yksinoloa eikä varmasti ollut ihan helpoin asuinkumppani, mutta perhe ymmärsi taiteilijan tarpeet. Apurahat mahdollistivat taiteentekemisen, ja merkittävä rooli oli myös vanhemmilla, jotka olivat alusta pitäen uskoneet tyttärensä taiteellisiin lahjoihin ja kannustaneet omalle tielleen, paheksuvista sukulaisista tai yhteiskunnasta huolimatta.

Kaikki on taistelua, kauneuskin. Kun maalaa, on unohdettava kaikki, ei silloin voi ajatella vastaanottajia, odotuksia, perhettä, sitä että maha kurnii, että edelliset maalaukset teilattiin arvosteluissa. Taide ei ole tapa hakea hyväksyntää. Taide on totuus.

Molemmat lukemani romaanit maalaavat kuvan Ellenistä, joka uskaltaa rohkeasti olla oma itsensä, hieman rämäpää, joka pukee halutessaan housut jalkaansa ja ajaa tukkansa lyhyeksi, väittelee miesten kanssa ja tekee kaikkensa jotta saa maalata. Millään muulla ei ole väliä. Ellen ajautuu työnsä kanssa usein sellaiseen flow-tilaan, että hän unohtaa syödä, eikä siihen aina oikein ole rahaakaan. Firenzessä Ellen myös rakastaa englantilaista teatteritaiteilija Gordon Craigia, jolla tosin on muitakin naisia. Jos Gordon järisyttää hänen tunteitaan, niin tekee myös kaikki se taide ja kauneus, joka on Firenzessä jokapäiväistä.

Ei se, että jäljentää todellisuutta, sitä mitä näkee, ole parempaa kuin se, että maalaa tunnetta, sitä mitä tuntee nähdessään jotain.

Romaanit Ellen Thesleffistä luovat uskoa ja tekevät kamalan hyvän olon. Naisessa on jotain uskomattoman ihailtavaa. Siksi käytän tämän romaanin Helmetin haastekohtaan 48: Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Molemmat Ellen-romaanit tuovat arkeen pientä juhlaa ja luksusta, sillä niiden lyhyet päiväkirjamerkinnöt tai luvut ovat kuin kevyitä mutta merkityksistä painavia siveltimenvetoja. Ellenin rakkaus sekä taiteeseen että Firenzeen ja Muroleeseen nostavat arjen yläpuolelle. Vaikka kovasti Ellenistä nautinkin, olisin kaivannut viimeisiin vuosikymmeniin lisää täytettä, lisää yhteiskunnallista draamaa, lisää niitä hitaita hetkiä nuoruuden Firenzessä, sillä ihan kuin kirjan lopussa olisi ollut turhan kiire saada romaani kansiin ja päästä vuoteen 1939. 

Osallistun Ellenillä Tuijatan taiteilijaromaanihaasteeseen. Goodreadsin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 50: A book with a warm atmosphere (centered on family etc.). Kirjasta lisää blogeissa Luettua elämää, Lumiomena ja Leena Lumi.