Tuntuu, että tästä kirjasta on vaikea lähteä kirjoittamaan. Autarktis pitäisi varmaankin lukea kahteen kertaan, jotta se avautuisi paremmin. Kyse ei ole siitä pohjoisen mielenmaisemasta, jota en ymmärtäisi - melko pohjoisesta olen sentään kotoisin itsekin - vaan jostain muusta, ehkä kerronnan rakenteista. Toinen lukukerta saa kuitenkin jäädä, sillä en ole ihan varma, pidinkö kirjasta tarpeeksi.
Liimatta antaa äänen kolmelle eri-ikäiselle pohjoisen miehelle. Romaani on kaikinpuolin hyvin miehinen, naiset vilahtavat taustalla ja ovat tietysti ajatuksissa, mutta ääni on varmasti ihan tarkoituksella pelkästään miesten, niiden surullisenkuuluisten, mahdollisten peräkamaripoikien ja muiden syrjään jäävien miesten. Ei ollut muuta kuin tuulen huuhtoma perse, kuten Kemissa tavattiin sanoa. Samalla kun miehet läpikäyvät elämäänsä ja sen käännekohtia, lukijalle avautuu kuva Lapin sodanjälkeistä historiaa duunarin ja pienituloisen ihmisen näkökulmasta rakennemuutoksineen, tekojärvineen ja muuttoliikkeineen. Ja koska ollaan harvaanasutulla seudulla, on luonto väistämättä läsnä. Erämaahan voi paeta ja kadota joko yksin tai kaveriporukalla. Niin käynnistyi satavuorokautinen yö, jossa odottaminen ei ole teonsana.
Kertoja nimeltään Ruottikuume lopettaa kesken opintojen ja lähtee työmahdollisuuksien perässä Ruotsiin, kuten niin moni 1960- ja 70-luvulla teki. Työtä toki riittää tekevälle, mutta nuorta miestä ajaa eteenpäin myös levottomuus. Hänen tapansa kertoa elämästään on hyvin kronologinen ja suorastaan tekninen. Tehdastyö koneineen ja menetelmineen ovat yhtä tärkeitä raportoida kuin kaverisuhteet tai vaikkapa muuttojen määrä. Häntä sukupolven vanhempi on Kaataja, sodan kokenut mies. Kaataja ei kykene sitoutumaan, vaikka jälkeläinen sitten syntyykin. Ensimmäisen naisensa hän menettää sotavuosien vuoksi, vaikka palatessa kantaakin mitaleja puheessaan. Vähitellen mies alkaa seurustella pullon kanssa, yrittää tehdä töitä veljensä porotilalla, mutta levottomuus ajaa häntäkin pois. Livuin ulos pääväylältä kuin leimaton tukki. Vain harvoin sain itseäni niskasta kiinni, useammin sen hoitivat portsari ja poliisi. Seuraavallakin sukupolvella on elämä liiaksi kiinni päihteissä. Eikä hyvin mene sillä toteutumattomallakaan sukuhaaralla. Kolmas miehistä, Puhuva tikkataulu, läpikäy 90-luvun lamavuodet ja hautautuu nyt yksinäisyyteen ja viinaan. Hänen nostalgisissa muistoissaan ovat 21-vaihteinen pyörä ja kaveriporukka. Miten ihminen jääkin kiinni muutaman nuoruusvuoden merkityksellisiin hetkiin, eikä pääse eteenpäin?
Liimatan teksti on Autarktiksessa kamalan totista ja toteavaa, vaikka hahmojen tahaton tragikomiikka hymyilyttikin välillä. Päälauseiden jonot ovat välillä pitkiä, mutta toisaalta ne antavat omanlaistaan rytmiä. Väliin mahtuu hienoja ajatuksia ja osuvia kuvauksia inhorealistiseen tyyliin. Kullakin kertojalla on omanlaisensa ääni. Jos Ruottikuume kerronta tuntuu selkeän kronologiselta, ei Puhuvan tikkataulun viimeisistä päihteiden sumentavista ajatuksista meinaa saada otetta millään. Ehkä ymmärtämisen vaikeus johtuu myös siitä. Lukemisen jälkeen tunnelma on aika raskas ja alakuloinen. Miehet ovat tavallaan hyvin omavaraisia ja itsenäisiä, silti säälittäviä ja ponnettomia.
Lisää ajatuksia blogeissa Kirsin Book Club ja Luettua ja maistettua. Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 38: Kirjan kannessa on kulkuneuvo. Goodreadsin haasteessa kuitataan kohta 36: A book published in the last 3 years (2016, 2017, 2018) by an author you haven't read before.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti