Päättyvä kirjavuosi 2024 ja kevään 2025 helmet

Vuodenvaihteessa on aika katsastaa menneeseen ja käydä läpi lukutilastoja, joissa suurena apuna ovat jälleen Goodreadsin statistiikka sekä Helmet-lukuhaastetta varten laadittu excel-taulukko.

Pääsin tavoitteeseeni eli 70 kirjaan. Tämä tuntuu sopivalta määrältä, sillä missään vaiheessa ei tullut paineita eikä lukemisen kanssa tarvinnut taktikoida. Mukaan mahtuu niin paksuja kuin hyvin ohkaisiakin teoksia. Paksuin oli Anthony Doerrin 554-sivuinen Taivaanrannan taa, joka epäilemättä oli myös yksi vuoden parhaista. Iki-ihana Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu sen sijaan oli lyhyin, 47 sivun mittainen.

Annoin kirjoille Goodreadsissa keskimäärin 4,2 tähteä. Viiden tähden kirjoja on peräti 29 kappaletta ja neljän tähden kirjoja tasan saman verran. Lukuvuosi on siis ollut varsin laadukas. Yhden ja kahden tähden kirjoja tilastoissani ei juurikaan ole, sillä annan itselleni luvan lopettaa lukemisen, jos kirja ei säväytä - en tuhlaa aikaani pakolla lukemiseen, kun maailma on täynnä hyviäkin kirjoja. 

Helmet-haasteen excel-taulukkoa olen täyttänyt koko vuoden haasteen valmistumisen jälkeenkin, sillä sen avulla saa valtavasti tietoa talteen. Sen mukaan olen lukenut vuoden aikana vain kuusi tietokirjaksi luokiteltavaa teosta. Tämä onkin ikuisuushaasteeni ja aion yrittää tulevana vuonna jälleen kerran lukea enemmän tietokirjallisuutta. Teemoista yhteiskunnallisuus nousee eniten esille, kun taas genreistä jännitys on hyvin edustettuna. Draamaa, sotaa, historiaa ja viihdettä olen myös lukenut paljon. 

Suomea edustaa tänä vuonna 36% kirjailijoista. Iso-Britannia, Ruotsi, Yhdysvallat ja Ranska tulevat perässä. Naisten kirjoittamia teoksia olen lukenut jo vuosia enemmän kuin miesten ja niin nytkin: melkein 75% kirjoistani on naisten kirjoittamia. Pidän selkeästikin painetuista kirjoista eniten, sillä olen kuunnellut vain neljää äänikirjaa ja lukenut kännykältä 12 kirjaa. Vain noin puolet kirjoista on lainattu kirjastosta - tämä yllätti minut, sillä tuntuu että ravaan kirjastossa ihan yhtenään. Kuusitoista kirjaa olen ostanut itse ja kolme olen saanut lahjaksi. Luen hyvin tuoretta kirjallisuutta, sillä vain kolme teosta on julkaistu ennen 2010-lukua. Hauska yksityiskohta on se, että Helmetin haastekohdista "Kirjassa valehdellaan" on sopinut peräti 52 kirjaan!

Ja nyt kirjat, joita haluan erityisesti kehua: 

Yhteiskunnallisesti merkittäviä romaaneja oli siis monta, kuten ajatuksia ja sympatiaa herättävä, älykäs Juli Zehin Yli-ihmisiä. Niin ikään saksalaisen Fatma Aydemirin rohkea Jinnit ansaitsisi huomattavasti enemmän huomiota kuin mitä se on saanut. Terhi Törmälehdon He ovat suolaa ja valoa, Abdulrazak Gurnahin Loppuelämät, Sara Al Husainin Huono tyttö sekä Susan Abulhawan Jeninin aamut opettivat minulle paljon tästä maailmasta.

Tarinnankerronnan huippua edustaa jo alussa mainitsemani Taivaanrannan taa, joka yhdisti uskomattomalla tavalla Antiikin taruja, rakkautta kieleen ja ajankohtaista huolta. Vetävimmät perheromaanit olivat koskettavat Brit Bennettin Äidit ja Ann Napolitanon Kaunokaisia. Suoloisin hyvän mielen romaani kieltä rakastaville oli Pip Williamsin Kadonneiden sanojen kirja. Ehdottomasti surullisin oli ranskalaisen Maylis de Kerengalin upea Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Kotimaisten parhaimmistoa olivat Iida Turpeisen Elolliset ja Helmi Kekkosen Liv!. Parhaat dekkarit kuuluivat Elly Griffithsin tuotantoon!

Mitä odotan tulevalta vuodelta?

Sain joululahjaksi Marjane Satrapin kokoaman teoksen Nainen, elämä, vapaus. Toinen lahjakirja on Nathan Hillin Wellness. Ostin perheenjäsenelle joululahjaksi Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä, Anni Kytömäen Mirabiliksen sekä Pirkko Saision Sulikon, jotka saan varmasti itsekin lukea alkuvuodesta. Näiden viiden kanssa siis ainakin menee aikaa, mutta kirjaston kirjojakin on.

Lainakirjoista odotan eniten Kimmo Ohtosen Tunturikettua ja Eleanor Cattonin Birnamin metsää. Jonossa minulla on odottamassa tänä vuonna julkaistuja, mm. Arkkitehtuurimme vuosituhannet, Irene Zidanin Isäni appelsiininkukkien maasta, Johannes Anyurun Ixelles, Ingeborg Arvolan Jäämeren laulu, Hanna-Riikka Kuisman Korvaushoito, Miranda Julyn Nelinkontin sekä Sanna Nyqvistin Rannalla: miten kirjailijat löysivät meren. Vuonna 2025 ilmestyvistä kirjoista olen jo etukäteen varannut itselleni Patricia G. Bertenyin dekkarin Rikoksista pahin, Emily St. John Mandelin Rauhallisuuden meren sekä Ann Patchettin Kerro siitä kesästä.

Kirjarikasta alkavaa vuotta 2025!

David Nicholls: Melkein perillä

David Nicholls 2024. Englanninkielinen alkuteos You Are Here. Suomentanut Oona Nyström. Otava 2024. 391 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sinä päivänä -romaanista kuuluisuuteen noussut Nicholls osaa todellakin kirjoittaa hyvän mielen bestsellereitä ihmissuhteista, pareista ja perheistä. Imaisin tuoreen Melkein perillä -romaanin yhdessä vuorokaudessa ja sain näin vuositavoitteeni, 70 kirjaa, valmiiksi juuri ennen kuin vuosi vaihtuu. Muistan pitäneeni kovasti myös romaanista Yhtä matkaa, vaikka se ei ihan näin hyvä ollutkaan.

Uutuusromaanista tekee kiehtovan ensinnäkin se, että siinä patikoidaan pohjoisen Englannin halki Irlanninmereltä Yorkin lähelle vastakkaiselle rannikolle. Reitistä kiinnostuneille: se löytyy Alfred Wainwrightin vaellusreitin nimellä ja on kokonaisuudessaan kolmesataa kilometriä pitkä, Järviseudulta nummien ja Penniinien kautta merelle. Minulla on ollut jo pitkään intohimona toteuttaa jotain tuollaista itsekin.

Itse tarina ei sinänsä ole mitenkään kekseliäs, vaan ennemminkin ennalta-arvattava, mutta se lienee osa tällaisten hyvän olon kirjojen viehätystä. Lukija saa tasan sitä mitä haluaa. 38-vuotias Marnie viettää ihan liian paljon aikaa itsekseen. Hän tekee töitä kotona eikä ole avioeron ja koronan jälkeen saanut itseään liikkeelle ja ihmisten pariin enää kovin hyvin. Hänen ystävänsä houkuttelee hänet mukaan kolmen päivän vaellukselle ja yllätyksekseen Marnie suostuu lähtemään. Matkalle kutsutaan myös Michael, 42-vuotias maantiedon opettaja, jolle kävely on verissä ja maisemat tuttuja. Michaelkin on eron ja onnettomuuden jälkeen vältellyt ihmisiä vapaa-ajallaan. Ystävän tarkoituksena on alun perin yhyttää Marnie ja toinen, vähemmän ulkoilua harrastava Conrad, toistensa pariin, mutta kuten arvata saattaa, epätodennäköidempi pari löytääkin toisensa.

Patikointi pitenee kolmesta päivästä viikoksi, jonka aikana Marnie ja Michael kohtaavat epävakaan kevätsään, polun haastavimmat osuudet sekä omat haamunsa. He onnistuvat vähitellen pääsemään lähemmäksi omia pelkojaan ja etenkin tapaa puhua suoraan ilman vitsejä tai komiikkaa. Se on ollut pitkään varsinkin Marnien keino selvitä sosiaalisista tilanteista. Matkaan mahtuu vetovoiman ja lämminhenkisyyden lisäksi tietysti myös salaisuuksia, pettymyksiä, nuhjuisia majapaikkoja ja liikaa olutta.

Tässä David Nicholls onkin taitavimmillaan: sen kuvauksessa, millä eri keinoin ihmiset luovivat toistensa parissa, millaisia suojakeinoja käytetään, millainen kuva annetaan itsestä ja mitä sanoja valitaan. Nichollsin teksti on myös hyvin hauskaa, jopa niin että hörähdin muutaman kerran ääneen. Molemmat päähenkilöt ovat älykkäitä kielen käyttäjiä, mutta onneksi alun jatkuva sanailu vaihtuu välillä rauhalliseen yhteiseloon, muuten kamaa olisi liikaa. 

Kirjan kansikuva ei ihan anna oikeutta ihastuvalle pariskunnalle, jotka näkevät patikoidessa toisensa märkinä, mutaisina, hikisinä ja jalkaterät rakoilla. Annoin Goodreadsissa tälle täydet viisi tähteä, sillä lajityypissään tämä on ihan täydellinen, vaikka muuten kaunokirjallisuuden kentällä ei niin hyvin pärjäisikään.

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

Solvej Balle 2020. Tanskankielinen alkuteos Om Unregning af Rumfang, I. Suomentanut Sanna Manninen. Kosmos 2024. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Antiikkikirjakauppias Tara Selter on työmatkalla Pariisissa, kun hän huomaa hotellin aamiaistilanteen toistuvan samanlaisena kuin edellisenä päivänä. Marraskuun kahdeksastoista päivä näyttää toistuvan. Hämillään hän palaa kotiin puolisonsa Thomasin luokse aikaisemmin kuin oli sovittu ja yrittää selittää kokemansa. Kun Tara herää seuraavana aamuna Thomasin vierestä, on edelleen marraskuun 18. päivä ja Thomas on entistä enemmän ihmeissään siitä, missä välissä Tara tuli kotiin.

Tätä kestää hetken. Leijailen aamun sumussa, panen merkille ympäröivän huoneen, tunnen Thomasin joka liikkuu unissaan tai heräämäisillään, ojentuvan käteni, aamuvalon, huonekalut, portaisiin vievän oven, ja vähä vähältä yksityiskohdat alkavat erottua, muisti alkaa toimia, ja muistan mitä on tapahtunut, että aika on mennyt rikki mutta päivät kuluvat. Viisi päivää, kuusi tai seitsemän, kahdeksan, kymmenen tai kaksitoista, ja ymmärrän, että aamuuni on taas tullut reikä ja että alkamassa on jälleen yksi marraskuun kahdeksastoista. 

Tara selittää tilanteen miehelleen kahtenakymmenenä seitsemänä päivänä, joka kerran alusta, sillä päivä on Thomasille aina sama. Vain Tara näyttää muistavan jokaisen päivän, hänen hiuksensa kasvavat ja hänen aikansa kulkee eteenpäin, muiden ei. Vuorokausi toistuu aina samanlaisena säätiloja, talon ääniä, linnunlauluja ja kaupan asiakkaita myöten. Eräänä aamuna Tara päättää muuttaa vierashuoneeseen, sillä hän ei jaksa enää selittää ja kertoa, pariskunnan yhteisistä päivästä ei synny minkäänlaista apua tai ulospääsyä tilanteeseen. Tara sinnittelee vuoden. Hänen päiviään rytmittää Thomasin liikkeet talossa, valon kulku ulkona ja uuden huomisen odotus. Jaksaako hän pitää toivoa yllä? Keksiikö hän raon, ulottuvuuden, jossa aika naksahtaisi uudelleen paikalleen?

Tanskalaisen Solvej Ballen nerokas luomus jatko-osineen on noussut Tanskassa kulttimaineeseen ja se on palkittu Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnolla 2022. Ihan minun lempikirjoihini se ei noussut kuitenkaan, vaikka oli ihan kiva lukea jotain hyvin erilaista vaihteeksi. Pieneen romaaniin mahtuu paljon toistoa - mikä tietysti sopii aiheeseen - mutta minusta se oli vähän puuduttavaa. Loppu veti paremmin, kun oikeasti toivoin Taran löytävän ratkaisun rikkinäiseen aikaan. 

Romaanin tunnelma on intensiivisyydestä ja yksityiskohtaisuudesta huolimatta seesteinen ja pohtiva. Oikeastaan aika hyvä sellaiselle, joka kaipaa pysähtymistä ja hiljentymistä. Pidin siitä, että vaikka tarinassa aika sinänsä on pääosassa, se ei sijoitu selkeästi mihinkään tunnistettavaan vuoteen tai vuosikymmeneen ja on siksi hyvin ajaton, jopa harras. Välillä Taran mieli ajautuu klaustrofobiaan ja lukijaan tarttuu epämukavuus. Yritin miettiä, voisiko tarinasta löytää jotain vertauskuvallista - ehkä jotain parisuhteeseen tai yleismaailmallisemmin uskaltamiseen liittyvää - mutta en ihan yltänyt sellaiselle tasolle. Ehkä joku muu on lukijana taitavampi. 

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri

Lilja Sigurðardóttir 2020. Islanninkielinen alkuteos Blóðrauður Sjór. Suomentanut Marjakaisa Matthíasson. Docendo 2023. Pokkarissa 261 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Siitä onkin jo puolitoista vuotta, kun olen lukenut Áróran tutkimusten ensimmäisen osan Jääkylmä aurinko. Islantilaisen sarjan pariin oli kiva palata, kun kaipasin joulunpyhien aikaan jotain tuttua ja helppoa luettavaa. Kirjan ostin jo lokakuussa Helsingin kirjamessuilta.

Kakkososassa ei paneuduta Áróran islantilais-englantilaiseen menneisyyteen enää kovinkaan paljon, muutamina viittauksina ainoastaan, mutta toki hänen elämäänsä leimaa edelleen siskon katoaminen Islannissa. Siinä onkin syy, miksi nainen näyttää vähitellen jäävän Islantiin. Onko poliisitutkija Daníel toinen syy - se selviää vasta ihan teoksen loppumetreillä. Kovasti heidän välillään kuitenkin kipinöi tälläkin kertaa.

Rikos, jota Daníel päätyy selvittämään, on Gudrun-nimisen naisen katoaminen ja lunnasvaatimukset. Tämän puoliso, liikemies Flos on järkytyksestä suunniltaan. Vaikka lunnaat viittaavat siihen, että kaappauksen motiivi olisi raha, jokin Gudrunin tilisiirroissa ja Flosin omistaman yrityksen tilitiedoissa viittaa siihen, että kyseessä voisi ollakin jotain muuta. Onko motiivina kosto vai onko taustalla peräti venäläinen mafia? Áróra on tutkimuksissa mukana, sillä Flosin yrityksellä on kytkös Áróran toimeksiantajaan. Hänen avullaan Daníel onnistuu pitämään tutkimukset salassa, sillä kaappaajat eivät saa tietää, että mukana on poliisi.

Venäläiskytkökset ja mahdollinen rahanpesuoperaatio olisivat varsin mielenkiintoinen ja vaikuttava motiivi rikoksille, mutta jostain syystä en syttynyt sille tutkintalinjalle lainkaan, vaikka raha-asioiden penkominen on Áróran osaamista parhaillaan. Ehkä syynä oli se, että kirjailija pitää päähenkilönsä hyvin likellä toisaalta Flosia ja tämän perhettä, toisaalta omia ihmissuhdekiemuroitaan. Erilaisten nais- ja rakkauskuvioiden vuoksi en siis tainnut ottaa kovin todesta sitä vaihtoehtoa, että kidnappaus olisi ammattilaismafian suorittama.

Oli tai ei, Áróralla on edelleen myös henkilökohtaisen elämänsä tutkimukset kesken, sillä hänen siskoaan ei ole vieläkään löytynyt. Saako hän Daníelilta kaipaamaansa apua, vai vastaako mies hänen kaipuuseensa muilla tavoin? Daníelin työkaveri Helena osoittautuu mukavan raikkaaksi hahmoksi, jonka elämäntavat vievät hänet pelottavan lähelle Flosin ja Gudrunin salaisuuksia. Kirjoitin avausosasta, että olisin odottanut kirjailijan hyödyntävän Islantia kiehtovana miljöönä paremmin tai enemmän, eikä hän valitettavasti tee sitä tässä toisessakaan osassa. Tarina olisi voinut sijoittua mihin tahansa. Peruskiva dekkari, joka ei säväyttänyt kovin paljon, mutta joka imaisi mukanaan varsinkin lopussa oikein hyvin.

Patrik Svensson: Meren kutsu. Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta

Patrik Svensson 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Den lodande människan: Havet, djupet ja nyfikenheten. Essäer. Suomentanut Anu Holma. Tammi 2023. Pokkarissa 256 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Pokkarialesta löytyi kirja kirjailijalta, jonka teos Ankeriaan testamentti hurmasi monet lukijat muutama vuosi sitten. Siispä ajattelin, että luen mielelläni samatunnelmaista tekstiä lisääkin. Ja miten houkutteleva sen kansikin on! Meren kutsu on kokoelma tarinoita tai esseitä, kuten ruotsinkielisessä alkuteoksessa niitä luonnehditaan. Niiden teemana on nimen mukaisesti meri, mutta yhtä lailla myös ihmisen taipumus uteliaisuuteen, tiedonjanoon ja haluun löytää uutta.

Tämäkin teos on oikein mukavaa luettavaa. Meren kutsu ei ole tietokirja siinä mielessä, että siitä oppisi varsinaisesti uusia asioita, vaan se on ennemminkin ajatuksia ja tunteita herättelevä katsaus ihmisiin lajina meren äärellä. Osa Svenssonin kirjoittamista seikoista on osalle lukijoista varmasti hyvinkin tuttuja, kuten karttojen syntyminen tai suurten nisäkkäiden lajikato. Ajankohtaiseksi Svenssonin teoksen tekeekin juuri tuo ympäristönäkökulma: mitä kaikkea ihmisen tarve löytää ja valloittaa onkaan aiheuttanut planeetallemme. Miksi esimerkiksi valaita on pyydetty ennen kuin on edes tiedetty, miten niitä voisi hyödyntää?

Teos on ympäristönäkökulmasta huolimatta pääasiassa historiallinen katsaus merillä navigoimiseen, meren kanssa elämiseen, sen hyödyntämiseen ja sen kartoittamiseen. Svensson on löytänyt mielenkiintoisia tarinoita historiallisista ihmisistä, joista historiankirjat eivät juurikaan kerro, mutta joilla on ollut - tai olisi voinut olla - valtava merkitys merenkulun ja meribiologian historiassa. Kuten malaijilainen orja eurooppalaisen maailmanympärimatkaajan mukana tai skotlantilainen leipuri, joka teki merkittäviä luonnonhistoriallisia löytöjä, mutta ei halunnut mainetta ja kunniaa itselleen. Mieleenpainuva oli myös meren äärelle asettunut itsellinen nainen, joka kirjoitti 1950-luvun alussa maailman hurmanneen teoksen Meren ihmeet, joka yhdisti tietoa ja kaunokirjallisuutta silloin uudella tavalla. Svenssonin valitsemissa tarinoissa ei ole pääasiassa pelkästään meri (tutkimuskohteena, rakkautena, kulkuväylänä tai ruokapöytänä), vaan sen parissa elävät ihmiset unelmineen, haasteineen, rakkauksineen ja kohtaloineen. 

Ihminen on siis utelias eläin ja miten valtavasti ihmiset ovat tehneetkään töitä muun muassa meren syvyyksien mittaamisen, navigoinnin, karttojen laatimisen tai lajilöytöjen eteen. Ja silti Svensson muistuttaa moneen otteeseen, miten paljon valtamerissä on edelleen alueita ja kohtia, joista emme vielä tiedä mitään. Uusia lajeja saattaa löytyä milloin tahansa - tai toivottavasti löytyy ennen kuin aiheutamme niille sukupuuton. Meri on myös inspiroinut ihmisiä taiteen pariin, mutta sitä varten ovat eri teokset. Meren kutsussa pääpaino on tieteen tekemisessä. 

Susan Abulhawa: Jeninin aamut

Susan Abulhawa 2010. Englanninkielinen alkuteos Mornings in Jenin. Suomentanut Pauliina Klemola. Like 2015. Kirjassa 351 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Hieno valinta lukupiirikirjaksi! Kokoonnumme maanantaina ja uskon että tämä herättää vilkasta keskustelua. Palestiinalaisten kohtaama sota ja väkivalta on ajankohtaista juuri nyt, mutta Jeninin aamut osoittaa, miten sitä on kestänyt jo vuosikymmeniä. Ehkä uutta on nyt se, että palestiinalaisia kuunnellaan enemmän kuin aikaisemmin.

Jeninin pakolaisleirille päätyy pienen Amalin perhe kylästä, jota palestiinalaiset ovat asuttaneet vuosisatojen ajan. Israelilaissotilaat ajavat kyläläiset pois maasta, jossa kasvaa heidän istuttamiaan puita ja heidän jalostamiaan hedelmiä. Juutalaiset pitävät palestiinalaisia ahtaalla ankeissa olosuhteissa, mutta perheet eivät lakkaa toivomasta ja uskomasta, että vielä jonain päivänä heidän sortonsa huomataan ja maailma päästää heidät takaisin kotiin.

Niin kuitenkin käy, etteivät he pääse kotiin. Sen sijaan perheet menettävät isiä, veljiä ja lapsia sodalle, ja uusissa sukupolvissa kytee viha ja katkeruus. Amalin äiti kadottaa sylistään pienen Ismael-vauvan pakomatkalla, keskellä sekasortoa. Sota ja murheet saavat äidistä yliotteen ja tämä murenee liian nuorena. Samoin Amalin isä katoaa tytön ollessa vielä pieni. Hänen isoveljensä Yusuf lähtee PLO:n joukkoihin ja pysyy poissa vuosikausia. Pienen tytön kädestä pitää onneksi ystävä Huda ja ympärillä on yhteisö, joka kannattelee.

Lukupäänsä ansiosta Amal pääsee opiskelemaan ensin Jerusalemiin ja sen jälkeen Yhdysvaltoihin. Hän kokee rakkautta ja hänestä tulee äiti, mutta jatkuvat menetykset kovettavat kuoren hänen sydämensä ympärille. Vasta kun hänen tyttärensä on täysi-ikäinen ja hänen ovelleen koputtaa mies, jolla on samanlainen arpi kuin kadonneella Ismael-vauvalla, Amal alkaa puhumaan perheensä menneisyydestä. Hänen tyttärensä pääsee tutustumaan monenkirjavaan sukuun - siihen, mitä siitä on jäljellä - , Hudaan ja Jeninin entistä ahtaampaan pakolaisleiriin. 

Jeninin aamut on hirvittävän rankkaa luettavaa. Miten yhden suvun jäseniin kohdistuukaan niin paljon väkivaltaa, kuolemaa ja terroria. Abulhawa ei säästele lukijaansa vaan kertoo asioista niin kuin palestiinalaiset ovat ne kokeneet, kaunistelematta lainkaan. Tarinassa on kuitenkin runsaasti myös kauneutta ja onneksi Amal ja muut saavat osakseen kaiken pahan ohella myös hyvyyttä, rakkautta ja yhteisöllisyyttä. Tekstiin mahtuu mukaan muun muassa kauniita runoja, rukouksia ja paljon hyvää tarkoittavia sanoja. Arabian kieli värittää tekstiä ihanalla tavalla.

Luin että romaanin lähtökohtana on ollut erään kadonneen lapsen tarina ja että romaani nykymuodossaan muodostui ensimmäisen version jo ilmestyttyä. Lähi-idässä välimatkat eivät ole kovin pitkiä, joten on täysin mahdollista, että kadonnut vauva kasvaakin vihollisten puolella eri kielen ja eri uskonnon parissa. Tässä romaanissa vauvan kohtalo myös osoittaa, miten ihmiset ovat jatkuvasta sorrosta huolimatta valmiita antamaan anteeksi, valmiita ymmärtämään ja valmiita luopumaan aseista. Mutta ikuinen väkivalta voi myös kadottaa minuuden ja saada jatkamaan koston kierrettä.

Susan Abulhawan romaani on sotakirjallisuutta pitkälti naisten ja lasten näkökulmasta. Arki on siinä vahvasti läsnä ja hyvin kuvattuna. Romaanissa ei ole pelkästään tarinoita ja runoja, vaan myös kotoista ruoanlaittoa, kauniita kankaita, lasten leikkejä, rakkauden himoa ja tähtiä taivaalla. Lapsia syntyy, nuoret ihastuvat toisiinsa, juhlitaan häitä ja kuolleet pidetään elossa puheissa ja muistoissa. Siksi kaiken sen pahan, ympärillä sortuvat rakennukset, pommitusten äänet, huudon ja kuolleiden ruumiit kestää ja niistä pystyy lukemaan. Kunpa sodan kierre vain joskus loppuisi.

Arttu Tuominen: Lavastaja

Arttu Tuominen 2024. WSOY. 320 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

No huh, mikä trilleri! Olen lukenut kaikki Tuomisen Delta-sarjan teokset (Verivelka, Hyvitys, Vaiettu ja Häväistyt) ja pitänyt niistä kovasti. Ne sijoittuvat Poriin, jossa komisario Jari Paloviita tiimeineen tutkii murhatapauksia. Aikaisemmissa sarjan teoksissa on ollut taustalla jokin selkeä teema ja yhteiskunnallinen aspekti, kuten muinaiset SS-joukot, alkoholismi, toiseus, huumekaupan leviäminen ja jengiytyminen. Paloviidan lisäksi hänen kollegansa Henrik Oksman, Linda Toivonen ja Susanna Manner joutuvat painimaan tutkinnan ohessa menneisyytensä ja omien mörköjensä kanssa, joten juoneen nivoutuu paljon henkilökohtaista: lapsuuden traumoja, menetyksiä ja pelkoa.

Tämä sarjan päätösteos on kuitenkin aikaisemmista poikkeava. Karmeiden tapausten taustalla ei ole yleisempää yhteiskunnallista teemaa, jota samalla pohdittaisi, vaan sarjamurhaaja saa kaiken huomion. Syrjäisen tilan talosta löytyy kauniisti aseteltu perhe. Heidät on aseteltu idyllisesti ja koko talo on lavastettu kuin menneiden vuosikymmenten perhevalokuvaksi. Pian löydetään toinenkin karmiva, lavastettu idylli. Poliisit nimeävät sarjamurhaajan Lavastajaksi ja huomaavat ennen pitkää tämän olevan täysin se, joka vetää naruista ja vie tutkijoita haluamaansa suuntaan.

Tutkimukset vievät Paloviidan, Toivosen, Oksmanin, Mannerin sekä kuolinsyytutkija Ville Raunelan vanhaan teatteriin ja sen kulisseihin, ja myöhemmin hylättyyn valokuvaamoon, jossa esillä on vanhoja valokuvia ja täytettyjä, groteskeja eläimiä. Pian he tajuavat, että roolit tähän käsittämättömään näytelmään onkin kirjoitettu heille. Joku on seurannut heidän elämäänsä jo muutaman vuoden, joku joka on ollut koko ajan lähellä ja oppinut heistä kaiken olennaisen, mutta jota he eivät itse ole noteeranneet.

Koska koko porukka on tällä kertaa vaarassa, heidän vanhat pelkonsa pääsevät pintaan. Paloviita muistaa lapsena kuolleen siskonsa ja oman syyllisyytensä, Oksman pelkää vihaisia dobermanneja ja isänsä kuria, Toivonen kamppailee alkoholin himon kanssa, kun taas Manner iloitsee poikansa raittiudesta. Näin päätösosa ikään kuin nivoo kaikki aikaisemmat sarjan osat yhteen. Onnistuvatko tutkijat löytämään tekijän vai onko teatterin käsikirjoittaja kerrankin heitä älykkäämpi? Harvoin enää luen nykyään jännäreitä, jotka pelottavat, mutta tämä meni ihon alle eilen nukkumaan mennessä. Kuuntelin portaikon natinaa ja ilmalämpöpumpun huminaa. Mitä jos eteisessä oli joku? 

Pieni huomautus lopuksi. Ihmettelen, miksi kaikkitietävä kertoja kutsuu mieshahmojaan sukunimillä (Paloviita, Oksman, Raunela), kun heidän kollegansa Linda Toivoseen viitataan lähes yksinomaan etunimellä? Esihenkilönä Susanna Manner pysyy etäämpänä ja siksi Manner on hyvä valinta, mutta jos Toivonen on aina Linda, eivätkö miehet voisivat tasa-arvon vuoksi olla Jari, Henrik ja Ville? Etunimiä käytetään miehistä ainoastaan, kun hahmot puhuttelevat toisiaan ja puhuvat toisistaan, mutta eivät juurikaan kaikkitietävän kertojan toimesta. Sama ilmiö dekkareissa ylipäätään, ei siis pelkästään tässä sarjassa.

Paula Hotti: Murha Ylämaalla

Paula Hotti 2024. Otava. 361 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Yhdistelmä murhamysteeriä, Skotlannin rannikon kolhoa ilmastoa, kauniita maisemia ja keskenään riiteleviä klaaneja kuulostaa herkulliselta lähtökohdalta Paula Hotin Halla-sarjan aloitukseksi. Veikkaukseni on, että tarkoitus on aloittaa tällä sarja - en ole sitä kuitenkaan mistään tarkistanut! Kansikuvakin on vetävästi sommiteltu.

Halla on suomalaistyttö, jonka väliaikaiseksi kesäpestiksi ajateltu kokin tehtävä skotlantilaisessa hotellissa on venähtänyt jo kolmeksi vuodeksi. Hotellin asukkaisiin, henkilökuntaan ja maineeseen vaikuttavat tapahtumat alkavat, kun Hallan kämppäkaveri, valokuvaajana työskentelevä Amy törmää läheisen linnan seinällä makaaberisti roikkuvaan ruumiiseen. Paikalle saapuu paikallispoliisin avuksi Edinburghista ansioitunut etsivä Carlos Carrera.

Ruumiissa on viitteitä vanhojen skotlantilaisklaanien välisiin yhteenottoihin, mutta kestää muutaman päivän ennen kuin uhri tunnistetaan. Voisiko kyse olla klaanisodan sijaan kuitenkin skotlantilaissuvun omistamasta hotellista, jonka nykyinen johtaja Rose iskee silmänsä Carlokseen? Samana päivänä kun ruumis löytyy, yksi hotellin pitkäaikaisista vieraista katoaa patikointiretkellä, eivätkä Halla, Amy ja heidän ystävänsä hotellilla tunne olevansa enää turvassa.

Molempien tapausten taustalla on tietysti kateutta, rahahuolia ja rakkautta, eikä suinkaan mitään niin mittavaa kuin mitä Carlos pelkää. Rikostutkinnan ohessa Halla ja Amy pohtivat molemmat tulevaisuuttaan, töitään, unelmiaan ja ihmissuhteitaan. Hallalla on suhteentapainen paikallispoliisi Kieranin kanssa ja lämmin ystävyys kokkina työskentelevän Calumin kanssa. Amy tekee töitä Mattin kanssa, jonka polku risteää hetkeksi murhaajan kanssa, ja hän päätyy sairaalaan.

Paula Hottin teos on viihdyttävää ja mukaansatempaavaa lukemista, mutta murhamysteerinä se ei ole ihan vahvimmasta päästä. Hotti on hyödyntänyt omia kokemuksiaan Skotlannista ja hotellissa työskentelystä, mikä näkyy tekstissä. Kokin työtä, asiakkaita ja hotellin johtoa on kuvattu juuri tällaiseen tarinaan sopivalla tavalla. Tapahtumat on rajattu selkeästi hotelliin ja sen lähimaastoon, mikä tiivistää teoksen tunnelmaa hienosti, jopa hieman klaustrofobiseksi. Vaikka Carlos on hahmoista se tyypillisen väsynyt ja uraansa pohtiva etsivä, muut hahmot poikkeavat virkistävällä tavalla totutusta.