Helmi Kekkosen Vieraat teki vaikutuksen viime syksynä ja kun pian sen jälkeen silmiini osui kirjailijan aikaisempi teos kirjakaupan alelaarista, pelastin sen mukaani. Pieni kirja on herkän ja kauniin näköinen ja romaaninakin hyvin samanlainen, aistillinen ja vaikeasti kuvailtava, hieman samea.
Hannele on jo nelikymppinen, mutta toive pienestä tyttärestä elää. Kun toive sitten toteutuu, on kaikki täydellistä. Hänen sylissään on tummasilmäinen Isa, isoisoäidiltään nimen saanut pienokainen, perheen silmäterä. Isa osoittautuu vuosien mittaan erilaiseksi kuin muut. Häneen on vaikea saada kontaktia, hän oppii asioista nopeasti tai ei tunnu oppivan lainkaan, hän kavahtaa kosketusta. Perhe suojelee ja yrittää ymmärtää, mutta varsinkin Hannele syyttää itseään ja kokee itsensä riittämättömäksi.
Isa on kummajainen, on aina ollut, ja sen ajatuksen takia Hannele vihaa itseään. Itseään ja Tomasta, sitä etteivät he ole koskaan todella kuunnelleet Isaa. He ovat vain odottaneet ja toivoneet tytön ajan myötä muuttuvan, tulevan normaaliksi. He ovat sulkeneet silmänsä siltä Isalta joka on koko ajan ollut heidän edessään.
Isan oma maailma on usein muilta piilossa ja se koostuu unista, välähdyksistä, muistoista, peloista, äänistä. Hänen ja muiden maailman välissä on muuri, joka joskus raukeina hetkinä rakoilee ja yhteys löytyy. Se voi olla juuri unen tullessa tai lämpimänä kesäpäivänä äidin kanssa vierekkäin. Elämä isossa talossa maalla ei kuitenkaan riitä, kun Isa kasvaa ja alkaa kaivata lisää. Kosketusta, katseita, jotain mitä kotona ei ole. Hakeeko hän niitä väärästä paikasta, vääriltä ihmisiltä, vai mikä sai aikaan onnettomuuden, josta romaani alkaa? Tulevatko sanat silloinkaan?
Oli vain neljä sanaa joista hän välitti, jotka hän muisti nimensä tavoin, joiden avulla hän piti toisten maailmasta kiinni.
Sade. Perhonen. Veli. Uni.
Suojattomasta on hieman vaikea kirjoittaa, sillä Isan ajatusten lailla koko tarina on melko sumea ja arvoituksellinen. Siihen on vaikea tarttua tai valita aloituspistettä, enkä ollut lukiessani aina ihan varma tapahtumien järjestyksestä. Toisaalta sillä ei ole väliä, tärkein on muualla: ohivilahtavissa muistoissa, havainnoissa ja kokemuksissa. Se mitä erityislapsi saa osakseen tai ei saa, mitä siitä seuraa ja olisiko mitään voitu estää tai tehdä toisin. Suojattomassa ei yritetäkään sitoa langanpäitä yhteen, vaan asiat jäävät auki, tulevaisuus ja menneisyys epäselväksi.
Sumeudestaan huolimatta ja osin sen vuoksi romaani on hyvä, hieno, omanlaisensa, kuin pieni esine jonka pelkää särkyvän jos siitä yrittää kertoa liikaa. Vieraisiin verrattuna Kekkonen kirjoittaa tätä romaania runollisemmin ja hakee tunnelmaa enemmän luonnosta, tuoksuista ja muista aistimuksista, mikä sopii hahmojenkin luonteeseen. Paljon tuttua löytyy kuitenkin perheensisäisestä dynamiikasta, odotuksista, sanomatta jätetyistä ajatuksista ja syyllisyydentunteesta.
Kirjasta löytyy arvio myös blogeista Reader, why did I marry him?, Lukuisa, Morren maailma ja Lumiomena. Kuittaan sillä Helmetin haastekohdan 10: Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.
On kyllä kaunis kirjan kansi,mutta aivan erityisen kiinnostavan kuuloinen kirja. Erityislapsen mielen kuvaaminen on hieno aihe ja perhesuhteet aina mielenkiintoisia.
VastaaPoistaKirjan teemat ovat kyllä mielenkiintoisia ja se on kirjoitettu kauniilla tavalla. Nyt pari päivää myöhemmin huomaan kuitenkin että se ei ollut kovin mieleenpainuva.
Poista