Muistan Vanhatalon romaanin parin vuoden takaa, kun se ilmestyi ja muistan arviot, joiden perusteella päätin lukea kirjan jonain päivänä. Väliin tuli ilmeisesti sitten muutama muu kirja, mutta nyt vihdoin tuli oikea hetki lukea Pitkä valotusaika. Romaani on melko lyhyt ja koska minulla ei ollut näille parille kylmälle päivälle mitään muutakaan suunnitelmissa, antauduin kirjalle ja luin sen lähes yhdellä istumalla. Mikäs lomalla sen mukavampaa!
Ouluun sijoittuvaa romaania oli kiva lukea jo tutun ympäristön vuoksi, mutta hurmaannuin myös päähenkilön Aarnin vuorosanoista, jotka olivat aitoa Oulun murretta. Murteen leppoisa rytmi sopii hyvin hahmolle, joka ei pidä itsestään meteliä. 1960-luvun puolessa välissä Aarni on katkera koululaitokselle, sillä hänelle ei ole siellä mitään. Äitikin on huolissaan tuleeko pojasta mitään, mutta järjestää tämän harjoittelijaksi Aarnin edesmenneen isän siskon valokuvaamoon. Valokuvaamisesta ja kuvien kehittämisestä tulee pian ahdistuneelle pojalle tärkeä harrastus ja olennainen osa elämää. Mies löytää alan, jossa hän voi loistaa edes hetkittäin.
Aarni on luonteeltaan hieman syrjään vetäytyvä, pysyy mielellään sivussa, ja vaikka hän tuntuu tietävän mitä haluaa, häneltä puuttuu usein rohkeutta tehdä asian eteen jotain. On onni, että hän perii tätinsä valokuvaamon ja asettuu Ouluun perheensä kanssa, mutta jotain tuntuu aina puuttuvan. Menestystä, luovuutta, rohkeutta, oikeita sanoja. Maailmalla valokuvaavalla ystävällä, Teuvolla, tuntuu olevan tuota kaikkea. Vaimo Ilse kannattelee Aarnia eteenpäin, kehittyy itsekin taitavaksi kuvaajaksi, hoitaa lapset ja lapsenlapset. Aarnen rakkaus Ilseä kohtaan on vahvaa ja hän elääkin jatkuvan epävarmuuden kanssa, josko vaimo on pohjoisessa tyytymätön arkiseen elämäänsä ja junttiin kaupunkiin. Helsingissä olisi ollut Ilselle paljon muuta.
Aarni on yllättävän puoleensavetävä päähenkilö kaikesta epävarmuudestaan ja sivullisuudestaan huolimatta. Hänessä on jotain, mitä moni löytää varmasti itsestään. Hän on toisaalta erittäin tunnistettavalla tavalla aikakaudensa mies ja isä, mutta toisaalta hyvin iätön ja sukupuoleton. Aarniin on helppo samaistua. Pitkä valotusaika on vahvasti kertomus oman jutun löytymisestä, kutsumukselleen antautumisesta ja siinä mielessä Aarnin tarina. Se on kuitenkin myös avioliittoromaani, niin merkittävä on Ilsen rooli Aarnin elämässä ja romaanissa ylipäätään.
Aarnin tapa etsiä oikeaa valoa ja kuvakulmaa välittyy myös romaanin kieleen, joka on vangitsevaa. Se on kaunista, muttei koruilevaa, vaan pikemminkin maalailevaa, kuin tunnelmallisia, mutta tarkkoja mustavalkokuvia. Kieli ja kuvat tekevät tekstistä kuulasta ja hengittävää. Romaanin luvutkin saavat nimensä valokuvien kuvateksteistä. Pitkä valotusaika ei revittele juonenkäänteillä eikä yritä syleillä maailmaa. Sen hienous on arkisissa ihmisissä, heidän haluissaan, peloissaan ja yrityksissään rakentaa mielekästä elämää.
Kirjasta arviot myös näissä blogeissa: Kannesta kanteen, Kirjan pauloissa, Lumiomena ja Kirsin kirjanurkka. Kuittaan teoksella Helmetin haastekohdan 15: Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.
Tämä kirja oli minulle tärkeä, koska Aarni kasvoi ja varttui Oulussa, joka oli pitkään kotikaupunkini. Kirjan kansikuva on eräästä sillasta Oulussa. Pidin kovasti kirjan tunnelmasta.
VastaaPoistaOulu teki minullekin kirjasta läheisen :)
Poista