Milan Kundera: Kuolemattomuus

Milan Kundera. 1990. Kuolemattomuus (Nesmrtelnost). Suomentanut Kirsti Saraste. WSOY. 414 sivua.

"Eläminen ei ole onnea, mutta oleminen on." Filosofisessa romaanissaan Kundera etsii vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. En ole aiemmin lukenut Kunderaa, mutta olen ymmärtänyt, että muutkin hänen teoksensa keskittyvät eksistentialismiin. Kuolemattomuus oli lukupiirissämme luettavana kesätauon yli. Kirjan tutkielmamaisuuden vuoksi sitä oli helppo katkoa osiin ja lukea välillä jotain kevyempää. Kuolemattomuus nimittäin vaatii aimo annoksen ajatusta mukaansa ja on sen vuoksi melko työläs paketti. Välillä minun teki mieli hidastella ja lähteä mukaan tutkimuksiin, välillä toivoin pähkäilylle jonkinlaista päätöstä.

Eksistentiaalisena teemana Kuolemattomuudessa on nimensä lisäksi minuuden etsiminen, rakkauden asteet ja merkitys, maine ja tietoisuus. Näitä pohtivat kirjailijan itsensä lisäksi hänen luomansa hahmot, joiden elämät ja kohtalot kietoutuvat toisiinsa (lopulta yllättävin tavoin), jopa kirjailijan itsensä kanssa. Jollain tapaa ihan kiehtova ratkaisu, mutta en voinut välttyä ajattelemasta, että tarinoiden rakenteessa on jotain väkinäistä, pakonomaista erikoisuuden tavoittelua.

Teoksessa liikutaan kahdella eri aikakaudella ja osin myös niitäkin sekoittaen. Päähenkilöiden, Agnesin, Lauran, Paulin, Rubensin ja Avenariuksen kudelma sijoittuu kirjoittajan nykyhetkeen ja välillä hän on itsekin osa sitä. Bettinan intohimoinen rakkaus Goethea ja muita tämän aikalaisia kohtaan kulkee eri ajassa, mutta lähettää ajasta riippumattomia viestejä nykyhetkeen. Bettina on romaanin hahmoista ehkä se, joka tavoittelee kuolemattomuutta selkeimmin. "Kaikki hänen rakkautensa kuuluisiin miehiin olivat pelkkä ponnahduslauta jolle hän heittäytyi koko ruumillaan saadakseen sen lennättämään hänet hyvin korkealle, paikkaan missä historiaksi henkilöitynyt Jumala asustaa." Muiden kuin Bettinan tarinan osalta kuolemattomuus ei ole niin selkeä teema kuin vaikkapa seksuaalisuus ja erotiikka. Etenkin Lauran ja Rubensin elämässä näillä oli valtava rooli.

Kundera on erittäin tietoinen eurooppalaisesta ajattelusta ja kulttuurista, ja pyrkii hahmottamaan sitä eri aikakausista käsin, myös vertaamalla sitä muihin. Paikoitellen romaani suorastaan vilisee tunnettuja kulttuurinimiä. Hänen näkemyksensä tuntuvat kuitenkin melko kaukaisilta meikäläisestä näkökulmasta. Kunderan tapa kirjoittaa on pohtivaa ja ajatuksenkulku on ajoittain melko monimutkaista. Teksti tasapainottelee ajattomassa Euroopassa hullun romantiikan ja rationalistisen älykkyyden välillä. Kritiikkiä ylettömälle älykkyyttä korostavalle Euroopalle on Kunderan muunnos kuuluisasta sanonnasta: "Tunnen, siispä olen", sillä "jos joku tallaa jalalleni, tuskaa tunnen vain minä. Minän perusta ei ole ajattelu vaan kärsimys joka on tunteista olennaisin." Ymmärrän tämän, mutta paradoksaalista on se, että Kundera itse vaatii lukijalta paljon sekä älyllistä pohdintaa että eurooppalaisen kulttuuriperinnön tuntemusta.

Omaan lukumakuuni Kundera taitaa olla hieman liian filosofista, vaikka toisaalta pidinkin siitä kovasti välillä. Eksistentiaaliset kysymykset ovat aina ajankohtaisia ja mielenkiintoisia, mutta tekstiä voisi tiivistää tai osan päälle liimatusta voisi jättää pois. Monessa kohtaa Kundera tarkoituksella muotoilee ajatuksensa kahteen otteeseen, jotta lukija varmasti pysyy kärryillä, ja täytyy sanoa, että lopussa kiitos seisoo. Ainakin osa ajatuksista alkaa elää lukijankin tajunnassa. Kuolemattomuudesta kirjoittanevat myös lukupiirikaverini Sara (P.S. Rakastan kirjoja), Kannesta kanteen Kaisa ja Luettujen elämien Elina. Aikaisemmin siitä on postannut Aino.