"Minä odotan koko ajan... jotain."
Barrett odottaa suurta rakkautta saapuvaksi, jotain mikä tekisi hänen elämästään täydempää. Kukaan hänen poikaystävistään ei ole vielä jättänyt häipymättä. Hän on veljeksistä se, josta odotettiin jotain suurta, jotain akateemista ja hienoa. Keski-ikää lähestyessään hän huomaa kuitenkin asuvansa veljensä nurkissa ja myyvänsä T-paitoja ystävänsä putiikissa. Rakkauselämää vaille hän on silti löytämässä tyytyväisen tasapainon.
Barrettin vanhemman veljen, Tylerin elämä rakentuu kahden asian ympärille. Musiikki ja syöpää sairastava vaimo. Hänen suurena tavoitteenaan on säveltää parantava laulu rakkaalleen ja lyödä läpi musiikkimaailmassa. Siinä missä Barrett odottaa rakkautta, Tyler odottaa inspiraatiota. Onko kuitenkin niin että kokaiini vie häntä aina vain vahvemmin?
Lumikuningattaren päähenkilöveljeksissä on jotain hukkaanheitettyä, jotain sellaista mitä kukaan ei kai odottanut. He ovat tavoiteltuja, sivistyneitä, pidettyjä - silti samalla tuntuu kuin elämää valuisi sormien läpi, ote puuttuu, tavoitteet ovat liian haaveellisia.
Cunningham käsittelee kirjassaan monia keski-ikään ehtineelle tuttuja teemoja, nuoruuden vimman ja kauneuden katoamista, pettymyksiä, miellyttämisen tarvetta ja sairautta, jopa kuolemaa. Kantavana teemana on kai oman tien löytämisen vaikeus, kasvu omaksi itsekseen. Tarina rakentuu ajatusten ja muistojen varaan. Barrettin ja Tylerin hahmot ystävineen analysoivat tekemisiään, tekemättä jättämisiään, sanomisiaan ja hiljaisuutta hyvin tutulla tavalla. Siksi on kai ihme, miten asetelma ja henkilöt jättivät niin kylmiksi. Ajoittain huumehöyryisen Tylerin ajatukset tai Barrettin takertuminen yöllisen valoilmiön mahdollisiin merkityksiin ei saanut minua takertumaan teokseen vaan ennemminkin harppomaan sen läpi.
Lumikuningattaressa on kuitenkin paljon kaunista ja Cunninghamilla on ihmeellinen kyky sanallistaa sumeatkin ajatukset niin että niistä tunnistaa itsensä. Tarina ankkuroituu ajankohtaisiin ilmiöihin, kuten Yhdysvaltojen silloisiin presidentinvaaleihin, eikä hahmojen ylianalysoinnista onneksi puutu itseironiaa. En voinut olla rakastamatta Cunninghamin Tunteja (kukapa ei voinut?!) ja rakkaiksi jäivät myös hänen seuraavat teoksensa Koti maailman laidalla ja Samaa sukua. Sen jälkeen tapahtui jotain, eivätkä Säkenöivät päivät ja Illan tullen enää tehneet vaikutusta. Odotan edelleen... jotain!
Kirjasta ovat bloganneet myös mm. Ulla, Katja, Leena ja Kaisa Reetta. Omaa laiskuuttani taidan kuitata tällä Helmetin Marilyn-kohdan, sillä hänet mainitaan kirjassa pikaisesti.
Cunninghamin herkkyyttä taitaa olla tässäkin kirjassa, mutta ehkä Tunnit oli jotain niin suurta, että odotukset ovat aivan huipussa. Ei tämäkään aivan huonolta kuulosta.
VastaaPoistaEi huono missään nimessä ja varmasti tämäkin on löytänyt faninsa!
PoistaKuten minut:D Lumikuningattaren lisäksi en ole lukenut kuin Tunnit ja se ei varauksettomasti valloittanut. Koti maailman laidalla tai Samaa sukua pitäisi päästä ehdottomasti pian lukemaan!
VastaaPoistaJännä miten äänet jakautuvat, mutta hienoa, että niin on! Cunningham on ehdottomasti taitava kirjoittaja, mutta Lumikuningattaren teema ja hahmot eivät minua niin sytyttäneet.
PoistaLuin tuon sen ilmestyessä ja en ihastunut täysillä. Odotin ehkä liikaa. Illan tullen oli niin huumaava. Sitten myöhemmin olen lueskellut tuon uudelleen ja pitänyt enemmän. Lumikuningattaren kansi on täydellinen. Siis minun mielestä, joka vihaan lunta, kylmää ja jäätä. sitten ihastun lumiseen kanteen. Ja Tunnit, sen edessä olen sanaton.
VastaaPoistaJoskus odotukset vaikuttavat niin paljon. Puhuin juuri erään henkilön kanssa noista Lumikuningattaren hahmoista ja meitä molempia taisi ärsyttää se heidän jonkinlainen kypsymättömyytensä. Kauhea kun kuulostan tiukkapipolta ;)
Poista