Laura Lehtola: Takapenkki

Laura Lehtola 2017. Takapenkki. Otava. 270 sivua.

Minulla jäi lukematta Lehtolan parin vuoden takainen esikoisromaani (ei niin, ettenkö voisi lukea sitä vielä), joten päätin olla ripeämpi tämän kakkosen kanssa. Kirjailija on jäänyt mieleen paristakin yhteydestä ja esikoinen oli blogimaailmassa kovasti esillä aikoinaan. Onneksi kirjastossa ei ollut kovin pitkä varausjono (toisaalta kirja kyllä ansaitsisi pidemmän...), ja sain kirjan nopeasti.

Lehtolan romaanissa on ihmisiä elämän vaikeissa taitoskohdissa. Tuula on ollut Topinsa kanssa naimisissa 30 vuotta ja heidän ainoa lapsensa on muuttamassa pois kotoa. Elämänmuutos korventaa sydäntä, eikä Tuula voi olla kelaamatta kaikkea sitä, mille hän on tähän asti antanut aikansa ja huolensa. Naista taitaa myös huolettaa se, onko aina yhtä tasaisesta ja ennalta-arvattavasta Topista hänelle riittävästi seuraa jatkossa. Aleksi on Tuulan asiakas työvoimatoimistossa, nuorukainen joka ei osaa tarttua mihinkään; älykäs muttei pärjää kouluissa eikä työkokeiluissa. Poika on räväkän mummunsa kasvattama ja selkeästi syrjäytymisvaarassa. 17-vuotias Elina on keskeyttänyt lukion, sillä hänen sisällään kasvaa uusi ihminen, eikä tilanne muutu miksikään vaikka sen kuinka pyrkisi unohtamaan. Vauva ei imeydy takaisin hänen kehoonsa. Hänen vanhempansa kaukana Brasiliassa eivät tiedä asiasta mitään. Sitten on vielä ikivanha mummo, tärkeä teräsmuori Itä-Suomesta, jota ilman Aleksi olisi jossain muualla.

Lehtolan hahmot ovat arkisuudessaan ja tavanomaisuudessaan herkullisia. Kirjailija löytää niin teineistä, keski-ikäisistä, kuin vanhuksistakin juuri ne piirteet, joita korostamalla heistä kuoriutuu loistavia romaanihenkilöitä. Erityisesti pidin Tuulan tavasta kertoa miehensä ominaisuuksista - miten osuvaa! Hykerryttävä oli myös Aleksin rääväsuu mummo murteineen. Se mikä näitä hahmoja yhdistää, on sama mikä vaivaa niin monia suomalaisia (romaani)henkilöitä: jos asioista vain osaisi puhua enemmän, ongelmia ja väärinkäsityksiä olisi vähemmän.

Lehtolan humoristinen tyyli muistuttaa paikoin Kari Hotakaisen lakonista tyyliä, eikä se ole kaukana myöskään Minna Lindgrenin hauskasta Ehtoolehto-sarjan satiirista nyky-yhteiskuntaa kohtaan. Takapenkin ihmiset elämänmuutoksineen ja erilaisine lähtökohtineen nostavat pintaan eriarvoisuutta, typerää byrokratiaa, bakteerikammoa - niin isoja, yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuin pienen ihmisen henkilökohtaisia haasteita. Kirja on tavattoman ymmärtävä ja lempeä. Hahmot valottuvat aina hieman eri tavoin kertojasta riippuen, ja vähitellen tyyli taittuu sarkasmista rakastavaksi. Pientä miinusta annan romaanin varsinaisesta takapenkkiosuudesta, sillä se rikkoi muuten kovin tunnistettavia taikka ymmärrettäviä hahmoja, ja oli tapahtumana hieman pöljä. Muuten nautin kovasti näiden hahmojen seurasta!

Lisää blogiarvioita: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Yksi pieni lukupäiväkirja.

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Ian McEwan 2016. Englanninkielinen alkuteos Nutshell. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2017. 206 sivua.

Se oli rakkautta ensimmäiseltä sivulta alkaen. Olin jo ennakoinut parin ylimalkaisesti lukemani blogipostauksen perusteella, että taas on tulossa McEwania, josta todennäköisesti pidän ja toki olen pitänyt paljon hänen aikaisemmistakin teoksista, kuten Lauantai, Makeannälkä, Ikuinen rakkaus tai Rannalla. Mutta kyllä tämä oli nyt enemmän kuin pitämistä, tämä on rakkautta.

Ihan hullunkurinen muunnos shakespearilaisesta kuviosta! Syntymätön lapsi seuraa (kuuntelee) äitinsä mahasta petosta, rikollista suunnitelmaa lapsen isän likvidoimiseksi. Mukana suunnittelussa on isän veli, äidin uusi rakastaja, typerä ja mitäänsanomaton mies, joka saa kauniin äidin kiimaiseksi. Millä tavalla suunnittelu etenee, toteutuuko rikos ja mitä mahdollisesti seuraa, sen saatte lukea itse. Juoni ei nimittäin ole ehkä kuitenkaan se antoisin, eikä olennaisin osa tätä romaania, vaikka erinomainen tietysti sekin.

Olipa toista ihmistä kuinka lähellä tahansa, hänen sisälleen ei voi päästä, ei vaikka olisi hänen sisällään.

Kuten ennenkin, McEwanin nerous piilee siinä älykkyydessä, jolla hän pui ihmismielen kiemuroita, vaikkapa sitä, kuinka tarinassa siirrytään saman päivän aikana saumattomasti ja punastelematta suoraan teurastuksesta itsesääliin. Päähenkilömme on syntymätön vauva, mutta hänellä on taito tarkkailla läheisiään, tutkia heidän motiivejaan ja arvioida näiden älykkyyttä. Viineihin rakastunut, tetrametriset runot hallitseva lapsi (älkäämme miettikö liikaa miksi) on tietysti omistautunut äidilleen, mutta soimaa tätä vastuuttomuudesta ja jopa mahdollisesta välinpitämättömyydestä itseään kohtaan. Hän haluaisi pitää runoilijaisänsä eikä voi ymmärtää mitä äiti näkee tämän latteuksia viljelevässä veljessä. Ja jos rikos toteutuu ja paljastuu, miten käy vatsassa elävän ihmisenalun? Sijoitetaanko hänet muualle, seuraako hän äitiään vankilaan? Kumpi on vauvalle tärkeämpää, vapaus vai perhe?

Vauvan äiti on kuunnellut raskausajan runsaasti podcasteja, joten vauvalla on jo tukeva käsitys maailmasta ja sen nurinkurisesta menosta. Kirjailija käyttääkin tässä nuorta päähenkilöään äänitorvena, ottaa kantaa aikamme älyttömyyksiin niin Euroopassa, Amerikassa kuin sotatantereillakin ja huolehtii väistämättömän ilmastonmuutoksen seurauksista. Hän osoittaa sormella kansakuntia, jotka ovat siirtymässä loogisesta ajattelusta kohti omanapaista tunteellisuutta. Näillä teeseillään kirjailija suorastaan revittelee, hän päästää höyryt pihalle!

Tunnen, siis olen. Köyhät painukoot kerjuulle ja ilmastonmuutos kärventyköön helvetin lieskoissa. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus hukkukoon musteeseen. Minusta tulee tunteiden aktivisti, äänekäs mielenosoittaja joka kyynelin ja huokauksin taistelee muuttaakseen ympäröivät instituutiot herkälle minuudelleen sopiviksi. --- Saatan tarvita ennakkovaroituksen, jos minua järkyttävää kirjallisuutta tai ajatuksia esiintyy liian lähellä uhkaamassa koko olemassaoloani---

Pieni romaani on siis paitsi nokkela rikostarina, myös katsaus ajan henkeen. McEwanille ominaiseen tapaan tässäkin teoksessa leikitellään yhteyksillä maailmankirjallisuuteen, runouteen, filosofiaan, jopa etsiväsarjojen kliseisiin. Taidokasta kieltä ja nerokkuutta huokuva teksti on varsin akateemisesta kynästä, hienoa siis jo sinällään, ja sen soljuvuudesta pitää kiittää kirjailijan lisäksi myös kääntäjää! Tarinan huvittava asetelma ja pilkahdus sarkastista sävyä keventävät tyyliä ja sopivat täydentämään lukunautintoa.

Kirjan kansiarvioissa käytetään teoksesta adjektiiveja nerokas, kekseliäs, tiivis, lumoava, nokkela ja lempeän traaginen. Voin alleviivata ne kaikki ihan huoletta. Ainoa pieni miinus jonka tähän keksin, on kansi, joka olisi voinut olla houkuttelevampi. Tämä teos ansaitsee paljon lukijoita!

Lisää arvioita mm. blogeissa Leena Lumi (tietysti!), Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata.

Naistenviikko: Mila Teräs: Jäljet. Romaani Helene Schjerfbeckistä

Mila Teräs 2017. Jäljet. Romaani Helene Schjerfbeckistä. Karisto. 285 sivua.

Tärkeintä on rehellisyys, luonnoksen välittömyys, rakas kapina.

Kuinka osuva valinta tämä olikaan naistenviikon päätöskirjaksi! Schjerfbeckistä on kirjoitettu ennenkin (lähteitä löytyy runsaasti tämän teoksen lopusta) mutta tämä on minulle ensimmäinen. Olen ollut aina Schjerfbeckin taiteen ihailija - kukapa ei! - ja viime torstaina pääsin vihdoin käymään Mäntän Serlachius-museoissa, josta hänen teoksiaan löytyi muutama. Mikä sattuma sekin, lukea kirjaa ja nähdä siinä mainittuja teoksia oikeasti!

Teräs on kirjoittanut Schjerfbeckistä romaanin, joka ei yritäkään olla dokumentaarinen vaikka tapahtumapaikat ovat todellisia. Se on ennen kaikkea kirjallinen muotokuva, jossa taiteilijan tulkinta ja väritys ovat vapaita. Romaani ankkuroituu niihin paikkoihin ja kaupunkeihin Suomessa ja maailmalla, joissa taiteilija oikeastikin asui elämänsä varrella. Kehyksenä muistoille on  kuvitteellinen keskustelu Helenen ystävän Helena Westermarckin kanssa, jota naiset käyvät Ruotsin Saltsjöbadenissa taiteilijan viimeisenä talvena. Muistot ja tarinat Helenestä lähtevät liikkeelle Helsingistä 1860-luvulla, matkaavat Pariisiin ja Englannin Cornwalliin, takaisin Helsinkiin, kaupungin hälinää pakoon Hyvinkäälle, välillä Tammisaaren rauhaan ja sotien jälkeen Ruotsiin.

Schjerfbeckin elämä oli vaatimatonta, lähtökohdat olivat köyhät ja on suorastaan ihme että juuri hän jäi perheen lapsista eloon. Leikeissä rampautunut lapsi osoittautui lahjakkaaksi piirtäjäksi ja pääsi stipendin turvin opiskelemaan taidekouluun. Vaikka äidin oli vaikea ymmärtää tällaisia taipumuksia, saatika antaa tukensa taiteen opiskelulle, piti isä Helenen puolta. Nuori nainen antautui uralleen täysipainoisesti, eikä nähnyt itseään perheenäitinä lasten ja hellan välissä. Joskus myöhemmin kaipuu lapsia tai miestä kohtaan puristi rintaa, mutta miten sitten olisi käynyt taiteen? Sitä emme voi tietää. Muutettuaan takaisin Suomeen Helene asui vuosikymmeniä äitinsä kanssa. Naimattomana naisena hänellä oli velvollisuus huolehtia vanhasta äidistään. Välillä otettiin yhteen, äidin seura kävi ylivoimaiseksi, mutta etenkin viimeisinä vuosina, kun taiteilija alkoi saada mainetta, äitikin alkoi ymmärtää taiteilijan tarpeen olla yksin.

Helene Schjerfbeck oli taiteilijana aikaansa edellä ja meni vuosikymmeniä ennen kuin maailma oli valmis tunnustamaan hänen näkemyksensä ja tyylinsä. Hänellä oli kuitenkin tukijansa - taitelijaystävänsä Helsingissä ja Pariisissa, taidekauppias Gösta Stenman sekä ystävä, keräilijä Einar Reuter - jotka kannustivat häntä jatkamaan. Erottuminen kansallisromanttisesta tyylistä ja oman vahvan viivan löytyminen olivat tunnusomaista jo nuorelle Helenille. Yksi Jälkien parhaita puolia onkin se, miten hienolla tavalla Teräs on taikonut Schjerfbeckin teosten syntyvaiheet ja taiteilijan tinkimättömyyden osaksi tarinaa.

Minulle yksinkertainenkin asetelma on tarpeeksi, totuus: Leipä on maalattavaksi riittävän kaunis ja ihmeellinen. Siinä on minulle mystiikkaa ja salaisuuksia kylliksi. Limput pöydällä olkoot minun ylistykseni elämälle. Muuta symbolismia minä en tarvitse. 

On karsittava kaikki turha ja etsittävä olennaisin, värin merkitys, viivan paino.

Kun viivat tulevat, unohdan maailman. Rauha humahtaa suoniini, ja hermoni sulavat, kun voin hetkeksi syventyä työhöni, nyt kun hiili alkaa vaikuttaa.

Schjerfbeck imi inspiraatiota ympäristöstään: merestä, puista, lapsista, talonväestä. Hän etsi jatkuvasti rauhaa ja tilaa työlleen, mutta sai ensimmäisen oman asunnon vasta 60-vuotiaana. Tausta ja olosuhteet vaikuttivat varmasti siihen, ettei Schjerfbeckin itsetunto taiteilijana ollut koskaan kovin vahva. Eikä hän vanhanakaan voinut ymmärtää, miksi taiteen ympärille muodostui maineen ja kunnian verkosto. Hänelle olisi riittänyt, että olisi saanut maalata rauhassa ilman taloudellisia huolia.

Jos minulla on isänmaa, se on tässä, meren rannalla, liplatuksessa veneen ja laiturin välissä. Paikassa, josta lähdetään ja johon palataan. 

Teräs on kirjoittanut lyyrisen kauniin romaanin naisesta, joka oli oman aikansa kummajainen, lahjakas, mutta ristiriitojen repimä taiteilija. On onni että hän pystyi pitämään päänsä ja että hänen ympärilläänkin ymmärrettiin, että naisesta voi olla muuhunkin kuin kotitöihin. Jatkuvasta kauneuden kaipuusta ja maailman myllerryksistä, ristiriidoista huolimatta minäkertojan matkassa on onni kulkea. Tai ehkä juuri siksi se onkin niin kovasti elämänmakuinen ja antaa paljon. Teräksen teksti on ihanan ilmavaa, ajatuksenomaista. Jälleen kerran yksi vuoden parhaista.

Kirjasta myös vaikkapa Leena Lumin tai Kirja vieköön! -blogeista.

Naistenviikko: Anja Snellmanin Lähestyminen

Anja Snellman 2016. Lähestyminen. WSOY. 143 sivua.
Kuten jo kirjan kannesta voi päätellä, Snellmanin tuorein romaani on ainakin osin omaeläkerrallinen. Pienessä teoksessa kirjailija-terapeutti Snellman käy läpi rakkauttaan mereen ja Kreetan saareen, jossa hän vietti aikoinaan pitkiä aikoja perheensä kanssa. Paljon muutakin elämänvarrelta mainitaan, isän alkoholismi, avioliiton alku ja loppu. Kuinka paljon tästä on oikeasti omaa elämää, en tiedä. Rinnalla muistoissa kulkee Ile, nuori nisti, jonka hoidossa terapeutti yrittää soveltaa uudenlaista näkökulmaa. Muistoilla on yhteinen risteys, Kreikka, josta nuorukaisen isä oli mahdollisesti kotoisin.

Minä lähestyn pohjakosketuksiani kirjoittamalla ja sinä vetämällä kamaa.

Snellman kirjoittaa tekstiä, joka lähestyy ajoittain proosarunoutta. Lyhykäisten lukujen kappaleissa on runsaasti runomaisia, unenomaisia tunnelmia, meren ja kukkien tuoksuja, rannan ääniä tai lasten naurua. Vastapainona toimivat terapiatapaamiset ja Ile, likaisen pojan inhorealistinen kuvaus ja haju, koiranpaska kengässä tai veritahrat paidassa.

Kreetanmehiläisten pörinä, riikinkukkojen töräykset, vuohenkellojen kilkatus, mustanpuhuvat mulperit --- jasmiini tuoksuu, uuttukyyhkyt kujertavat araukaariassa ---

Vittu sä valehtelet mulle koko ajan!

Mitä teoksessa lähestytään? Terapeutti pyrkii lähestymään asiakastaan, uskon että onnistuukin siinä, mutta lähestyykö hän toivotunlaista vaikutusta? Se jää arvoitukseksi, ja kenen mittareilla sitä edes mitattaisi kun poika löytyy Kolera-altaasta. Samalla kirjailija lähestyy muistojaan, mereen rakastumisen alkuhetkiä, Kreetalle lähtemisen alkutaipaleita, ensimmäisten kesien taianomaisia hetkiä. Kreetalla tapahtui myös ikäviä asioita, joita on helpompi lähestyä kun aikaa on jo kulunut. Tapahtui paljon lähestymistä, mutta myös erkanemista. Vuosien jälkeen ei Kreetakaan ole enää sama saari, sillä maailma on muuttunut ja kovin moni on sittemmin lähestynyt saarta ihan eri syistä.

Minä rakastuin saareen jossa olimme kerran onnellisia, jossa saimme ja menetimme paljon yhdessä. Minä olen matkalla sinne aina.

Snellmanin teos on tavallaan kaunis ja herkkä, unenomaisuudessaan haparoivakin, enkä usko että romaanin tarkoitus olisikaan antaa vastauksia tai happy endejä. Lukijana viihdyin parhaiten terapeutin ja Ilen kohtaamisissa, joissa oli rosoa ja ronskia kieltä. Siitä aiheesta olisin voinut lukea enemmänkin. Side Kreetaan ja sinne jäänyttä elämänvaihetta kohtaan on selvästi kirjailijalle vahva ja tärkeä, mutta jätti lukukokemuksena minut ulkopuolelle, huolimatta sen kauneudesta. Olisin kai kaivannut kunnon tarinaa sirpaleisten muistojen sijaan ja hieman muutakin kuin vertauskuvia.

Kirjasta myös blogeissa Tuijata, Kirjojen keskellä ja Kirjasähkökäyrä. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Naistenviikko: Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni

Naistenviikon lukemistot jatkuvat. Onnittelut tänään Johannalle, Hannalle ja Jennille!

Karoliina Timonen 2015. Kesäinen illuusioni. WSOY. 165 sivua.

Kesäinen illuusioni oli lukulistallani jo viime kesänä, mutta mikä lie siirtänyt sen syksyyn, jolloin en liian kesäisenä tietenkään sitä enää voinut lukea, joten siirsin sen tämän kesän listalle. Harmi vain, ettei tänään ollut sellainen kuuma, painostava hellepäivä, jona se olisi ollut täydellinen seuralainen rantaviltille.

Klarissalla on todellakin kuuma, painostava loma. Hän on lähtenyt yksin vuokramökille pienelle saarelle selvittämään ajatuksiaan ja aloittaakseen uutta romaania. Aamukahvit terassilla, järvessä uiminen, riippumatto, soutuvene... Paratiisimaisella pikku huvilalla ja vehreässä luonnossa sielu lepää, mutta osaako Klarissa kuitenkaan olla yksin, olla onnellinen. Vastarannalla kapean salmen toisella puolella asuu joku mies ja muutaman päivän yksinolon jälkeen nainen on valmis tekemään tuttavuutta. Mies osoittautuu hieman Klarissaa vanhemmaksi herrasmieheksi, jonka seurassa on mukava jutella, siemailla drinkkejä ja viettää aikaa. Parin viikon tiiviin yhdessäolon jälkeen Klarissa olisi halukas etenemään pidemmälle, mutta Olavissa on jotain outoa.

Kun miehen aikuinen poika saapuu saarelle ja alkaa liehitellä Klarissaa, on tämä alkuun otettu, mutta Olavin käytös muuttuu uhkaavaksi. Hellepäivien myötä saarten ylle leviää ukkospilviä, jotka eivät ole ainoa painostava asia. Tunnelma on muuttunut ja Klarissa haluaa nähdä miehensä Mikaelin, jonka kanssa oli jo ehditty puhua asumuserosta. Mies saapuu paikalle, yhdessäolo on ihanaa, mutta vain hetken. Pian Mikael lähtee suutuspäissään, onko Klarissa mennyt liian pitkälle? Miksi syrjäisen saaren vanha mummo varoittelikaan häntä Varissaaren miehistä?

Kesäinen illuusioni on kevyen eroottisesti latautunutta kesäistä chic litiä ja kesyä jännitystä, jonka lukee laiturinnokassa, riippumatossa tai - kuten minä - nojatuolissa parissa tunnissa. Romaanin kerronta on hieman mytologisesti sävyttynyttä, jota tukevat Klarissan unenomaiset tai migreenin sävyttämät kokemukset etenkin teoksen loppupuolella. Hieman siis myös maagista realismia! Kesäisellä luonnolla on pienessä tarinassa suuri rooli: linnut, vesi, pihan vanha kataja, kuollut kuikanpoika.

Mukaansatempaavalla pikku tarinalla on jännittävä loppu, joka jättää kaiken avoimeksi, eikä siis ota kantaa siihen, miten käy Klarissan avioliiton tai mikä vastarannalla oli totta, mikä kuvitelmaa, illuusiota. Romaanissa on jotain perinteistä - keski-ikäinen nainen etsii itseään, parisuhde on käännöskohdassa - mutta se ei ole missään nimessä perinteinen pakkaus. Raikkaaseen teokseen mahtuu paljon hyviä aineksia, mutta tuntuu että niitä on ripoteltu sinne tänne, eivätkä ne anna tarpeeksi. Kerrontakin tuntui paikon kömpelöltä, mutta silti kirja oli suorastaan pakko lukea kerralla. Jotain tenhoa siinä oli!

Kirjasta lisää: Kirjoihin kadonnut, Kirjasfääri, Kirsin Book Club, Morren maailma ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Naistenviikko: Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät

Tiina on yksi viikon nimipäiväsankareista. Olen iloinen että törmäsin vastikään tähän uutuusteokseen. Suosittelen niin naisille kuin miehillekin!

Tiina Laitila Kälvemark 2017. Seitsemäs kevät. WSOY. 179 sivua.

Jokainen tekemäsi valinta lähettää joukon renkaita ympärilleen. Ne laajenevat, osuvat toisiin renkaisiin ja muuttavat pinnan jännitettä, saavat sen väreilemään. Muodostuu ketjuja, ehkä erilaisia kuin alun perin tarkoitit.

Tukholmassa asuvan kirjailijan kolmannessa teoksessa on episodimainen rakenne, jossa seitsemän tarinan ja niiden hahmojen elämät risteävät, osuvat toisiinsa, muodostavat verkoston. Episodeja yhdistää myös Pohjolan muuttunut ilmasto ja kuusi perättäistä vuotta ilman kunnon kesää. Meneillään on seitsemäs kevät, vuodenaika joka on tunnetusti toivon ja odotuksen aikaa. Mutta miltä tuntuu, kun se ei lopu? Miltä tuntuu, kun odotus vain jatkuu ja jatkuu, eikä johda mihinkään?

Episodien ympärillä, eräänlaisena kehyksenä, kulkee esseetyyppinen pohtiva kirjoitelma kevään ja kesän olemuksesta, niiden roolista elämässämme Pohjolassa. Tällä esseellä Laitila-Kälvemark ottaa kantaa ja herättää lukijoita huomaamaan, mitä ilmastonmuutos voi aiheuttaa/tulee aiheuttamaan jo lähivuosina. Ilmastonmuutos on jo tunnustettu tosiasia, mutta sen seuraukset eri leveysasteilla on vielä hieman auki. Lähitulevaisuus näyttää, jäämmekö ilman lämpimiä kesiä, katoavatko mehiläiset, valtaavatko punkit heinikot, tuodaanko laadukas rehuvilja ulkomailta.

Romaanin seitsemän hahmoa ovat kaikki jonkinlaisen tienhaaran edessä. Ensimmäisessä tarinassa tapaamme 55-vuotiaan meterologin, televisiopersoonan, jonka ura on käännekohdassa ja yhteys nuoruudenystävään on kadonnut. Mies lähtee Edinburghiin, jossa on hieman Tukholmaa vihreämpää ja jossa on mahdollisuus antaa vanhojen muistojen nousta pintaan. Toisessa tarinassa on Susanne, perheenäiti ja bloggaaja, joka kaipaa kolmatta lasta ja uutta projektia elämäänsä. Pakkomielteisen somettunut nainen kontrolloi perheen arkea ja perheenjäsentensä valintoja, miettii mikä näyttää hyvältä ja millaisen kuvan antaa maailmalle. Hän on henkisesti ajautunut erilleen perheestään, vaikka Intiassa kasvaa hänelle vauva sijaissynnyttäjän vatsassa. Kolmannen episodin päähenkilö on menestynyt asunnonvälittäjä, sinkkunainen joka ei kaipaa muuta kuin menestystä työelämässä ja ajoittaisia fyysisiä kontakteja miesten kanssa. Liiat tunteet nainen karistaa mielestään juoksemalla.

Kahta edellistä naista yhdistää Markus, ruotsinsuomalainen mies joka on menettänyt yhteyden vaimoonsa ja pakenee syrjäiselle mökille Pohjois-Pohjanmaalle. Taloa siivotessaan, lattiaa maalatessaan mies yrittää muotoilla mielessään, millä sanoilla hän ilmoittaa vaimolle lähdöstään. Markuksen tytär on viidennen tarinan kertoja. Pian 18 vuotta täyttävä, koulussa menestyvä Matilda, ikätovereistaan irtautunut selviytyjä, joka viettää vapaa-aikansa hevostallilla ja saa petoksella ostettua itselleen puolikkaan hevosen ja äidilleen yllätyksen. Kuudetta tarinaa kertoo kampaaja, joka yhdistää monia muita kertojia. Hänellä on ristinään salaisuus, jonka hän on päättänyt viimein paljastaa miehelleen. Viimeinen episodi sijoittuu köyhään Intiaan, jossa sijaiskohduksi ryhtyneen naisen perhe haaveilee paremmasta elämästä, mutta joutuu petoksen uhriksi. Loppusanoissaan kirjailija muistuttaa, että yksin Intiassa työskenteli 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä jopa 40 000 sijaissynnyttäjää.

Laitila Kälvemark kirjoittaa paitsi ajankohtaisista, koko maailmaa koskevista ilmiöistä, myös nykyihmiselle tyypillisistä ihmissuhdekuvioista, haaveista ja asenteista, niiden hinnasta. Romaanissa on jotain samaa kuin Emma Puikkosen Eurooppalaisissa unissa, joskin tunnelma on käsinkosketeltavampi, lähempänä, hyvin helposti samaistuttava. Paljon tämä muistutti myös Merete Mazzarellan Marraskuuta toisiinsa nivoutuneine tarinoineen synkässä lähitulevaisuudessa. Ehdottomasti yksi kesän parhaita romaaneja: pidin sen episodimaisesta rakenteesta, jossa palaset loksahtelivat vähitellen paikoilleen, Laitila Kälvemarkin koruttomasta, hieman dystopiahenkisestä otteesta, sekä hahmoista jotka herättivät monenlaisia tunteita.

Blogitekstejä romaanista löytyy myös Tuijalta, Annelilta, Mailta ja Lukuneuvojalta. Tällä kirjalla sain Helmet-urakkani valmiiksi, sillä se täyttää kohdan 2: Kirjablogissa kehuttu kirja.

Naistenviikko: Leena Parkkisen Galtbystä länteen

Naistenviikko jatkuu! Tänään vuorossa nainen, jolta olen lukenut aikaisemmin yhden romaanin. Se oli niin kutkuttava, että halusin lisää. Ja nyt taidan haluta vielä enemmän!

Leena Parkkinen 2013. Teos. 339 sivua.

83-vuotias Karen on kotoisin syrjäiseltä Fetknoppenin saarelta Galtbystä länteen, pirtun salakuljetuksella ja kaivostoiminnalla pystyssä pysyneestä pienestä yhteisöstä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja jossa pärjää, kunhan on tarpeeksi paksunahkainen ja kätevä. Kun Karen aikoinaan pääsi saarelta, hän vannoi ettei palaisi koskaan. Nyt hän on kuitenkin matkalla sinne vuoden -56 Plymouth Furyllaan, mukanaan 17-vuotias raskaana oleva vieras tyttö. Miten hän tähän ajautui? Pelastamaan iranilaistaustaisen tytön huoltoasemaryöstöstä, pakenemaan tämän kanssa saaristoon?

Tämä on Fetknoppen, maksaruohon päällystämä turvasatama, puoli tuntia Korppoon Galtbystä länteen. Paikka jonne kommunistien valta ei yllä. Saari jossa ei voi tapahtua mitään pahaa. Jossa mikään ei muutu. Tytöt eivät katoa.

Lapsena Karenin elämän keskipiste oli hänen isoveljensä Sebastian, pitkäripsinen poika, joka myös kaipasi jonnekin pois. Karenin äiti oli mantereelta ja jaksoi valittaa kohtaloaan koko lyhyen elämänsä. Isästä ei ollut koskaan seuraa, hän pakeni valitusta työhuoneeseensa ja pullon pariin. Saarella kytättiin mitä kukin tekee, mihin ja miten uskoo, millä tavalla pukeutuu. Silti lapsuus oli varsin huoletonta ja kesät suolaisessa merituulessa pitkiä, lapsilla oli kavereita ja tekemistä. Sota varjosti Karenin nuoruutta ja vei Sebastianin pitkäksi aikaa pois. Sodan jälkeen kaikilla oli kova halu aloittaa uudestaan, avioitua, nauttia elämästä. Eräänä kauniina iltana tanssien jälkeen yksi Karenin ystävistä, Kersti, ei palannutkaan kotiin. Viikon päästä hänet löydettiin kuolleena, kuristettuna. Pian vangittiin Sebastian, joka ei jaksanut pitkään vaan tappoi itsensä sellissä. Kuusikymmentäviisi vuotta myöhemmin Karen on päättänyt, että on aika selvittää, kuka murhaaja oikeasti oli, sillä vanha nainen on varma, ettei se ollut hänen veljensä.

Muistoissaan Karen palaa lapsuuteensa saarella, aikaan ennen ja jälkeen sodan. Hänen on muistettava tyttöjen välisiä salaisuuksia, ensisuudelmia poikien kanssa, äitinsä sairastuminen, kaikessa täydellinen veljensä ja kaikki ne kyläläiset, joilla saattoi olla tekemistä tapahtumien kanssa. Välillä äänen saa Sebastian, hieman outona pidetty nuorukainen, joka vietti salaista elämää opiskeluvuosinaan Turussa, ennen kuin palasi saarelle ja Kersti kuoli. Parkkisen kerronta on nautinnollisen aistikasta. Saaren tuoksuilla ja kasveilla, pula-ajan tai sotaa edeltävän ajan ruoilla ja niiden tuoksuilla on merkittävä rooli. Tyttöjen ja naisten elämässä kankaat, vaatteet ja korut heijastavat aikaansa, venymistä sota-ajan vaatimuksiin ja vähitellen sodan jälkeisten vuosien heräävään muotiin. Parkkisen kieli puhaltaa eloa menneisiin vuosiin ja lukijan aistit herkistyvät.

Välillä ollaan tietysti nykyajassa, jossa äänen saa Azar, Karenin mukaansa tempaama teini. Azarin elämä Tampereen Hervannassa on ollut hyvin erilaista. Maahanmuuttajavanhempien lapsella on koti Suomessa, mutta äidinsä kertomasta Iranista hän ei pääse eroon, vaikka kuinka haluaisi olla kuin ystävänsä. Samalla tavalla kuin Parkkinen herättää Fetknoppenin saaren ja 1940-luvun eloon, hän sekoittaa myös iranilaisista tavoista ja ruoista makoisat keitokset. Kuten odottaa saattaa, vanhan naisen ja tytön välille syntyy liitto, josta kumpikin hyötyy. Paetessaan yhdessä tarina alkaa muistuttaa dekkaria kaappauksineen ja kaapin kokoisine ryöstäjineen.

Jotta tarina ei vaan kävisi kuivaksi, on Sebastianilla salaisuuksia, jotka paljastuvat vasta Karenin ja Azarin pakomatkalla. 1940-luku oli nimittäin vielä aikaa, jolloin valtavirrasta poikkeava seksuaalinen suuntautuminen oli  rikos. Pienen yhteisön paineessa liian lyhyt hame tai uudet sukkahousut saattoivat aiheuttaa puheita ja paheksuntaa, mutta homoseksuaalisuus oli jotain paljon pahempaa.  Niin, Galtbystä länteen ei todellakaan pääse missään vaiheessa kuivaksi, eikä tapahtumaköyhäksi. Romaani pursuaa tarinoita, mielenkiintoisia hahmoja ja kohtaloita, pintaan nousevia muistoja ja salaisuuksia. Kerronta on eläväistä ja nostaa usein hymyn huulille, sillä kirjan hahmot - naiset etenkin - ovat varsin teräviä suustaan. Romaani on toisaalta historiallinen, toisaalta se antaa myös realistisen kuvan nykypäivästä. Samalla se on kahden tytöm kasvukertomus, ja yllättäen myös hieman jännittävä!

Kirjasta on kerrottu myös blogeissa P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus ja Mari A:n kirjablogi.