Naistenviikko: Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkinen. 2010. Totta. Otava. 333 sivua.

Minä seison tienristeyksessä. Annan autojen ajaa ohi. Varoitusmerkit viuhuvat kuin varpuset, mutta minä en tartu niihin.

Totta on minulle ensimmäinen Pulkkinen. Yritin aloittaa kirjaa jo muutama vuosi sitten, mutta silloin jokin, ehkä alun suru, ehkä jokin muu oli liikaa, joten jätin sen pian kesken. Nyt uskaltauduin uudestaan ja se kannatti. Tavallaan kaikki se suru, pelko, rakkaus ja lohtu, jota tarinassa on yllin kyllin, oli raskasta - käsittelin kai samalla omiakin tunteitani. Toisaalta kirja on niin valmiiksi pureskeltu ja siloinen, että lukeminen on suorastaan ärsyttävän helppoa.

Elsa ja Martti ovat olleet naimisissa jo 50 vuotta. Heidän rakkautensa on ollut aina vahvaa ja ymmärtävää. Nyt Elsa tekee kuolemaa eikä aikaa ole enää paljon. Heidän menneisyydessään on salaisuus, josta pitäisi ehtiä puhua. Tyttärentytär Anna saa kuulla perheessä 1960-luvulla työskennelleestä Eevasta ja tämän suhteesta Marttiin, isoisään. Sen sijaan, että Anna selvittäisi, mikä on ollut totta, hän sepittää mielessään kauniin, riipaisevan rakkaustarinan. Eevan ja Martin mahdollisen tarinan avulla Anna käy läpi omaa murhettaan.

Rakkaustarina vie lukijan 1960-luvun maailmaan, yliopisto-opiskelijoiden alkavaan kapinointiin ja uuden maailman etsintään. Poliittinen keskustelu käy vilkkaana ja nuoret naiset hakevat mahdollisuuksiaan. Tiedettä tekevä Elsa matkustaa paljon työnsä vuoksi. Pitkät poissaolot mahdollistavat suhteen, joka tuntuu Martista ja Eevasta alusta alkaen täysin luonnolliselta. Eeva on Martin pienelle tyttärelle kuin toinen äiti, se jonka haavalaulua Annakin hyräilee aikuisena.

Elsan kuoleman läheisyys kokoaa perheen yhteen. Kukin käsittelee surua ja pelkoa omalla tavallaan. Vaikka syövän aiheuttamat kivut ja väsymys ovat läsnä, Pulkkinen on kirjoittanut Elsan viimeisiin päiviin mukaan kepeää kapinaa, huumoria ja paljon kauniita hetkiä. Elsa onkin hahmoista ainoa, josta löytyy säröä ja ronskiutta. Muut, Martti, Eeva, Anna, Eleonoora, jäävät täydellisyydessään pinnallisiksi. Heistä on hiottu juuri rooliinsa sopivia antautujia, kohtalottaria tai huolehtijoita. Vakavuudessaan hahmot ovat suorastaan stereotyyppisiä.

Varsin stereotyyppistä on myöskin ajankuva. Yhteiskuntaluokkien, poliittisesti aktiivisten humanistien ja opiskelijaelämän kuvaus on juuri sitä, mikä 1960-luvusta tulee ensimmäisenä mieleen. Siitäkin puuttuu särö ja omaäänisyys. Pulkkisen romaanissa on paljon suloista ja hyvää, se on ymmärtävä ja lohdullinen, eikä tarina pääty liian kauniisti, mutta moneen otteeseen minulla oli sellainen tunne, että tämän olen lukenut ennenkin.

Romaanin kieli on tavattoman kaunista, jopa niin, että kirjoitin muutaman lauseen itselleni ylös (romantikko minussa!!). Silti en voinut olla ärsyyntymättä siitä, ettei lukijan tarvitse itse tulkita mitään. Rivien väliin ei jää mitään. Voihan olla, että Pulkkisen tekstiin ja tarinoihin on tullut ajan myötä enemmän kitkaa. Totta ei antanut minulle loppujen lopuksi paljon muuta kuin kyyneliä, mutta olen utelias ja haluan tietää, millainen on syksyllä ilmestyvä uutuus.

Katso myös, mitä Kirsi ja Sara ovat kirjasta kirjoittaneet.