Lukumaratonin päätös

Kesäinen lukumaraton on nyt osaltani ohi! Asetin itselleni sivumäärällisesti pienen, mutta henkisesti suuremman haasteen. Alla olevat teokset ovat nimittäin jostain syystä olleet Helmetin lukuhaasteen ne kohdat, joita olen siirtänyt aina vaan jonnekin tulevaisuuden hämärään. Lukumaraton oli oivallinen tapa ottaa ne kaikki kerralla käsittelyyn! Ja kuinka kävikään, tavoitteeni lisäksi luin vähän enemmänkin :) Luettuja sivuja: 751.

Jane Austen: Rakkaus ja ystävyys. Vuodelta 1790. Kokoelmasta Uskollinen ystävämme. Tammi. 45 sivua.

Varustaudu, rakastettava nuori ystäväni, kaikella filosofialla, jonka hallitset; kutsu kokoon kaikki voimani, sillä ah ja voi! lukiessasi seuraavat sivut tunteikkuuttasi tullaan ankarasti koettelemaan.

Jane Austenin nuoruudessa 1700-luvun lopulla kirjeromaani oli varsinkin naisille suunnattujen romaanien yleisin muoto. Samaan muotoon hän kirjoitti itsekin, esimerkiksi novellin Rakkaus ja ystävyys. Vain 14-vuotiaan Austenin kirjoittama tarina kertoo Laurasta, nuoresta naisesta, jonka elämää kohtaa monenlaiset traagiset vastoinkäymiset. Selvästi goottilaista kauhuperinnettä tunteva kirjailijanalku kirjoittaa eloisaa, korumaisen kaunista tekstiä liioitellen ja kauhistellen. Tarina on hyvin naiivi, mutta siinäkin on jo mukana sitä satiiria ja huumoria, josta hänet myöhemmin tunnetaan. (Lähteenä Inkeri Koskisen avaussanat) Helmetin haastekohta 21: 1700-luvulla kirjoitettu.

Kari Hotakainen. 1999. Hukassa on hyvä paikka. 73 sivua.

Lapsille kirjoitettu musiikkinäytelmä kertoo pojasta, jonka isä lähtee ilmoittamatta raveihin, sillä loma isyydestä olisi niin tarpeen. Dialogissa on Hotakaisen tuttua kuivahkoa huumoria ja kevyttä yhteiskunnallista satiiria, ja uskon että lapsetkin saavat siitä paljon irti. Rakkautta omilla tavoillaan etsivät hahmot ovat hauskoja ja lauluissa on kekseliäät sanat. Näytelmää on esitetty ainakin Helsingissä ja Laukaalla. Helmetin haastekohta 12: Näytelmä.

Terhi Ekebom. 2013. Kummituslapsi. Asema Kustannus. 244 sivua.

Nainen muuttaa metsän laitaan taloon, jossa kukaan ei ole koskaan ennen viihtynyt. Öisin läheinen metsä ulvoo niin ettei hänkään saa unta. Hän löytää kuitenkin keinon pelastaa metsään jääneet henget vapauteen. Kummituslapsi ei kuitenkaan lähde taloa pidemmälle, sillä hän haluaa kouluun.

Kauniin vähäeleisesti, hieman aavemaiseen tunnelmaan sopivaksi piirretty teos, jossa on surunomainen tunnelma. Helmetin haastekohta 11: Sarjakuvakirja.

Hannu-Pekka Björkman. Välähdyksiä peilissä. Kirjoituksia. 2014. Kirjapaja. 171 sivua.

Teatterimaailmassa ansioitunut mies kirjoittaa muistiin ajatuksiaan taiteesta, ikääntymisestä, ihmisyydestä ja elämästä ylipäätään, sekä muistoja lapsuuden kesistä ja talvista. Helppolukuisia, lyhyitä esseitä, joissa on paljon omista ajatuksista tuttuja sävyjä, mutta jotka eivät oikeastaan tuoneet minulle mitään uutta. Parhaimmillaan Björkman on kirjoittaessaan taiteen olemuksesta ja tarkoituksesta. Helmetin haastekohta 36: Esseitä tai kolumneja.

Luiz Ruffato. 2014. Rutosti hevosia. Portugalinkielinen alkuteos Eles eram muitos cavalos. Into Kustannus. Suomentanut Jyrki Lappi. 159 sivua (lukumaratoniin 48 sivua).

Kokoelma välähdyksistä São Paulon kaoottisessa metropolissa. Ruffato kirjoittaa pieniä kohtauksia, dialogeja, kertomuksia tai jopa listoja mitä moninaisimmista aineksista. Kaikesta, mitä suurkaupungissa voi olla: likaa, köyhyyttä, toivoa, työtä, politiikkaa, kerjäläisiä, rahaa.

Ruffaton tapa kirjoittaa ei asetu mihinkään muottiin. Välillä tarinat on kirjoitettu "perinteiseen" tapaan, välimerkit ovat kohdillaan, tekstillä on selkeä alku ja loppu. Osa kertomuksista on kiivaita listoja ilman pilkkuja ikään kuin kuvaamassa kakofoniaa tai kiirettä. Toisinaan virkkeet saavat väliinsä tummennettuja lisähuomautuksia tai tarkennuksia. Osa tarinoista katkeaa kesken, mutta kokonaisuus on silti kasassa: suurkaupunki. Helmetin haastekohta 47: Eteläamerikkalaisen kirjoittama.

Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä? 2016. Kosmos. 278 sivua (lukumaratoniin 170 sivua).

Kulttuurin saralla laajalti kunnostautunut Ari Wahlsten on kirjoittanut dekkarin, joka noudattaa perinteistä kovaksikeitettyä genreä niin tarkkaan, että tarina vaikuttaa suorastaan koomiselta. Kovien poikien keskinäiset kukkotappelut ja nasevat sanailut ovat huvittavan lapsellisia. Naiset ovat joko kotkia tai kaunottaria, pahikset tunnistaa heidät tavatessaan ja lukija aavistaa hyvissä ajoin, ketä vedetään nenästä. Onneksi loppu tuo yllätyksen. Kaikesta tästä huolimatta ja ehkä koska tämä kaikki on niin peittelemätöntä, kokonaisuus on melko viihdyttävä, hyvin kirjoitettu ja se pysyy hienosti kasassa. Helmetin haastekohta 13: Kirjan nimi on kysymys.