Jatketaan naistenviikkoa nimipäiväsankareilla! Saara Kesävuori on aloittanut uuden trilogian, jonka itsenäinen avausosa Musta hevonen on. Holma-trilogialla rikosgenressä paikkansa vakiinnuttanut Kesävuori kirjoittaa jälleen koukuttavaa, kovaotteista jännäriä.
14-vuotias Lidia katoaa. Äiti on ainoa, joka huolestuu, sillä tämä ei ole ensimmäinen katoamistemppu. Pitelemättömyytensä vuoksi Lidia on viettänyt osan teini-iästään perhekodissa, jossa nyrkkeilyurastaan luopunut Anni Eloranta on käynyt opettamassa nuorille itsepuolustustaitoja. Anni päätyy selvittämään Lidian katoamista tahtomattaan, sillä samalla viikolla hänen skitsofreniaa sairastava, huumeisiin sortunut isoveljensä katoaa. Poliisi uskoo, että tapaukset liittyvät toisiinsa ja Santtu on syyllinen.
Luin aikoinaan Kesävuoren Holma-jännäreistä ensimmäisen. Se oli varsin vakuuttava teos ja on jäänyt julmuudessaan mieleen. Enempää en kuitenkaan/siksi halunnut lukea. Nyt kuulin, että uudessa sarjassa seikkallaan kotikaupungissani Tampereella, joten annoin avauskirjalle mahdollisuuden. Sen tyylissä on paljon samaa: teinirikollisuutta, mielenterveyssairauksia ja rikkonaisia perheitä. Mustassa hevosessa on kuitenkin hiukkasen enemmän inhimillisyyttä, joten voi olla että innostun lukemaan lisää.
Erityisesti tässä teoksessa minua kiehtoi perhekoti Kattilan maailma. Sen mahdollinen, fiktiivinen esikuva ja asiakkaat ovat minulle työn puolesta hieman tuttuja. Huostaanotettujen nuorten lisäksi tarinassa käsitellään muutenkin paljon luottamuksen syntyä tai sen puutetta, kiintymystä ja pelkoa sen menettämisestä. Näiden ongelmien kanssa painivat niin lapset kuin aikuisetkin, ydinperheissä tai omillaan. Oman mausteensa tuo Annin oma, varsin värikäs perhe sekin.
Osasin odottaa, että Kesävuoren jännärissä on jälleen jotain puistattavaa, jotain mitä on vaikea ymmärtää. Niin olikin. Eikä syytä sille oikein löytynyt. Se, mitä Lidia oli vapaaehtoisesti tehnyt jo vuosia, oli niin käsittämätöntä, että olisin kaivannut selitykseksi muutakin kuin ahneuden. Tarina oli muuten mielenkiintoinen ja hahmot toimivia, mutta itse tappajan taustat jäivät irrallisiksi ja lopun yhteenkurominen tuntui siltä kuin minua olisi huiputettu. Ehkä joku toinen lukija on ollut älykkäämpi ja päätellyt jotain aikaisemmin, mutta minä en osannut yhdistää palasia toisiinsa.
Anni Eloranta on varmasti hahmoista se, jonka kanssa trilogia etenee. Näin uskon ja ennustan. Anni voisi opetella jatkossa hieman luottamista ja tunteiden osoittamista, sillä kovuudessaan hän on hieman turhan stereotyyppinen hahmo, vaikka rikosgenressä seikkaileekin. Hänen perheessään on enemmän ulottuvuuksia.
Myös Kirsi on kirjanurkassaan arvioinut kirjan. Sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 7: "Minun maisemani".
Löysitpäs mielenkiintoisen kirjan tähänkin päivään. Tuo Tampere-aspekti on kieltämättä melkein velvoittava.
VastaaPoistaTampereen maisemia ei kuvailtu (siinä mielessä huono haasteeseen), mutta tutut paikannimet vilisivät ja olivat kiva lisä jännäriin.
PoistaJostain syystä tää mun uusi puhelin heittää kommentit kahteen kertaan. Olenkohan liian malttamaton ja painan julkaisunappia kahteen kertaan? Tuplaviesteistä ei jää merkintää, jos bloginpitäjä poistaa toisen viestin kommenteista. Yritän vähän hillitä hipaisuja. :)
Poista