Katja Kettu: Piippuhylly. Novelleja.

Katja Kettu. 2013. Piippuhylly. WSOY. 236 sivua. Bon-pokkari.

Tunnustan heti alkuun, että luin juuri ensimmäisen Kettuni. En siis ole lukenut Kätilöä enkä Yöperhosta, jotka kaikki muut ovat lukeneet. Olen sentään nähnyt Kätilön Oulun Kaupunginteatterin lavalla, mutta en, en jostain syystä ole lukenut kirjoja. Poimin Piippuhyllyn mukaani kirjamessujen pokkaritarjouksista. Jotain muutakin Kettua otin siitä vierestä mukaani, mutta siitä joskus toiste.

Piippuhylly on kokoelma kertomuksia meren rantaan ajautuneista piipuista ja niiden omistajista. Piippujen keräilijä on Pietari Kutila, joka vuonna 1945, suuren sodan päätyttyä, jättää tarinansa tyttärelleen lahjaksi. Tarinoissa liikutaan 1900-luvun alkuvuosien ja Lapin sodan välisinä aikoina, Venäjällä, Saksassa, Jäämeren rannoilla, Lapissa ja niinkin kaukana kuin Länsi-Afrikan heimojen parissa ja Brasilian Rion faveloissa. Tarinoilla on osin yhteiset hahmonsa, osin omansa, mutta niistä muodostuu yllättävä, ihmisiä yhdistävä ketju. On varakkaita venäjänjuutalaisia, jotka kärsivät 30-luvun lopun aatteiden palossa ja menettävät omaisuutensa. On suomalainen palvelustyttö ja huora, joka pakenee kauaksi tseremissien seuduille Rasputinin siittämän poikansa kanssa. On katolinen pappi, joka päätyy villiin Afrikkaan ja saa paluumatkalle laivaansa heimokuninkaan nilkuttavan tyttären. Myöhemmin prinsessa tavataan Rion köyhälistössä, jossa arvostetut metsistihuorat avaavat transsukupuoliselle nuorukaiselle uuden elämän. On lapinkoira, joka todistaa isäntänsä katkeruutta ja surmatyön kylmässä Pohjolassa. Ja pieni huutolaistyttö, joka välttyy hyväksikäytöltä, kun kuolemaa tekevä Aune Näkkälä saa Lindån leirillä toivoa elettyyn elämäänsä yhden muutoksen.

Piippuhyllyssä on naisia karuissa oloissa. Tytärpuolen ainoa mahdollinen tulevaisuus riippuu huoraamisen taidosta, soluttautumisesta, varastamisesta ja paon onnistumisesta. Kahlittu, Rovaniemelle kuljetettu Hiekkanainen on kuin sirkuseläin, naisneekeri, jota voi käydä katsomassa ja muutakin. Stalingradin Valkea Lilja saa pitkän palmikkonsa ansiosta kuuluisuutta, mutta Livia on se, joka hyväuskoisuuttaan joutuu koekaniiniksi suurvaltojen välisessä sotilastehtailussa. Tässä vain muutama esimerkki. Kaikki he ovat kuitenkin selviytyjiä. Piippuhyllyn tarinoissa yritetään selvitä hengissä (sodassa, kylmässä, nälässä, kuumuudessa, orjuudessa), taistellaan, vaihdetaan puolta, kuollaan.

Kun nyt ei ole mihin verrata, en voi paljon puhua siitä Katja Ketun kuuluisasta kielestä. Näiden novellien perusteella uskallan kuitenkin arvailla mistä on kyse. Tarinoiden teksti on hyvinkin omanlaistaan kieltä, kirjavaa, kuvailevaa, sisäsyntyistä, rikasta, jopa ällöttävää. Kielellä on tietynlainen poljento, mutta kun sen rytmiin pääsee, on tekstiä mukava lukea. Ja onneksi pääsin kieleen sisään melko pian. Kuten olen kuullut ja lukenut muista teoksista, Ketun kieleen kuuluu ronskius ja rohkeus, suorastaan räävittömyys ja inhorealismi. Niinpä näissäkin kertomuksissa hajut ovat voimakkaita, likaa riittää ja panemista on paljon, ehkä liikaakin monille.

Pidin Piippuhyllystä kovasti ja nyt tuntuu, että Kettua pitää saada mahtumaan alkaneeseen vuoteen enemmänkin. Tarinoista ovat kirjoittaneet myös mm. Morre, Salla ja Leena. Osallistun tällä Novellit kunniaan! -haasteeseen ja kuittaan Helmetin haasteesta kohdan 34: Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.