2.1.2017

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Chigozie Obioma. 2015. Englanninkielinen alkuteos The Fishermen. Atena 2016. Suomentanut Heli Naski. 336 sivua.

Nigerialainen tarinankerronta on ilmeisesti omaa luokkaansa, sillä niin vahvasti se on ollut esillä viime vuosina. Kuten moni muukin, Chimamanda Ngozi Adichieta luen aina mielelläni ja viime vuonna tutustuin arvostettuun Chinua Achebeen, jonka perilliseksi Obiomaa kehutaan ja jota hän itse asiassa siteeraa Kalamiehissä muutaman kerran. Toivon kovasti, että muistakin Afrikan maista kirjailijat saisivat kansainvälistä mainetta, sillä uskon että tällainen tarinankerrontaperinne on vahvasti afrikkalainen juttu.

Se mikä yhdistää Obiomaa ja Adichieta, on Yhdysvallat, jossa he molemmat asuvat. Monilla (ylempään) keskiluokkaan kuuluvilla nigerialaisilla on ollut mahdollisuus opiskella englanniksi ja hankkia ns. länsimainen akateeminen koulutus, usein joko Yhdysvalloista tai Britanniasta. Siinä missä Adichie kirjoittaa usein Amerikkaan lähtevistä tai siellä jo asuvista nigerialaisista, on Amerikka Obioman kalamiehille ja heidän isälleen vasta haave jota tavoitellaan.

Kalamiehet on kertomus neljästä veljeksestä, Ikennasta, Bojasta, Obembesta ja Benistä ja heidän vaikesta vuodestaan 1996, kun heidän isänsä lähtee työkomennukselle kaukaiseen kaupunkiin ja jättää vaimonsa yksin kuuden lapsen kanssa. Ei mene montakaan viikkoa, kun isän varjo ja jokapäiväinen kuri hellittävät otteensa ja pojat kirmaavat vaaralliselle joelle kalaan. He ehtivät nauttia kielletystä hedelmästään kuusi viikkoa, ennen kuin äiti saa tietää. Kun isä viikonloppuna käy kotona, saavat pojat nahavyöstä takamuksilleen eikä joelle ole enää paluuta.

Isän kurilla ja äidin rukouksilla ei ole kuitenkaan toivottua vaikutusta, sillä kaupungissa vaeltava hullu, Abulu, on langettanut pahaenteisen ennustuksen Ikennan, vanhimman veljen ylle. Ennustus tekee Ikennasta vihaisen ja katkeran, eristää hänet nuoremmista veljistään ja langettaa joukkion ylle epävarmuutta ja surua. Vihanpito leviää, eikä lopulta kukaan neljästä pojasta ole turvassa Abulun kiroukselta. Perhettä koettelee vuosi, jonka aikana rakkaita kuolee ja katoaa, usko tulevaisuuteen sammuu ja äidin mielenterveys horjuu.

Silloin isä painoi päänsä kämmeniinsä ja itki. Minulle valkeni ensimmäisen kerran, että isä, meidän isämme, vahva mies, ei pystynyt auttamaan minua; hänestä oli tullut kesytetty kotka, jolla oli murtuneet kynnet ja vino nokka.

Obioma kirjoittaa tarinaa neljästä pojasta nuorimman, Benin, äänellä. Tekstissä heijastuu vahva suullinen kertomaperinne, se polveilee ja haaroittuu, unohtuu välillä kertomaan yksityiskohtia sivujuonteista tai ympäristöstä, mutta pysyy hallitusti kasassa. Ainekset ovat monipuolisia: historiallisia ja kuviteltuja tapahtumia, kristinuskoa, taikauskoa ja vanhoja tapoja. Kukin luku on nimetty metaforilla. Näiden (usein eläinten) kautta Ben kuvailee läheisiään tai heidän tuntemuksiaan ja ikään kuin sitoo heidän olemuksensa maailmaan ja sen ilmiöihin. Alkuun erikoiselta tuntuva keino, jonka kuitenkin huomasin toimivan hyvin loppua kohti, ja joka toistaa perheen tapaa käyttää runsaasti metaforia puheessaan.

Viha on iilimato:
     Otus, joka tarrautuu ihmisen ihoon, joka ottaa hänestä ravintonsa ja valuttaa hänestä mahlat. Se muuttaa ihmisen eikä lähde ennen kuin on imenyt hänestä rauhan viimeistä pisaraa myöten.

Jos Benin perhe joutuu kamppailemaan vihan, pelon ja surun kanssa, on romaanissa paljon hyvyyttä, rakkautta, hellyyttä ja optimismiakin. Hyväntuulisesti alkava perheromaani muuttuu vähitellen synkäksi ja traagiseksi tarinaksi, jossa koston teema ja poikien kokema vääryys tasapainottelevat moraalisten kysymysten kanssa. Perheensisäisten kysymysten, kuten isän, miehen tai vanhimman veljen roolin, lisäksi romaani käsittelee muitakin mielenkiintoisia teemoja. Mikä on esimerkiksi (taika)uskon rooli, kun ihminen kamppailee moraalinsa kanssa? Millä tavalla Nigerian levoton poliittinen tilanne vaikutti lopputulokseen tai perheiden elämään ylipäätään?

Monessa kohtaa olisin halunnut kääntää tapahtumien suuntaa. Tuntui, etten kestä enää, eivätkä nämä pojat varsinkaan voi kestää enää yhtään enempää. Niin armoton, likainen ja väkivaltainen kuin Benin tarina onkin, Kalamiehet on vivahteikkuudessaan ja monipuolisuudessaan myös kaunis ja paikoitellen lapsekkaan suloinen ja arkinen. Vaikka kerronnan polveilevuus ei ihan minun makuuni ollutkaan (Mene jo asiaan!), täytyy ihailla sitä, miten Obioma on säilyttänyt taitonsa tarinoida ja kirjoittanut siitä maailmanlaajuisesti ylistetyn esikoisromaanin!

Helmetin lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin (2) kirjablogissa kehuttu, (20) kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, (23) käännöskirja, (40) kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista ja (42) esikoisteos.

Kirjasta lisää blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi, Reader, why did I marry him?, Mari A:n kirjablogi ja Kirja vieköön!


6 kommenttia:

  1. Kalamiehet on varsinaista tarinankerronnan juhlaa. Acheben nimi pitääkin kirjata muistiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä tyypistä kuullaan varmasti vielä.

      Poista
  2. Tätä suunnittelin viime vuoden haasteeseen, mutta lukematta jäi, kuten moni muukin kirja.

    Kirja kuulostaa kyllä tosi hyvältä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi kirjat eivät katoa vaan odottavat kiltisti :)

      Poista
  3. Tästä saimme aikaan todella vilkkaan keskustelun lukupiirissä, hieno kirja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti, on kyllä niin monisyinen teos!

      Poista