Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela. 2013. Punaisten kyynelten talo. Karisto. 254 sivua.

Demokraattinen Kamputsea vuonna 1978. Yhdeksänvuotias Vanna puurtaa isoveljensä kanssa pellolla muiden lasten kanssa. Ruokaa saadaan kerran päivässä, töitä tehdään kaksitoista tuntia ja selkää särkee. Iilimadot nipistelevät varpaita mutaisessa maassa. Joka ilta keräännytään kritiikki- ja itsekritiikkikokoukseen, jossa voi paljastaa toisen lapsen imperialistiset tavat tai tunnustaa oman heikkoutensa. Nälkä kovertaa Vannan vatsaa, hän haluaisi kysellä, mutta veli käskee hänen olla hiljainen ja huomaamaton. Ei saa itkeä, koska siitä rangaistaan. Kaikki tunteet on pyyhittävä kasvoilta. Ei saa potea koti-ikävää, sillä puolue on kaikki mitä lapsi voi tarvita.

Lasten äiti makaa vauvansa kanssa pienessä sellissä kahle nilkassaan. Hänen selkänsä on ruoskittu ja naarmut ovat alkaneet mätiä. Vauva on vielä lämmin, muttei juuri liiku. Vartijat kiristävät torakoilla, käärmeillä ja lapsen tappamisella, ellei nainen tunnusta pahuuttaan. Vastavallankumoukselliset on saatava tunnustamaan tekonsa. Nainen on ymmällään, sillä hän on ollut alusta lähtien uskollinen, suoraselkäinen ja kyseenalaistamaton, täydellinen toveri. Eikö hän ollut se, joka löysi tehtaan mätäpaiseet ja kitki huonon aineksen punaisesta aatteesta?

Se toinen elämä. Siitä ei voi puhua, eikä ole syytä puhua. Se tulee sulkea kiviä täynnä olevaan säkkiin ja upottaa mahdollisimman syvälle mielen pimeimpään kaivoon.

Kambodža 2005 - 2009. Vanna on viiden lapsen äiti ja naimisissa miehen kanssa, jonka yöunet menneisyyden teot ovat vieneet. Vanna on lähettänyt lapsiaan kouluun kylän ulkopuolelle, jotta nämä saisivat paremman tulevaisuuden. Tytär Chanda pärjää hyvin ja tanssii kauniisti. Eräänä päivänä Vanna saa viestin enoltaan ja saa tältä kuulla perheensä kohtalosta. Menneisyys puskee pintaan myös, kun Vannaa aikoinaan hoitanut ranskalaisnainen ajaa autolla hänen pihaansa ja pyytää todistamaan oikeudenkäynnissä toveri Duchia vastaan.

Ja ketkä ovat syyllisiä? Tai pikemminkin: ketkä ovat syyttömiä? Kambodžassa ei ole riittävän monta selliä murhaajille, teloittajille, kiduttajille, raiskaajille, kansan orjuuttajille, lahjotuille viranomaisille ja poliitikoille. 

Punaisten kyynelten talo on raskain romaani, minkä olen pitkään aikaan lukenut. Samalla se oli niin hyvä, että luin sen lähes yhdeltä istumalta. Rannela kirjoittaa järkyttävistä asioista lukijaa säästelemättä, mutta hyvä niin. Kaunokirjallisuuden tehtävä ei ole aina kaunis ja arvostankin sen silmiäavaavaa, ravisuttelevaa roolia. Kambodžan historia ei ole kovin tuttu, vaikka tietysti punakhmerit ovat nimenä tuttu ja jonkinlainen aavistus maan menneisyydestä minulla on ollut. Sen lisäksi, että kirja valaisee punakhmerien terroria ja vinoutuneen ideologian aiheuttamaa väkivaltaa, se tuo esiin ne vallankäytön muodot joista niin moni - etenkin tytöt ja naiset - ympäri maailman kärsivät edelleen.

Ei silti, etteikö romaanissa olisi jotain kaunistakin. Rannelan kieli on napakan toteavaa, mutta tekstiin mahtuu paljon kaunista ympäristöä, lapsuusmuistoja ja hellyyttä. Sekä Chey Chanin, Vannan äidin, että Vannan itsensä muistoissa maaseudun ihmeelliset tuoksut, luonnon runsaus ja isoäidin buddhalaisuus tasapainottavat myöhempien vuosien kauheuksia. Kirjailija on nähnyt paljon vaivaa Chey Chanin ja Vannan tarinoiden eteen. Fiktiivisiä, mutta hyvin mahdollisia hahmoja. Valokuva äidistä ja tämän pienestä vauvasta vankilamuseon seinällä Kambodžassa suorastaan vaati päästä hänen romaaninsa aiheeksi. Toveri Duchia ja muita vastuussa olleita alettiin tuomita vuodesta 2009 lähtien.

Kirjaa on luettu paljon, lisää arvioita vaikkapa Elinalta, Katjalta ja Sarilta. Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 12: Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.