Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Elina Hirvonen. 2005. Että hän muistaisi saman. Avain. 158 sivua.

Olin tiennyt sen. Se, että jotain tällaista tapahtuisi oli elänyt pitkään sisälläni paljon pidempään kuin se illan ajan, niin pitkään kuin muistin. Kun äiti kertoi, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun poliisiauto oli kaartanut pihastani pois, näin sen kaiken. En uutena kuvana vaan vanhana. Niin kuin johonkin mieleni sopukkaan unohtuneena pölyttyneenä tauluna, jonka pinnan pyyhkiminen sai nyt näkymään kirkkaasti.

Annan ja Joonan varhaislapsuus on tavallinen ja hyvä. Annan mielestä heidän nelihenkinen perheensä on ehkä maailman ihanin. Isoveli on aina läsnä ja isän kainalo on maailman turvallisin paikka. Äiti on saavuttanut haaveensa tavallisesta perheestä. Eräänä päivänä tapahtuu kuitenkin jotain, mikä suistaa onnen raiteiltaan eikä mitään voi enää pitää itsestäänselvänä. Jo pienenä Anna ottaa roolikseen kannatella perhettään, peitellä tapahtumia ja hoitaa veljeään, sillä Joona menettää otteen ja luisuu kohti yhteenottoja isän, poliisin ja mielisairaanhoidon kanssa. Opiskeluvuosina Anna on edelleen se, joka ihastuu hoivaa tarvitseviin miehiin, mutta jättää omat itkunsa itkemättä.

Kunnes kirjallisuuden luennolle tulee amerikkalainen Ian. Anna kirjoittaa Ianille novellin siitä, mitä isä aikoinaan teki Joonalle. Heistä tulee läheiset ja ensimmäistä kertaa Anna pystyy avautumaan ja purkamaan pahan olonsa pelkäämättä että toinen lähtee. Ianilla on sisällään omat tuskat. Koulussa pahoin kiusatun pojan isä ei toipunut koskaan Vietnamin sodasta. Ianilla oli tapana kuvitella itsensä ja isänsä elämät uusiksi, jotta hän selviäisi. Kun WTC-tornit sortuivat, Ian lähti Suomeen, mutta törmäsi vihaan ja joutui jatkuvasti häpeämään amerikkalaisuuttaan.

Että hän muistaisi saman on pieni romaani, mutta vahva ja kokoaan suurempi. Se käsittelee asioita, jotka juontuvat edellisten sukupolvien peloista, haaveista tai kokemuksista. Perheväkivalta, mielenterveysongelmat tai kyky käsitellä ihmissuhteita juontuu aina jostain, mitä on aikaisemmin tapahtunut, mikään ei synny tyhjästä. Naisten ja miesten unelmat tavallisesta perheestä ja arjesta eivät aina toteudu, sillä elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan. Pienellä tytöllä on liikaa vastuuta ja velvollisuudentuntoa, pieni poika selviää lapsuudestaan kirjojen ja tarinoiden voimalla.

Elina Hirvosen romaania on vaikea uskoa esikoisteokseksi ja se onkin saanut huomiota ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Suomessa se sai Finlandia-ehdokkuuden. Usein lukiessani mietin, onko tarinassa jotain kirjailijalle omakohtaista, niin väkevästi ja aidosti hän kuvailee syiden ja seurausten raastavaa verkkoa. Hirvosen teksti on painavaa ja kaunistakin, muttei liian dramaattista eikä siirappista. Melkeinpä päinvastoin, se on hyvin luontevaa ja toteavaa. Täytyy kuitenkin myöntää, että tässä teoksessa oli menneisyyden painoa ja traumaa hieman liiankin kanssa. Miten sitä näille kahdelle olikin kertynyt niin paljon? Silti, usein vierastan kaksikymppisten päähenkilöiden kipuilua ja draamaa, mutta nämä hahmot eivät sitä ärtymystä aiheuttaneet. Joonasta jäin kaipaamaan jopa lisää.

Pitäisi kertoa, että ulkona paistaa aurinko ja sinä päivänä kun hän pääsee pois, tulen vastaan ja kannan hänen kassinsa. Vien hänet jäätelölle meren rantaan ja oluelle terassille ja pyöräretkelle minne ikinä hän haluaa mennä. Olen hänen kanssaan ja sanon katsokaa, tässä on minun veljeni ja minä rakastan häntä niin paljon, että kenelläkään ei ole oikeutta ajatella hänestä pahaa.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 19: Yhdenpäivänromaani. Kirjasta ovat kertoneet myös mm. Sari, Morre ja Kaisa.