Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

Anna-Kaari Hakkarainen. 2016. Kristallipalatsi. Tammi. 345 sivua.

Se näyttäisi ihastuttavalta kuvissa,
hän silkkimekossa ja korkokengissä.
Lukijat katsoisivat, rakastaisivat.
Kaikki olisi hetken täydellistä.

Kukapa meistä ei rakastaisi peukkuja ja tykkäyksiä? Onko bloggaajaa joka ei ilahtuisi pienestä kommentista postauksen jälkeen? Onko sosiaalinen media muokannut tapaamme kokea ja elää? Onko nykyään mainetta ilman sosiaalista mediaa?

Lifestylebloggaaja Dora G. miettii tarkkaan, miltä kaikki näyttäisi kuvissa, miltä hän näyttäisi. Dora ottaa päivittäin kuvia kauniista hetkistä, upeista asetelmista ja lisää kuviin hieman utua, siloittaa ihoa tai lisää valoa. Hän tietää kaiken sisustuksen ja muodin trendeistä. Kaupungin suloisimmista liikkeistä tarttuu mukaan kasseittain merkkivaatteita, purnukoita ja niitä hetkiä, joissa hän elää täydellisen kevyttä ja ihanaa elämää ystävänsä tai miehensä kanssa. Ja ne kukat! Kuvassa on oltava kukkia, liljoja tai anemoneja. Lukijat kehuvat häntä ja hän rakastaa lukijoitaan. Doran potentiaali on huomattu myös kustantamossa, joka olisi halukas julkaisemaan bloggaajalta kirja. Doran mielestä se ei ole temppu eikä mikään, mutta miksi hän siirtää aloittamista?

Kirjan minäkertoja on tutkija, joka perehtyy Oscar Wilden ajatuksiin toistasataa vuotta aikaisemmin. Wilden tavasta luoda julkisuutta ja mainetta löytyy yllättävän paljon yhtäläisyyksiä nykypäivän performatiivisuuteen ja hedonistisuuteen. Tutkijalla on lapsuuden kautta yhteys Doraan, jota hän puhuttelee, jolle hän kirjoittaa ja jonka kanssa hän haluaisi jakaa kaiken. Lontoon Chrystal Palace oli aikoinaan esikuva kasvihuoneille, myös Helsingin kasvitieteelliselle puutarhalle, jossa tutkijan isä oli töissä ja jossa tutkija ja Dora viettivät lapsuutensa upeimmat hetket eksoottisten kukkien, lumpeiden ja perhosten seassa. 

Doran varjona tarinassa liikkuu Pauliina, nuori nainen joka hallitsee muodin, muttei rahankäyttöä. Pauliina haluaisi olla kaikkea mitä Dora on tai mitä Dorasta on tullut, sillä Pauliinan lapsuudessa on jotain mitä hän peittelee ja yrittää kaikkensa olla muistamatta. Vai onko kuitenkin niin, että Dora peittelee eikä suostu muistamaan? Tutkijan johdolla Kristallipalatsin rinnakkaiset tarinat ja episodit alkavat vähitellen kietoutua toisiinsa, sekoittua ja paljastaa yhteyksiä. Äänet eivät olekaan enää niin selkeitä, ääriviivat alkavat sumeta ja mielikuvat puuroutua. "En enää tiedä, kuka tätä tarinaa kertoo ja kenelle."

Otin Kristallipalatsin käteeni hieman epäröiden, sillä pelkäsin sen olevan niin kiinni tässä kuvia rakastavassa some-ajassa, etten saisi siitä otetta. Toisin kuitenkin kävi. Hakkaraisen kudelma lähti vetämään saman tien. Toisaalla on Doran luoma virtuaalinen maailma, arjen näytelmä ja täydelliset hetket kamerassa, kauneuden, taiteen ja estetiikan ylistys. Toisaalla on kertojien psyyke, jonka hauraus on kuin säröilevää jäätä armottoman kevätauringon alla. Ei tarvita paljonkaan enää painetta, kun se pettää ja menneisyys pääsee pilaamaan kaiken. 

Olet rakentanut itsesi pala palalta, kuin monimutkaisen koneen, jonka jokainen mutteri ja ruuvi ja piuha pitää tuntea täydellisesti ennen kuin ne uskaltaa kytkeä yhteen. Yksikin väärä kytkentä ja kone säväyttää sähköiskun, tapaa rakentajansa. 

En mahda sille mitään, mutta kerronta toi välillä mieleeni Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Teokset ja tarinat ovat sinänsä tyystin erilaisia, mutta upeiden yksityiskohtien runsaus ja niissä viipyminen, sekä tutkijan tapa puhutella toisaalta Doraa, toisaalta lukijaa, toi mieleeni sen, millä tavalla Kankimäki kertoi näkemästään ja lukemastaan lukijalle. Molemmista teoksista löytyy historiallinen hahmo ja yhteys nykypäivään. Oscar Wilden mukaan ottaminen antoi Kristallipalatsin asetelmalle syvyyttä ja perspektiiviä, mielenkiintoa. Uuden minäkuvan luominen ja julkisuuteen nouseminen ilman ns. muita saavutuksia ei olekaan puhtaasti nykyajan ilmiö. Wilde oli ensimmäinen, jolle kuuluisuus ei ollut uran lopputuote vaan sen laukaisija. Hän oli päättänyt tehdä itsestään tähden ja onnistui siinä.

Hakkaraisen tekstiä on miellyttävä lukea, enkä tarkoita pelkästään kukkien ja kasvimaailman kauneutta tai blogipostausten suorastaan ironisen täydellistä sanojen asettelua. Hakkarainen luo herkullisen kontrastin pinnallinen runsauden ja vaikkapa dialogeissa ammottavien aukkojen välille. Siinä on jotain ihailtavaa, fiksua. Tarinoissakin on aukkoja ja vaikka hahmot paljon ajattelevatkin, täytyy lukijan yhdistellä ja päätellä itse, sillä onko kertojiin luottamista? Kokonaisuus on kiinnostava eikä kirjaa ollut kovin helppo laskea käsistään yön tullen.

Lisää kirjan herättämistä ajatuksista: Reader, why did I marry him?, Lumiomena, Pieni kirjasto ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 9: Toisen taideteoksen inspiroima kirja, sillä kirjailijaa on innoittanut mm. Oscar Wilden teos Dorian Grayn muotokuva. Nyt muuten hauaisin lukea sen!  

Kumpi on lopulta todellisempaa, se mikä tapahtuu keholle vai se mikä tapahtuu mielille? Ihminen rakentaa omaa tarinaansa ja lopulta elää sitä niin kovin vähän.