10.11.2018

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

Satu Vasantola 2018. Tammi. 379 sivua. Oma ostos.

Vasantolan esikoisromaani on teemoiltaan tuttu, monitasoinen ja ajankohtainen. Kiinnostuin kirjasta takakannen kuvauksen perusteella, jossa lähteminen nousee kantavaksi ajatukseksi. Maaltamuutto ja kipuilu omien juurten kanssa on esillä etenkin romaanin alkupäässä. Myös maahanmuutto ja pakolaisuus on kirjan alun keskeisiä teemoja. Teos rakentuu kuitenkin luvuista joiden aikajana yltää 1930-luvulta tähän päivään saakka ja lopuksi hieman ylikin. Teemat laajenevat muutosta ja lähtemisestä sukutarinaksi, perheen sisäisiksi kivuiksi ja kaunoiksi.

Lopulta Martta lakkasi laulamasta mutta jatkoi silittämistä, kuin voisi sillä turvata pojalle rauhallisen unen ja huomisen päivän. Hän ei tiennyt, kauanko tuli istuneeksi siinä punaiseksi maalatun puusängyn vierellä tyttärensä lapsenlapsen unta katsomassa. Saattoi istua vartin tai ehkä puoli tuntia, enemmänkin. Katseli ja muisti äkkiä, miten ei koskaan omien lastensa sänkyjen viereen ehtinyt. Aina oli navettaan menoa tai sieltä tuloa, kananmunien keräämistä, sopan keittämistä ja lattioiden luuttuamista.

Romaanin mielenkiintoisin hahmo on Martta, äärimmäisen köyhistä oloista selvinnyt isomumma, joka on huolehtinut omalla sitkeällä ja vähäeleisellä tavallaan jälkipolvistaan. Juuri sellainen sukupolvensa edustaja, jollaisen kaikki muistavat. Hänen poikansa Tapio pääsee 1970-luvun rakennusbuumiin mukaan ja elintaso nousee mukavasti. Martan tytöntyttö Susanna irtautuu eteläpohjalaisesta pikkupaikkakunnasta ja opiskelee lakimieheksi Helsingissä, mutta siteet kotipuoleen pysyvät mukana, vaikka henkistä eroa olisi kuinka. Tuttua sekin. Sukupolvia kiusaa väkivallan kierre ja alkoholismi, jotka kulkevat rinta rinnan ja joita ei pääse pakoon Helsingissäkään.

Kun Topi vuosia sitten oli alkanut juoda, häpeä oli painanut Martan hartiat lysyyn ja katseen maahan. Mutta eihän sellaisessa asennossa kauan jaksanut kulkea.

En palaa takaisin koskaan, luulen ei vakuuttanut alkumetreillään, sillä minusta tuntui, että olen lukenut tämän ennenkin. On köyhää menneisyyttä maaseudulla, nousukautta, maaseudun ja kaupunkilaisten välistä kateutta, juoppo isä ja anorektinen nuori. Mukaan oli pitänyt mahtua myös maahanmuuttajuus, nöyryyttävät kokemukset ja sinnittely uudessa yhteiskunnassa. Liikaa aineksia! Kukin niistä olisi ollut hyvän romaanin arvoinen. Mutta kuin huomaamatta, ja etenkin Martan ansiosta, teos kehittyy ja yksityiskohdat nousevat laajoja teemoja mielenkiintoisemmiksi. Aikatasolta toiselle hyppiminen vaatii keskittymistä, mutta palkitsee ja paljastaa salaisuuksia, jotka täydentävät suvun kuvaa erinomaisella tavalla.

Niiden parrat oli ajettu, mutta kovettuneet kädet, mustat kynnenaluset, korvakarvat ja köyryt hartiat kertoivat kelle tahansa ensisilmäyksellä, että herroja ei oltu. Duunareita oltiin, pikkupitäjän poikia.

Kertomus etenee kolmen päähenkilön, Martan, Tapion ja Susannan välityksellä. Martta on kantanut salaisuutta sisällään 14-vuotiaasta lähtien ja paljastaa sen Susannalle vasta hetkeä ennen kuolemaansa. Hän on tehnyt kaikkensa suojellakseen lapsiaan mutta ei voi estää väkivallan ja alkoholismin siirtymistä seuraaville sukupolville. Martan luokse on tervetullut myös hänen lapsenlapsenlapsensa Luca, joka voi jo pienestä pahoin ja jonka rooli on lopun tapahtumissa yllättävä. Susanna joutuu kohtaamaan ennakkoluuloja aina palatessaan takaisin Pohjanmaalle. Maisterintutkintoa ja sen tuomia ajatuksia eivät kaikki ota lämpimästi vastaan. Onko niin että pelastaessaan maailmaa Susannalle ei jää yhteistä aikaa omalle lapselleen? Martta, Tapio ja Susanna ovat menetyksistään huolimatta suvun vahvuus ja kantava voima.

Helsingissä hänelle ei huutaisi kukaan. Miten outo, empivä ajatus.

Lähtijä oli ehkä toteuttanut unelmansa mutta tullut samalla luoneeksi elämän, jossa ei kuulunut enää kunnolla mihinkään eikä kenellekään.

Maahanmuutto kulkee sivujuonteena läpi romaanin, ja tuntuu unohtuvankin välillä, vaikka alku lupaili sille vahvaa roolia. Fatiman ja Tariqin tarinasta olisi riittänyt vaikka omaksi kirjakseen, mutta loppujen lopuksi he täydentävät sukutarinaa aika hienosti ja heidän kauttaan voidaan käsitellä ikiaikaisten suomalaisteemojen rinnalla ajankohtaisia, globaaleja kysymyksiä. Tasoja on siis todellakin runsaasti, mutta Vasantola onnistuu pitämään pakan kasassa aika hyvin, ja kuten jo sanoin, yksityiskohdat ja menneisyyden välähdykset rikastavat tarinaa yksi kerrallaan. Samalla kun tuttuus lyö silmille, se nostaa pintaan myös omia muistoja suvusta, pikkupitäjistä ja lähdöistä. Kauniita ja rakkaita muistoja, mutta myös niitä katkeria epäkohtia.

Lisää blogiarvioita: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa ja Amman lukuhetki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti