Johan Theorin: Aarnivalkeat

Johan Theorin. 2013. Ruotsinkielinen alkuteos Rörgast. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2015. Bon-pokkari. 511 sivua.

Vanha kostaja oli palannut suuresta maailmasta takaisin Öölantiin, kostaja, joka kylvi pelkoa ympärilleen - eikä kukaan tiennyt, kuka hän oli. Tai missä hän oli. Niin kauan kuin turistisesonki oli kuumimmillaan ja saari kuhisi kesävieraita, hän saattoi liikkua vapaasti kenenkään huomaamatta. Kuka voisi pysäyttää hänet?

Johan Theorinin Öölanti-sarja on ollut alusta lähtien takuuvarmaa tuotantoa. Aarnivalkeat päättää komean sarjan emmekä valitettavasti pääse enää nauttimaan Gerlofin seikkailuista Öölannin karuilla alvareilla. Ihan ymmärrettävää, sillä onhan mies jo yli kahdeksankymmenen eivätkä jalat oikein enää kanna. Käveleminen on hidasta ja kankeaa, ja kuulokin reistailee. Sympaattisen merikapteenimme elämään on mahtunut niin surua kuin onneakin, ja nyt on aika viettää viimeinen kesä omalla torpalle ja vetäytyä sen jälkeen vanhainkodin rauhaan.

Kun Gerlof työskenteli nuorena poikasena haudankaivajan apumiehenä, hän tapasi 12-vuotiaan Aronin. Kalpean pojan, joka seuraavana kesänä suuntasi isäpuolensa kanssa meren toiselle puolelle uuteen maahan. Vastoin kaikkien luuloa uusi maa ei ollutkaan Amerikka, vaan työläisen paratiisi idässä. Aronia oli Neuvostoliitossa vastassa ankara elämä. Ulkomaalaisen työmiehen ainoa mahdollisuus selvitä hengissä oli raataa nälän ja kylmän keskellä. Kun Stalin aloitti puhdistukset, kielen oppinut Aron keksi, miten soluttautua oikealle puolelle ja pitää henkensä. Miljoonien ihmisten teurastukseen kului vuosia. Kukaan ei kuullut eikä nähnyt, mitä tapahtui taistelussa valoisamman tulevaisuuden puolesta. Aron teki työnsä, eikä paljastanut mitään vuosikymmeniin. Hänen ainoana haaveenaan oli päästä vielä jonain päivänä takaisin pieneen punaiseen torppaan Öölannin rannalle.

Kun Aron on 70 vuotta myöhemmin palaamassa saarelleen, ei torppaa enää ole, eikä rannikon vaurailla sukulaisilla ole halua tunnustaa äpäräserkun osuutta perintöön. Rannikolle kohonnut lomakeskus Ölandic saa tuntea nahoissaan, kun kaiken menettänyt mies päättää kostaa. Tapahtumien vyöry lähtee liikkeelle kun Gerlof löytää venevajastaan 12-vuotiaan Jonaksen. Poika on paennut mereltä laivasta, jossa hän on nähnyt omasta mielestään varman kummituksen ja useita kuolleita. Outoa, mutta aavelaivaa ei löydy. Onneksi Jonaksen turvana on utelias Gerlof, joka lopulta ratkaisee tapauksen sinnikkäästi nuuskien.

Theorinin dekkareissa on mukana annos vanhojen muistojen ja tarujen tuomaa mystiikkaa. Iäkäs merikapteeni on oiva päähenkilö, sillä hän jos joku on kuullut ja nähnyt outoja sattumia elämänsä varrella, eikä kyseenalaista muiden uskomuksia tai erikoisia näkyjä. Tosin Gerlofin avulla useimmat aaveet, äänet ja aistimukset saavat loogisen selityksen ennemmin tai myöhemmin. Tarinat ulottuvat usein kauas Gerlofin lapsuuteen tai nuoruuteen. Öölanti on dekkareissa vähemmän käytetty miljöö kuin Gotlanti, ja ilmeisesti hieman erilainen. Lähes puuttomalla saarella on omanlaisensa luonto ja merellä on suuri merkitys. Turistit vaikuttavat tietysti Öölanninkin kesään, ja lomabisnes on omiaan toimimaan epäilyttävän toiminnan ja jopa rikosten näyttämönä.

Jään innolla seuraamaan, jatkaako Theorin Öölanti-sarjan jälkeen ja jos jatkaa, millä tavalla. Kunniakirjoja saanut kirjailija osaa nimittäin punoa jännityksestä, mystiikasta, historiasta, luonnosta ja vanhan miehen elämästä sellaisia teoksia, että niiden vertaista on vaikea dekkarimaailmasta löytää. Valitettavasti täytyy kuitenkin lisätä, ettei Aarnivalkeat ihan yltänyt kirjailijan parhaimmistoon. Jos brittikirjailija Ann Cleevesin tai islantilaisen Arnaldur Indriðasonin kirjat miellyttävät, kannattaa kuitenkin kokeilla Johan Theorinia - tai toisin päin!

Aarnivalkeista lisää blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjan vuoksi.

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio. 2016. Mies, ja hänen asiansa. Siltala. 403 sivua.

Kävin kuuntelemassa Pirkko Saision haastattelut sekä Turun että Helsingin kirjamessuilla. Turusta mieleeni jäi päällimmäisenä se, että Saision uutuusteoksessa on mies, jonka monologia valtaosa romaanin kerronnasta on. Helsingissä muistan ihailleeni Saision tapaa puida oikeustajullisia näkemyksiä aiheesta, jota teoskin käsittelee.

Tunnustustaminen.
Rangaistukseen suostuminen.
Katumus.

Kyllä, kerronta on pääosin kuusikymppisen miehen monologia. On maanantaiaamu ja mies lukee lehdestä, että Pablo, hänen ystävänsä lähes neljänkymmenen vuoden takaa on kuollut. Uutinen panee liikkeelle sellaisen tunnevyöryn, että miehen viikko on yhtä helvettiä. Ei niin, että hän itkisi ja surisi. Ei, mies pelkää. Hänen ajatuksensa menevät solmuun tai voisi kai ajatella myös, että ne laukkaavat niin villisti, että mies myöhästelee töistä, unohtaa sovittuja tapaamisia ja näkee painajaisia. Hänestä tulee niin poissaoleva, että hänen vaimonsa ja sihteerinsä alkavat huolestua. Romaani seuraa viikon ajan kellon lailla miehen mielen hajoamista.

Ennen kuin mitä?
En muista.
Äsken se kyllä oli mielessäni.

Töissään puolustusasianajajana mies on tottunut auttamaan rikoksentekijöitä ja keksimään lieventäviä asianhaaroja heidän edukseen. Työ on kai ollut melko helppoa. Rikokset, niiden laatu, niistä koituvat rangaistukset sekä rikoksen uhrit toiseen ja kolmanteen aaltoon saakka ovat seikkoja, joita mies joutuu kollegoidensa kanssa pohtimaan, mutta mitä Pablon kanssa tapahtui? Onko mies itse syyllistynyt rikokseen, joka pulpahtaa pintaan kun ystävä kuolee? Millä tavalla miehen työssään kohtaama häpeä tai katumus suhteutuvat häneen omaan menneisyyteensä?

Mies on naimisissa parikymmentä vuotta nuoremman Kristan kanssa. Krista tietää, millainen avioliiton kuuluu olla, millainen edustavan kodin kuuluu olla ja millaisia viinejä juodaan. Kristan mielestä on myös tärkeää, että asioista puhutaan säännöllisesti. Vaikka keskellä yötä, jos toinen piehtaroi ja vaikeroi unissaan. Avioliitto tuntuu läähättävän hapen puutteesta, mutta kun Pablo kuolee, miehen on oikeasti vaikea hengittää. Hänen on päästävä ulos kodistaan, toimistostaan, pois ihmisten luota. Hän on kuin vanki, jota kidutetaan paineella, äänillä ja vaatimuksilla. Tuntuiko hänestä siltä jo ennen uutista, vai onko Pablon kuolema se, joka sysää kaiken liikkeelle ja pilaa myös parisuhteen? Vaikea sanoa, sillä mies on kertojana melko epäluotettava. Niinhän ajatuksemme yleensä ovat, hyvin epäloogisia ja sekavia. Ota nyt sitten selvää toisen ihmisen ajatuksista!

Romaanin puolessa välissä vihdoin selviää, mitä menneisyydessä tapahtui ja suunta on pohjaa kohti. Memento mori - muista kuolema, muista että olet kuolevainen. Saisio tekee tarkkoja havaintoja ajastamme, parisuhteistamme, ihmisistä ja heidän oikeudentajustaan. Romaani miehestä on hyvin inhimillinen ja täynnä painavaa asiaa. Vaikka Saision teksti kulkee ilmavan väljästi ja vetää eteenpäin erikoisella poljennollaan, se osaa olla samalla tiivistä, sillä lukijaa ei päästetä kovin helpolla. Todellisuuden ja kuvitelmien välinen raja on häilyvä loppuun saakka. Lukijan on välillä mahdotonta tietää, onko keskustelu käyty oikeasti vai vain pään sisällä. Asioiden painoa keventää pisteliäisyys ja huumori, ja hahmot ovat vastenmielisyydessään kiehtovia, tarpeellisia. Romaani jättää runsaasti kysymyksiä jälkeensä.

Mies, ja hänen asiansa on pitkästä aikaa yksi omalaatuisimmista lukemistani romaaneista. Ja tämä on siis kehu. Omalaatuinen, omaääninen, erilainen, ei kuitenkaan omituinen. Olisin kovasti suonut näkeväni teoksen Finlandia-kandidaateissa. Kirjan ovat lukeneet myös mm. Ulla, Sari, Katja ja Airi.

Pirkko Saisio Turun kirjamessuilla.

Hanna Morre: Tuonen tahto

Hanna Morre. 2016. Tuonen tahto. Osuuskumma. 131 sivua.

Tytti ja Timo ovat hyvin toimeentuleva pariskunta Espoossa. Heidän tyttärensä Aino on jo tarpeeksi vanha pyöräilemään kavereidensa kanssa lähiympäristössä. Vai onko sittenkään? Tytin ja Timon maailma järkkyy, kun rattijuoppo törmää Ainoon ja tytär menehtyy matkalla sairaalaan.

Timolle on tärkeää, että kulissit ovat kunnossa ja miehellä on ote perheensä hyvinvoinnista. Timolle oli myös tärkeää, että avioliittoon syntyy lapsi, vähintään yksi. Siksi hänen on alkuun vaikea hyväksyä tapahtumaa. Eikö hän ollutkin perheen vastuunkantaja? Kun sitten käykin ilmi, että Tytillä ja Ainolla on ollut oma pikku salaisuutensa, Timon ei tarvitsekaan enää syyttää itseään, vaan hän voi kohdistaa raivonsa toisaalta vaimoonsa, toisaalta rattijuoppoon, joka sattuu olemaan tuttu täti lapsuudesta. Pariskunnan valtaisaa surutyötä alkaa kahlita syytökset, joiden kanssa kotona eletään ensimmäiset viikot syvässä hiljaisuudessa.

Tytti ei aikoinaan ollut niin varma vanhemmuudesta kuin miehensä ja pelkää että se, mitä nyt on tapahtunut, on jonkin suuremman kostoa. Tytti perehtyi vanhemmuuteen, mutta koki jäävänsä kuitenkin sen ulkopuolelle eikä hänellä ollut Ainoon samanlaista otetta kuin Timolla. Lenkkeillessään läheisessä metsässä hän löytää keinon purkaa pahaa oloaan ja haaveilla Ainon paluusta takaisin kotiin. Naapurin Ulpun seikoittamat yrittiteet auttavat ja kuljettavat Tyttiä aina vain syvemmälle metsään, pyhille kiville saakka. Metsä toistaa kaikuna Tytin toiveita ja kysymyksiä, mutta sureva äiti tulkitsee ne omalla tavallaan. Kun Tytille valkenee, mitä metsä häneltä pyytää vastineeksi Ainosta, alkaa suru vääristää todellisuutta ja aiheuttaa sellaisen kierteen, ettei tarinalla ole lohdullista loppua.

Morren pienoisromaani alkoi minun makuuni hieman kömpelösti. Ensimmäisissä luvuissa Tytti ja Timo esittelevät itsensä ja elämänsä, ja esittelyllä on tietysti merkityksensä, jotta hahmojen toimintaa surussa on helpompi ymmärtää. Olisin kuitenkin kaivannut erityyppistä ratkaisua, sillä esittelyvaiheessa olin jo lopettaa kirjan kesken. Takakannen lupaus kauhuelementeistä ja suomalaisesta mytologiasta saivat minut kuitenkin jatkamaan ja onneksi niin tein. Vasta tyttären onnettomuus sysää tarinan varsinaiseen alkuun. Sen jälkeen teksti kulkeekin huomattavasti jouhevammin ja pariskunnan keskinäiset syytökset, kyttääminen ja spekuloiminen ovat mielenkiintoista luettavaa. Shokin ja surun liikkeelle panevat voimakkaat tunteet ja harhat tekevät tarinan lopusta suorastaan vimmaisen. Jopa hieman makaaberilta tuntuva eroottinen lataus keskellä syvintä surua tai vihaa tuntuu mielekkäältä.

Tuonen tahtoon on liitetty termejä kauhu, fantasia, suomikumma, spefi... Ehkä luokittelu riippuu lukijasta. Minä tulkitsin Tytin reaktiot ja harhat eräänlaisena voimakkaan surun aiheuttamana stressinä, en niinkään fantasiaelementteinä. Kammoksun kauhua ja hieman jännitin, josko tässä olisi sitä liikaa, mutta yllätyksekseni en pelännyt hetkeäkään. Mytologialla on tarinassa merkittävä rooli, mutta kovin ohueksi sekin jää. Ennemminkin teoksen lataus on psykologinen, ja Tytin ja Timon elämä heijastaa vankasti nykyaikaa työelämän, kasvatuksen tai vaikkapa ihmissuhdekuvioiden suhteen.

Esikoisromaanista ovat kirjoittaneet myös mm. Krista ja Tiina. Onnittelut Hanna Morrelle esikoisromaanista ja kiitokset Osuuskummalle arvostelukappaleesta!

Kauko Röyhkä: Lapinpoika

Kauko Röyhkä. 2016. Lapinpoika. Like. 367 sivua.

Puro solisee niin kuin ei milloinkaan ennen, eikä se olekaan sama. Tämä on viimeinen kerta kun se solisee minulle. Haavat ja pajut kumartuvat latvat notkeina, sanovat mene jo. Usva seisoo niityllä, sekin sanoo mene jo. Jätä meidät, lapinpoika. [---] Koira haukahtaa. Ei raukka tiedä vielä, että aion jättää sen.

Simpan kotoa on matkaa kylälle ja kesäisin hän soutaa sinne veneellä Nellan, pystykorvansa kanssa. Lähimpään kaupunkiin on parisataa kilometriä, muttei hän osaa kaivata kaupunkia. Simppa on kasvanut täysi-ikään omalaatuisen erakkoenonsa hoivissa, metsästää, kalastaa ja kulkee itsekseen. Kun huono kunto vie viimein Aapi-enon voimat, on Simpan päätettävä, elääkö korvessa koiransa kanssa vai lähteäkö ammattikouluun etelään.

Vastarannan autiotalolle saapuu eräänä kesäpäivänä kolme tyttöä. Vaatteistaan ja puheenparrestaan päätellen eteläsuomalaisia. Simppa ei saa mielestään vaaleaa, hentoa Sonjaa, vaikkei heidän kohtaamisensa mitään lupaakaan. Kun hän sitten pääsee ammattikouluun Helsinkiin, on hänen jätettävä koiransa naapuriin ja hylättävä kotitalonsa järven rannalla. Asettumineen kolkkoon kaupunkiin ja ihmismassaan ei ole helppoa. Sonja löytyy, muttei tarina ota tuulta alleen. Ei kuitenkaan mene kauan, kun Simppa löytää itsensä turvallisesta suhteesta Minnan kanssa. Aikuinen elämä alkaa.

Lapinpoika Simppa on pärjääjä, joka valtaisasta riuhtaisusta huolimatta löytää paikkansa uudessa kaveriporukassa ja vaurastuvassa Etelä-Suomessa. Tunteet Sonjaan roihuavat pitkään, mutta asettuvat vuosien mittaan kaihoksi, jonka kanssa pystyy elämään. Avioliitto Minnan kanssa etenee ikään kuin käsikirjoituksen mukaan, eikä Simppa tosissaan edes pyristele irti, vaikka sydän sanoo välillä muuta. Velvollisuudentuntoinen nuorimies pitää sanansa satunnaisista harha-askeleista huolimatta.

Lapinpoika on vahvimmillaan toisaalta Lapin luonnossa, erämaissa ja kuolevalla kylänraitilla. Röyhkän moponrasvaiset nuorukaiset, alkoholisoituneet ukot ja paremmasta elämästä haaveilevat hahmot omalaatuisine tapoineen ja pystykorvineen tekevät Lapin syrjäkylästä aidon ja uskottavan. Tarinassa eletään 1970-lukua ja muutto etelään on väistämätöntä. Toisaalta Röyhkän pitkä historia musiikkimaailmassa tekee aloittelevien bändien keikka- ja bäkkärikuvauksista samoin hyvin eläväistä ja niiltä osin muistuttaa hänen aikaisempia teoksiaan. Lapin luonto on se, missä Simppa kasvaa ja mistä hän on kotoisin. Pääkaupunkiseudun nuorisokulttuuri ja asettuminen kaupunkilaisiin kuvioihin on kuitenkin se, missä hänen on selviydyttävä.

Monet ovat ne tunteet ja pyörteet, joihin Simppa ajautuu. Kaukorakkaus Sonjaan vaihtuu hetkessä seksin ihanuuteen, johon Minna pojan perehdyttää. Samaan aikaan ei voi kuin pyyhkiä silmäkulmiaan kun Simppa kaipaa Nella-koiraansa ja tammukkajokia ja kokee olonsa juurettomaksi. Romaani kuvaa hienosti menneiden vuosikymmenten, etenkin 1970-luvun murroksia, muutoksia kulttuurissa ja talouskasvussa. Pohjoisen ja etelän välinen kontrasti on selkeä, samoin se, millaisia meistä sodanjälkeisinä vuosikymmeninä kehkeytyi. Samalla kun lapinpoika luovii Helsingissä oman arvomaailmansa kanssa, hän saa seurata vierestä miten erilainen arvomaailma voikaan olla sillä, jonka kanssa jakaa elämänsä. Elokuvista, kirjoista ja taiteesta kiinnostunut nuorimies olisi lukijan mielestä voinut rohkeammin kuunnella sisintänsä ja valita toisin, mutta sittenpä tarina olisikin täysin erilainen. Tyytyminen toiseksi parhaaseen jättää Simpan elämän ylle hieman surumielisen pilven.

Alkuun koin romaanin kielen hieman kömpelöksi, mutta toisaalta se sopii hyvin Simpan ääneksi. Älykäs, sympaattinen ja pohdiskeleva mies kun ei ole mikään suupaltti. Simpan käyttämä peräpohjalainen murre on vahvaa ja saa osakseen hymyjä etelässä. Täytyy sanoa, että Röyhkän romaani on tarkkanäköinen ja moniääninen. Kaipauksen ja kaihon rinnalla on runsaasti raisuutta, nuoruuden väkevyyttä ja huumoria. Aapi-enon ohjeet kulkea kuin Rommel sodassa vievät Simppaa elämässä eteenpäin, vaikkei hänellä niitä ohjaksia useimmiten olekaan käsissään.

Lauri Viita 100 vuotta

Kuva: Kari Sunnari, TTT

Tampereella on muistettu tänä vuonna runoilija Lauri Viitaa, jonka syntymästä on kulunut sata vuotta. Tampereen Työväen Teatterissa pyörii musiikkinäytelmä Viita 1949, jonka kantaesitys oli 25.10. Lukupiirissämme haluttiin myös muistaa kaupungin omaa työväenrunoilijaa. Luimme kukin jotain Viitaan liittyvää, joko hänen tuotantoaan tai muuten hänestä kertovaa kirjallisuutta ja vaihdoimme ajatuksiamme niiden pohjalta. Viidan tuotannosta lukemistoon oli valikoitunut hänen keskeisimmät teoksensa Betonimylläri, Moreeni, Kukunor ja Ne runot jotka jäivät. Pari lukupiiriläistä oli perehtynyt mieheen lukemalla Aila Meriluodon kirjoittaman elämäkerran. Minulle osui loppukesästä silmään Olli Löytyn toimittama uusi esseekokoelma Luojan palikkaleikki, jossa Viidan tuotantoon perehtyneet asiantuntijat ruotivat teosten ominaisuuksia hyvin monipuolisella otteella.

Osalle meistä Lauri Viita oli varsin vieras mies - etenkin me pohjoisempana opiskelleet emme olleet hänen tuotantoonsa juurikaan perehtyneet aikaisemmin. Opimme varmasti kaikki paljon ja keskustelimmekin siitä, miten monipuolinen kirjoittaja Viita on ollut. Hänen tuotantoaan on mahdoton lokeroida, eikä se näytä noudattavan perinteisiä runouden lainalaisuuksia. Tai jos se niitä välillä noudattaakin, tyyli varmasti vaihtuu. Viita leikittelee säännöillä ja on taituroinut runoihinsa ihan omanlaisensa rytmin.

Johtaja

Sen joukon johtajaksi nimittäisin,

ken pitkäkaulaisin on, pienipäisin

ja takapuoleltansa täyteläisin.

Kas, kun jää painopiste matalalle,

voi nousta kukonnuppi korkealle

ja loistaa tunkiolta maailmalle!

(Betonimylläri 1947)

Pispalalla on ollut Lauri Viidan tuotannossa merkittävä rooli. Siellä hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa, ja siellä hän meni naimisiin ensimmäisen vaimonsa Kertun kanssa. Myöhemmin Viita eli muuallakin, mutta Pispala oli ja jäi hänen keskeiseksi mielenmaisemakseen. Aikoinaan hyvin työväenluokkainen kaupunginosa vaikutti vahvasti hänen tuotantonsa tematiikkaan. Ja vaikka hän selkäesti onkin oman ympäristönsä edustaja ja yhteiskuntakriitikko, ei teksteistä puutu ironiaa eikä huumoria. Viita kuoli auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin vuonna 1965.

Lukupiiriä täydensi upealla tavalla Viita 1949. Heikki Salon käsikirjoittama ja Sirkku Peltolan ohjaama musiikkinäytelmä oli mahtavaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Upeasta musiikista vastasi Eeva Kontu. Näytelmässä kietoutuu toisiinsa luontevalla tavalla aidot kirjeet, historialliset faktat ja viitamainen fiktio. Käsikirjoituksessa ja sanoituksissa on maallikon mahdotonta erottaa toisistaan, mikä on Viitaa, mikä on Saloa - niin sulavaa ja rytmikästä se on.

Kuva: Kari Sunnari, TTT

Näytelmässä eletään vuotta 1949, jolloin Viita oli jo saanut mainetta Betonimyllärillä, mutta palaa allapäin Pispalaan, sillä uutta kustannussopimusta ei ole syntynyt. Hänen avioliittonsa Kerttu Solinin kanssa on päättynyt ja uusi alkanut runoilija Aila Meriluodon kanssa. Silti ikävä Kertun luo on valtava, varsinkin humalapäissä ja etenkin Pispalassa. Näytelmää vievät eteenpäin Viidan luomat peikkohahmot Kukunor ja Kalahari, jotka toimivat lavalla eräänlaisina tarinankertojina. Vuoden 1949 lisäksi näytelmä koostuu lapsuus- ja nuoruusmuistoista Pispalassa, rakastumisesta Kerttuun ja perhettä koetelleesta sisällissodan tapahtumista.

Kuva: Kari Sunnari, TTT

Monipuolinen musiikkinäytelmä on draamaa ja romantiikkaa, surua ja ikävää, intohimoa ja pettymyksiä. Tunneskaala on laaja niin lavalla kuin katsomossakin. Paikoin mahtipontinen musiikki rauhoittuu tarpeen tullen viipyileväksi, kuten lavan taustakuvatkin. Niissä ja lavasteissa näkyy Pispalanharju puurakennuksineen, ikuisine portaineen ja kauniine järvimaisemineen. Eikä tietenkään sovi unohtaa hienoa näyttelijäntyötä. Tommi Raitolehto on juuri sellainen Lauri Viita, jollaiseksi hänet olin kuvitellutkin: väkevä, rohkea, alkoholisoitunut, älykäs ja romanttinen. Eriyisesti haluan nostaa esille näyttelijöiden laulutaidon: Jari Aholan, Petra Aholan, Suvi-Sini Peltolan, Petra Karjalaisen ja Eriikka Väliahteen äänet kaikuivat salissa uskomattoman upeina!

Vivahteikkaan postauksen näytelmästä on kirjoittanut myös lukupiirimme Sari!

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Pajtim Statovci. 2016. Tiranan sydän. Otava. 271 sivua.

Kuulin juuri eilen Helsingin kirjamessuilla, että Tiranan sydän on voittanut Toisinkoinen-palkinnon, eli palkinnon joka myönnetään aina vuoden parhaalle kirjailijan toiselle teokselle. Palkinnon myöntää Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestö. Voitosta ei itse asiassa ole vielä mainintaa palkinnon kotisivuilla, mutta Facebookista tieto sentään varmistui! Onnea Pajtim Statovcille!

Palkinto meni mielenkiintoiselle, hyvin ajankohtaisia ja silti ikuisia asioita käsittelevälle teokselle. Nuori Bujar ja hänen ystävänsä Agim elävät köyhässä Albaniassa, suljetussa maassa Euroopan reunalla ja haaveilevat paremmasta elämästä Italiassa. Vuosisatojen alistus näkyy maassa ja sen taruissa, vaikka tarinoissaan isät siirtävät pojilleen uskon oman kansan kauneuteen ja ylpeyteen. Kun perheestäkään ei ole enää turvaa, poikien on lähdettävä ja löydettävä oma keinonsa selvitä ensin hengissä ja sitten tienata matkarahat veneellä meren halki Italiaan.

Mitä pitäisi tehdä, jos oma tarina, jonka traagisuudella kuvittelee saavansa muiden ihmisten myötätunnon, aiheuttaakin muissa ihmisissä vihaa? Minne pitäisi mennä, jos palaaminen omaan kotimaahan on mahdotonta?

Vuosikymmen myöhemmin maailmalla elää levoton kulkija, joka etsii paikkaansa milloin Berliinissä, Madridissa, milloin New Yorkissa. Hän on mies ja hän on nainen, hän antaa sekä miesten että naisten rakastaa itseään. Hän on italialainen ja espanjalainen, mutta ei koskaan albanialainen. Hän on orpo, hän haluaa unohtaa äidinkielensä ja kieltää menneisyytensä. Pakonomainen halu löytää parempi paikka, sellainen missä voi hengittää vapaasti ja kietoutua hitusen entistä parempiin olosuhteisiin, ajaa häntä eteenpäin eikä hän kiinny mihinkään, ei kehenkään. Silti häneen on helppo rakastua, tuohon valehtelijan itsevarmuuteen on helppo ripustautua. Vuonna 2003 hän saapuu kylmään ja etäiseen Helsinkiin ja saa viimein osakseen palan loistosta, josta hän on niin pitkään unelmoinut.

Tiranan sydämessä on monta tarinaa yhdessä hahmossa. Järkyttävä köyhyys, nälkä ja kyvyttömyys nähdä tulevaisuutta omassa kotimaassa, suoranainen viha sen apatialle saa Bujarin lähtemään vaaralliselle matkalle. Edelleen Välimeren ylittää jatkuvasti valtava määrä pakolaisia samoista tai muista karmeista syistä. Ne onnekkaat jotka pääsevät perille, saavat osakseen vain epäinhimillistä kohtelua tai jopa palautuksen takaisin. Se joka lähtee eikä palaa, ei ole enää koskaan missään täysin kotonaan. Bujarinkin kokema ulkopuolisuus kulkee hänen mukanaan mantereelta toiselle.

Ulkopuolisuutta teos käsittelee pakolaisuuden lisäksi myös toisella tasolla. Transsukupuolisuus ja sukupuolen käsite on Bujarin tarinassa vähintään yhtä kantava teema. Saavuttuaan Helsinkiin hän tapaa Tanjan, epävarman nuoren joka odottaa pääsyä sukupuolenkorjausleikkaukseen. Tanjassa on kaikki se, mitä jää kun ei koe koskaan olevansa riittävä millään mittarilla, minkään virallisten normien mukaan. Olemassaoloaan jatkuvasti anteeksipyytelevä nuori luottaa kaiken nähneeseen ulkomaalaiseen ja luo suhteelle nopeasti puitteet, joissa Bujarin on helppo viihtyä, mutta jälleen kerran vain hetken.

Identiteetin rakentamiseen voi löytyä aineksia ympäri maailman metropolien, lehtileikkeistä, öisistä kohtaamisista, haaveista ja jopa tosi-tv:n mahdollistamasta hetken julkisuudesta. Albanian runsaat tarustot kaksipäisestä kotkasta, uljaista ratsuista ja monitulkintaisista kohtaloista kulkevat kuitenkin mukana vaikka maailman ääriin. Tiranan sydän on monisyinen teos, joka puistattaa ja ravisuttaa, kuljettaa mukanaan jouhevasti muttei päästä vähällä, vaan pakottaa ajattelemaan ja katsomaan peiliin. Sen kauneus on ihmisissä ja heidän mystiikassaan, mutta samalla sen julmat tarinat leikittelevät kuolemalla.

Huikean teoksen ovat lukeneet myös mm. Krista, Kaisa Reetta T. ja Omppu. Osallistun kirjalla Suomi(ko) 100 -lukuhaasteeseen, jonka avulla annetaan ääni suomalaiselle marginaalille.

Lyhyesti viikonlopusta Helsingin kirjamessuilla

Ihan niin ahkera en ollut kuin mitä perjantain postauksessani uhosin. Ja vaikka jätin ohjelmaani mielestäni liikkumavaraa, niin vain kävi, että varsinkin ympärilläni olevat sekä vanhat ystävät että uudet, ihanat messututtavuudet veivät oman aikansa, ja hyvä niin! Tässä viikonlopustani lyhykäisesti:

Lauantaiaamu alkoi jännityksellä, sillä viime vuonna en osallistunut bloggaribrunssille. Tämä oli siis ensimmäinen kertani. Meitä bloggaajia oli paikalla ihan valtava määrä, mikä oli yllättänyt brunssin järjestäjätkin, WSOY:n ja Tammen. Pääsimme (kai) kuitenkin kaikki istumaan, saimme maittavan aamiaisen ja kassillisen kirjoja mukaamme. Paikalla oli viisi konkarikirjailijaa, Tuula-Liina Varis, Claes Andersson, Anja Snellman, Riitta Jalonen ja Hannu Mäkelä, joita kustantamot haastattelivat ja mekin saimme esittää kysymyksiä. Viisaita sanoja oli ilo kuunnella!

Brunssin jälkeen siirryin Atenan järjestämään tilaisuuteen, jossa kaksi esikoiskirjailijaa, Tiina Lifländer ja Soili Pohjalainen, keskustelivat kirjoittamisesta, bloggaamisesta ja kirjoittajan identiteetistä. Kovin paljon enempää en lauantaina sitten jaksanutkaan kuunnella esitelmiä. Iltapäivällä oli tietysti pakko poiketa Tommi Kinnusen haastattelussa, mutta muuten vietin päivää bloggaripisteellä monen muun kollegan tavoin.

Sunnuntaina myöhästyin suunnitelmastani aloittaa päivä Terhi Rannelan haastattelulla. Ehdin kuitenkin kuulemaan Pajtim Statovcia lavalla. Luen parhaillaan hänen toista teostaan, Tiranan sydän. Kirja vaikuttaa oikein hyvältä ja mielenkiintoisia vastauksia kirjailijalla oli lavallakin. Lounaalla kävin ystävien kanssa, minkä jälkeen siirryimme ihailemaan Pirkko Saisiota ja hänen älykkäitä mietteitään. Iltapäivän kruunasi Helsingin Sanomien 10 esikoiskirjapalkintoehdokasta, joita kriitikot haastattelivat. Kaikki kandidaatit ovat varmasti voiton ansainneet, mutta vasta 16.11. kuulemme, kuka se on. Ai niin, tietysti päivääni mahtui muutama hankintakin!