Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro. Liian paljon onnea (Too Much Happiness). 2009. Suom. Kristiina Rikman 2010. Tammen Keltaisen kirjaston pokkari. 365 sivua.

"Tapahtumat eivät katoa, ne vain muuttuvat merkityksettömiksi. Mutta sitten tulee käännekohta, jolloin kaikki se mikä on kertaalleen koettu ja tehty nousee pintaan tuoreena ja huomiota hakien, ja asioille pitäisi tehdä jotain, vaikka on selvä, ettei niille mitään mahda." (Lasten leikkiä)

Liian paljon onnea lähti mukaani kirjakaupan alelaarista. Olen lukenut Munrolta aikaisemmin Kerjäläistytön, joka samoin on novellikokoelma. Kanadalainen Munro voitti kirjallisuuden Nobelin palkinnon vuonna 2013 ja häntä pidetään yhtenä parhaista pohjoisamerikkalaisista kaunokirjailijoista. Hän kirjoittaa novelleja "tavallisen elämän epätavallisuuksista" (Tammi) - määritelmä sopii tähänkin pakkaukseen hyvin.

Tässä novellikokoelmassa ovat pääosassa eri-ikäiset naiset. Osa tarinoista sijoittuu mahdollisesti toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, osa nykyhetkeen. Aikakausi ei kuitenkaan ole merkittävässä roolissa, eikä Munron novelleissa ole tarkoituksena kuvata yhteiskuntaa. Tarinoiden keskiössä ovat ihmissuhteet, tunteet ja yllättävät sattumukset, jopa raakuudet keskellä arkea - asiat, joita voi tapahtua kenelle hyvänsä ja milloin vaan.

Useimmat novellien päähenkilöistä ovat voimakkaita naisia. Teiniäiti, joka käy läpi riippuvuuttaan vanhempaan mieheen. Viulisti, jonka mies lähtee nuoremman mukaan. Äiti, joka yrittää ymmärtää aikuista poikaansa tai vaikkapa kaksi nuorta tyttöä, joka päätyvät julmaan tekoon. Tarinoissa on siis hyvin eri-ikäisiä naisia ja eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia naisia, ja ennen kaikkea sitä, miten naiset näkevät toisensa ja kuinka he selviävät elämänmuutoksista, yllätyksistä, tragedioista, julmuudesta tai vain sivustaseuraajina. "--kun he tapaavat ja tuntevat tiettyä yhteenkuuluvuutta, he haluavat myös vaihtaa tärkeitä tietoja, kertoa heille sattuneista isoista tapauksista, olivat ne sitten julkisia tai salaisia --- He nauravat kertomustensa pikkuseikoille ja typeryyksille tai näin paljastuneille itsekkyyden, petoksen, aalhaisuuden ja silkan pahuuden osoituksille." (Lasten leikkiä)

Novellien kautta käsitellään hyvin paljon myös perheiden sisäistä dynamiikkaa. Perheenjäsenten toisiinsa kohdistamat odotukset ja sitä kautta pettymykset ja rakkaus tuntuvat olevan keskeinen teema. Samoin hyväksikäyttäminen, unohtaminen ja ymmärtäminen. Voiko läheisintäkään ihmistä ymmärtää koskaan ihan täysin tai ollenkaan? Novellien teemat ovat siis hyvin ikiaikaisia ja yleismaailmallisia. Kirjailija ei myöskään kaihda raakuutta, joten lukija saattaa hieman säikähtää välillä. Silti kurkistus hyvin erilaisen ihmisen maailmaan tekee hyvää.

Teos on nimetty viimeisen novellin mukaan, joka kertoo oikeasti 1800-luvulla eläneestä matemaatikosta. Viimeinen novelli poikkeaa muista tyylillisesti hyvin paljon, joskaan ei ehkä teemansa puolesta. Tyyliltään se lähentelee 1800-luvun realistisia romaaneja ja on tarinana hyvin sekava, joskin tämä on tietysti makukysymys. Mielestäni se hieman rikkoo muuten mukavan yhtenäistä novellikokoelmaa.

Vaikka Munron aiheet ammentavat arjesta, ne ovat kaukana tylsästä. Munro ei myöskään pyri onnelliseen loppuun, vaan novellien hahmot jatkavat elämäänsä valintojensa, tekojensa ja seurausten kanssa. Joskus mukana on myös onnea, muttei koskaan liikaa.

Kuittaan tällä teoksella HelMetin lukuhaasteen kohdan seitsemän (novellikokoelma) ja 41 (kirjailija yli 65-vuotias). Liian paljon onnea -kokoelmasta voi lukea myös esimerkiksi blogeista Eniten minua kiinnostaa tie ja Sinisen linnan kirjasto. Sattumalta otin lomareissulle mukaan toisenkin novellikokoelman, Colm Tóibínin Äitejä ja poikia, joten pääsen tässä novellien makuun oikein kunnolla. Seuraavassa postauksessa tuskin vältyn vertailulta!

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg. Jää (Is). 2012. Suomennos Leena Vallisaari. Kansi Helena Kajander. Teos & Schildts & Söderströms. Pokkari. 575 sivua.

Nuori pappi Petter Kummelin saapuu vaimonsa Monan ja pienen tyttärensä Sannan kanssa uuteen pestiin, syrjäiseen ulkosaariston seurakuntaan pian toisen maailmansodan jälkeen. Tiivis saarelaisyhteisö odottaa innolla uutta hengellistä johtajaa, ja pian sydämellinen ja seurallinen Petter onkin lunastanut paikkansa heidän keskuudessaan. Jää on jollakin tapaa hyvin vanhanaikainen, mutta samalla ajaton romaani uskon riemusta, Sanan voimasta ja arkisen työnteon autuudesta luonnonvoimien armoilla keskellä karunkaunista merta. Se on myös kertomus rakkauden ja uskollisuuden voimasta. Petterin suorastaan lapsenomainen ihmetys ja luottamus ihmiseen ja hyvään saa pauloihinsa, vaikkei kaikkia saaristoseurakuntalaisia ole helppo miellyttää eivätkä kaikki pysty avautumaan.

Romaanin nimi Jää alkoi avautua minulle vasta lukemisen loppupuolella. Jää on tietysti keskeinen luonnonelementti saaristossa ja se tuo paljon iloa talvella, kun saarelta toiselle on helppo suksia ja potkuroida. "Nyt kun meri on jäätynyt, meidän maamme ovat laajentuneet satakertaisiksi, ja liikkumatilaa ja kiillotettuja lattioita on niin kauas kuin silmä kantaa. Jos uskaltautuu tänne, pääsee näkemään meidät hauskassa tanssin pyörteessä." Kyseessä on kuitenkin myös ihmisten välinen jää. Jää, jota sydämellisinkään paimen ei voi sulattaa. Jää, joka hiertää äidin ja tyttären välissä lempeästä isästä huolimatta ja joskus juuri sen takia. Ja valitettavasti se on myös alkutalven ohut jää, joka pettää alla.

Romaani sijoittuu jälleenrakentamisen aikaan. Lukijan on helppo myötäelää saaristolaisten iloa siitä, kun ruoka taas riittää ja posti kulkee. Pappilassa kahvitellaan ahkerasti: pöydät notkuvat leivästä, kirnutusta voista, pullasta, maidosta ja ahomansikoista. Tarinan tämä puoli tulee vahvasti esille Mona-pastorskan kautta, joka nauttii ruumiillisesta työstä kahden lehmänsä ja viljelystensä parissa, joka ei lepää kun vasta illalla kun on saanut rakkaansa kotiin kirkosta.

Leppoisa, luonnossa viivyttelevä, hetkessä elävä tarinan alku kääntyy vähitellen arjen rytmiksi. "On heidän kolmas keväänsä Luodoilla, ja he ovat saaneet aikaan jo paljon. Navetassa tilanne on hyvä, viljelyalaa on laajennettu, istutukset ovat ilo silmälle kun se aika koittaa, aitaukset on korjattu, pesämuna hevosta ja veneen moottoria varten pantu sivuun. Tästä kaikesta ei kukaan luovu kuin pakon edessä." Arjen saavutuksista huolimatta tulee vähitellen ja väistämättä myös suru-uutisia ja vaivoja. Traagisuus ehtiikin jo kertyä ennen kuin jää viimeisen kerran pettää. "Jää on kuin luomiskertomus" (HS 11.9.2012). Kuoleman läsnäolo on lukijalle suorastaan sietämättömän voimakas. Kaikki se kauneus, hyvyys ja rakkaus, jota romaani muuten huokuu, tekee kuoleman käsittämisestä lukijalle yhtä vaikeaa kuin se on saaristolaisillekin.

Lundbergin tavassa kirjoittaa tätä romaania on jotain hauskan vanhakantaista. Tyyli on tiivistä, jopa juoruilevan dokumentoivaa ja vaivatonta. Kerronta myötäilee sekä Petterin iloa ja ihmetystä että Monan tarmokkuutta. Suomentaja on tehnyt loistavan työn. Kerronta on useimmiten hän-muodossa ja poukkoilee joskus ehkä liikaakin kertojasta toiseen. Poikkeuksen tekee kuitenkin Posti-Anton, näkijä, meren tuntija, lautturi, joka kertoo välillä tapahtumista omasta minä-kulmastaan. Anton on tarinassa eräänlainen shamanistinen vastapaino hartaalle kirkkouskolle.

Vaikka romaania oli alusta alkaen helppo lukea ja tarinasta sai hyvin kiinni, en silti heti päässyt sisälle siihen, mistä tässä nyt on kyse. Mikä on tämän romaanin merkitys. Miksi kirjailija luo tarinaa nuoresta pappisperheestä 40-luvun lopun ulkosaaristossa. Miksi uskolla on niin vahva rooli. Mikä kaikkien näiden seurakuntalaisten merkitys tälle tarinalle on. Romaanissa on kuitenkin eräänlainen vahva sykli, jossa loppu sitoo asiat yhteen ja antaa kaikelle merkityksen. Lukijan lopussa kokema vahva myötäeläminen ei olisi ollut mitenkään mahdollista ilman kaikkea muuta.

Kuittaan tällä teoksella HelMetin lukuhaasteen ensimmäisen kohdan (teos kirjailijalta jota en ole aikaisemmin lukenut), kohdan kuusi (kirjan nimi on yksi sana), kohdan 13 (voittanut merkittävän palkinnon) sekä kohdan 43 (yli 500 sivua). Vuoden 2012 Finlandia-voittajasta on tietysti kirjoitettu paljon. Blogikirjoituksia löytyy muun muassa Elinalta, Kaisalta, Saralta, Kirjasfääristä ja Kirsin kirjanurkasta.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta  2012: Teemestarin kirja. Teos. Pokkari. 330 sivua. Kansi Adam Johnson. Kuva kustantajan.

"Olin pitänyt itsestäänselvyytenä, että se, mitä yleisesti pidettiin totuutena, oli totuus, eikä muulla ollut merkitystä. Mutta entä jos niin ei ollutkaan? Entä jos tarinat, jotka säilyivät, olivat vain peilin tummuneita ja vääristyneitä sirpaleita?"

Joskus muinoin, kun jäätiköt sulivat, suolainen merivesi valtasi rannikot ja puhtaasta, makeasta vedestä tuli aarre, jonka edestä taistellaan edelleen. Mantereet ovat muuttaneet muotoaan eikä siviileillä ole asiaa Menneille maille. Viimeiset vihreät metsät ja harvat järvet ovat tarkoin vartioituja ja siviileiltä suljettuja. Kuivuneet joenuomat ovat kuin syviä haavoja kallioissa. Armeija vahtii ja säännöstelee veden käyttöä. Tuomio vesirikoksesta on ankara. "Ne ovat saaneet meistä otteen ja puristavat, kunnes kenelläkään ei ole rohkeutta asettua poikkiteloin. Se on alkanut, mutta ei pääty vielä pitkään aikaan."

Siksipä kullakin teemestarilla on vuorollaan suuri salaisuus vaalittavanaan. Nuori Noria valmistuu teemestariksi isänsä jälkeen, isänsä oppilaana. Hän on päättänyt valita tämän tien, vaikka elämä kylässä on kovaa ja vaikka hänen äitinsä lähtee kauas pois turvallisemman uran perään. Salaisuuden pitäminen ei ole helppoa, varsinkaan kun näkee parhaan ystävänsä hädässä. Salaisuuden jakaminenkin "hiertää ja kuluttaa, syö ihmisten välisiä siteitä", vaikka Noria ei olekaan sen kanssa enää yksin. Siksi hän tekee sen, mikä hänestä on oikein, vastoin kaikkia perinteitä.

Suuresta Muovihaudasta Noria löytää ystävänsä kanssa hopeanvärisiä kiekkoja, entislaitteita, jotka paljastavat heille palan totuudesta, siitä mitä on tapahtunut ja mitä voi vielä löytyä. Toiveikas ajatus alkaa kehittyä Norian mielessä "kuin hento, vihreä oksa, joka pinnisti kohti auringonvaloa". Menneiden vuosisatojen ja Norian todellisuuden välissä tuntuu kuitenkin olevan liian paljon aikaa, liikaa hämärää ja "tomuun kadonneita kuvia maailmasta, jota ei enää ole". Aikaa ei ole paljon.

Dystopialle tyypillisenä tarinana tämäkin teos sijoittuu epätoivottavaan tulevaisuuteen, ekokatastrofin jälkeiseen maailmaan, jota ihmisarvoa loukkaava armeija hallitsee. Lajityypilleen uskollisena Teemestarin kirja toimii varoituksena ja kritisoi nykyaikaa. "Voiko jossain olla maailma, jossa ihmisten ei tarvitse valita puoltaan, jossa kaikki voivat istua juomassa teetä ilman että valta kuuluu yksille ja pelko toisille?" Jotkin Teemestarin kirjan maailmassa tapahtuneista muutoksista kerrotaan vähitellen, osa lukijan täytyy päätellä rivien välistä.

Emmi Itärannan tapa kirjoittaa on suorastaan runollinen. Kieli on kaunista ja polveilevaa. Kiehtovan ajattoman ja rauhallisen tunnelman luovat myös nonet tarinassa esiintyvistä tavoista ja perinteistä jotka ovat selväsi japanilaisperäisiä. Lyyrisestä kielestä huolimatta tarinan miljöö pysyttelee hyvin vähäeleisenä, mikä vain vahvistaa kuvaa vedenpuutteesta kärsivästä maailmasta. "Mikään ei ole sitkeämpää kuin toivo."

Teemestarin kirja voitti Teoksen fantasia- ja tieteiskirjoituskilpailun ja monia muitakin palkintoja, ja on ilmestynyt Yhdysvalloissa vuonna 2014. Kuittaan teoksella HelMetin lukuhaasteen kohdan 40 (tulevaisuuteen sijoittuva).

Dekkariviikko: Kuolema Ehtoolehdossa

Minna Lindgren 2013: Kuolema Ehtoolehdossa. Teos, pokkari. 376 sivua. Kansi Jenni Saari.

"Döden, döden, döden." Ehtoolehdon palvelutalossa tapahtuu outoja. Yhdeksänkymppiset asukkaat Siiri, Irma ja Anna-Liisa ryhtyvät selvittämään tapauksia. Tästä alkaa humoristinen ja hilpeä tarina tomerista vanhuksista, jotka eivät alistu palvelutalon viriketoimintaan, askartelutuokioihin ja jumppauttamiseen "kuntoutuakseen - mihin, kuolemaan tietysti"!

Vaikka teos on täynnä pilkettä silmäkulmassa, se luo kuitenkin melko raadollisen kuvan vanhuksen ahdingosta palvelu- ja hoivalaitoksissa, joissa on henkilökuntavaje, päätöksiä tehdään asiakasta kuulematta ja kaikki maksaa. Vanhukset lääkitään dementikoiksi, jotteivat he vain aiheuta lisää töitä. "[Eläimille] piti olla riittävästi tilaa, omaa rauhaa, säännöllistä ulkoilua, lajityypillisia virikkeitä, monipuolista ravintoa ja muuta sellaista, mistä vanhusten oli turha edes uneksia." Tarinan päähenkilöt joutuvat itsekin tapauksia nuuskiessaan lisälääkityksen uhreiksi. Sen seurauksena iloinen, hupsutteleva, viiniä rakastava Irma ajautuu sairaalakierteeseen, mutta onneksi lopulta "parantuu lääkkeistä". Sillä välin hänen ystävänsä, sydämellinen ja sivistynyt Siiri ja tietäväinen, ikuinen äidinkielen opettaja Anna-Liisa pääsevät outojen tapausten jäljille nahkaliivisen Mikan avustuksella.

Lindgrenin ajankohtainen kertomus on myös tarkkanäköinen kuvaus sukupolvien välisistä eroista ja maailman muuttumisesta yhdeksänkymppisten näkökulmasta. Tätien on välillä vaikea ymmärtää, miksi kaikki sinuttelevat, miksei kahvilan työntekijä ymmärrä sanaa tassi, miksei pankissa hoideta raha-asioita, miten yhä useampi hoitaja ei puhukaan suomea ja miksi nuorten miesten nimet ovat kuin "kirveeniskuja: Mika, Tero, Pasi, Tomi". Teoksen kieli on suorastaan hersyvää, täynnä osuvia ilmauksia ja henkilökuvia laitosmaailmasta, hautajaisista, asiakaspalvelusta ja omaisista. Aktiiviset mummut rakastavat kielellä leikittelyä ja torjuvat dementiaa listaamalla suomen sijamuotoja. Lisäksi Helsingin ratikkareittejä rakastavan Siirin mukana saa aimo annoksen helsinkiläistä arkkitehtuuria ja historiaa.

"Olavi oli kuollut vanhuuteen. Mutta Siiri tiesi, että suomalainen lääketiede oli poistanut tämän kuolinsyyn --- todennäköisesti siksi, että se oli ainoa ihmisen toiminto, jota se ei pystynyt hallitsemaan."  Satiiria, kypsää asennetta ja elämänviisautta tarjoavat mummut välillä nauravat kuolemalle. Silti ja ehkä juuri siksi Lindgrenin teoksessa on erittäin uskottava tunnelma.

Kirjasta ovat bloganneet myös mm. Kirjan pauloissa ja Amman lukuhetki, ja arvostelu löytyy myös Helsingin Sanomista.  Osallistun teoksella HelMetin lukuhaasteen kohtaan 47 (hauska kirja).

Kati Tervo: Sukupuu

Kati Tervo: Sukupuu. WSOY 2014. 201 s. 

"Kirjoitan sukupuuhun nimiä, syntymä- ja kuolinvuosia ja paikkoja, jotka olen jäljittänyt. Suku herää henkiin. Olemme kaikki tallessa puun oksina emmekä katoa minnekään. --- Kirjoitan oman nimeni sukupuun latvaan. Olen sen viimeinen lehvä."

Näin päättyy Schumacherien ja Hukkasten sukujen toisiinsa kietoitunut tarina. Tarina on kerrottu pääosin suvun seitsemän naisen äänellä. Äänessä vuorottelevat isomummut, dresdeniläinen Bertha ja katkera tamperelainen Liisa, Saksasta Suomeen rakkauden perässä muuttanut mummu Adele, tämän siskot, Amerikkaan karannut Verna ja heikko pikkusisko Flora, riuska Hanna-täti sekä suvun viimeinen, Heidi.

Molemmat maailmansodat vaikuttavat suvun jäseniin voimakkaasti. Suvun vanhimmat ehtivät elää molempien sotien kauheudet Suomessa ja Saksassa. Naisten tehtävä oli pitää taloja ja mieli pystyssä, kun miehet joutuivat rintamalle, katosivat ja murtuivat. Miehissä sodan julmuus näkyikin raaimmin.

En pidä teosta kuitenkaan varsinaisena sotakirjana, sillä suvun tarinassa kulkee vaikeiden aikojen rinnalla myös voimakkaan romanttinen ja seikkailunhaluinen sävy. Jälkeläisiä kiehtovat tarinat saksilaisista isoisovanhemmista, jotka tapasivat 1800-luvulla Helsingissä, Mutti Adelesta, joka lähti rohkeasti haaveillen Johanneksen perään Tampereelle ja Verna-tädistä, joka karkasi salaa laivalla Amerikkaan ja ryhtyi orvon intiaalilapsen kasvattajaksi. Naiset ovat romanttisia, mutta myös rohkeita ja käytännöllisiä.

Teoksessa olisi aineksia suureksi sukuromaaniksi, mutta se toimii lyhyenä ja pienenäkin. Pienuus ehkä korostaa sitä, että suku oli pieni ja sen tarina on nyt loppunut. Tervon tyyli kirjoittaa on hyvin kodikas ja tunnelmaltaan runsas, vaikka kieli on napakkaa ja lauseet lyhyitä. Pieneen pakettiin mahtuu paljon ja intensiivisyys toimii. Rönsyilevämpi tyyli sopii pidempiin tarinoihin, vaikka täytyy sanoa, että välillä kaipasin lisää. Olisin halunnut tuntea nuo mielenkiintoiset henkilöt paremmin.

Minulle tuli tästä teoksesta useaan otteeseen mieleen Tommi Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys (2014, lue vaikkapa blogista Luettua elämää). Molemmissa sota vaikuttaa taustalla suvun elämään, molemmissa rakennetaan uutta ja molemmissa eri sukupolvien naiset yrittävät elää sovussa. Yhtäläisyys on pantu merkille myös blogissa Kirjainten virrassa.

"Nuorena olin tukehtua perhehistorian alle. Minua painoi, ettei kotona puhuttu sodasta, ei kadonneista sukulaisista. Elettiin kuin mitään kauheuksia tai vääryyksiä ei olisi tapahtunut."

12 kirjaa riippukeinuun

Sain idean kerätä vinkkejä kesälukemistoa varten Kaisan Kannesta kanteen -blogista. Alun perin sellaisen on julkaissut Katveita-blogi. Hyvä vinkkilista löytyy myös Elinan blogista Luettua elämää. Kerään omaan riippukeinulistaani ensiksi omia tähänastisia suosikkiteoksiani. Sen jälkeen listaan sellaisia teoksia, joita olen jo kauan odottanut. En siis tunne niitä vielä itsekään. Monet kaipaavat kesäkirjoilta kepeyttä ja helppoutta - se sopii myös minulle! - mutta joukossa muitakin.

1. Aloitan lempidekkareillani. Kate Atkinsonin Jackson Brodie -sarjan teokset, esimerkiksi Ihan tavallisena päivänä tai Kaikkein vähäpätöisin asia. Ihanan erilainen sarja on ranskalaisen Fred Vargasin Adamsberg-dekkarit, esimerkiksi Normandialainen tapaus tai Jalattomat, elottomat. Eikä huono vaihtoehto ole myöskään aiemmin bloggaamani Håkan Nesserin Barbarotti-sarja.

2. Englantilaiset ihmissuhteiden ja vahvojen, lausumattomien tunteiden tarkkanäköiset kuvaajat Ian McEwan (Ikuinen rakkaus tai Rannalla) ja David Nicholls (Sinä päivänä tai Yhtä matkaa), jotka kuitenkin ovat keskenään hyvin erilaisia.

3. Nobelisti Mario Vargas Llosan Tuhma tyttö ei varmaankaan ole hänen kuuluisimpiaan. Se on tarina kiltin miehen ja häikäilemättömän naisen rippuvuussuhteesta läpi Etelä-Amerikan, Englannin ja Ranskan. Taustalla yhteiskunnalliset muutokset 1950-luvulta 80-luvulle saakka.

4. Postitoimisto, Amerikan pahan pojan, Charles Bokowskin esikoinen vuodelta 1970. Rohkea, hauska ja rietas.

5. Riikka Alaharjan Maihinnousu on pieni ja nopealukuinen, mutta puhutteleva ja puristava tarina menetyksistä. Yksi viime aikojen parhaista.

6.  Chimamanda Ngozi Adichie ja Jhumpa Lahiri hallitsevat molemmat maahanmuuton syiden ja seurausten kuvauksen. Hienoja tarinoita intialaisista ja nigerialaisista jotka lähtevät, palaavat ja jäävät. Suosittelen esimerkiksi Adichien Kotiinpalaajia tai Lahirin novellikokoelmaa Tämä siunattu koti.

7. Olen jo pitkään odottanut, että Michael Cunningham yltäisi samalle tasolle, jolla hän aloitti romaanillaan Tunnit ja jolla hän pysyi teoksillaan Koti maailman laidalla ja Samaa sukua. Myöhemmät teokset eivät ole saaneet minua innostumaan, mutta uusimmalta, Lumikuningattarelta, odotan taas paljon.

8. Kuten niin moni, minäkin kirjaan tähän ylös Pirkko Saision Signaalin. Minun täytyy tunnustaa, että Saision tuotanto ei ole minulle tuttua muuten kuin muiden (äitini!) kehumana.Siihen tulee nyt kesällä muutos.

9. Edelleen samoin kuin moni, odotan kovasti että pääsen lukemaan Pajtim Statovcin Kissani Jugoslaviaa. On sitä niin kehuttu!

10. Viime vuoden lempiteoksiani oli Blogistaniankin parhaaksi äänestetty Anni Kytömäen Kultarinta. Kaunis ja koskettava tarina isästä ja tyttärestä. Saa rakastamaan ja arvostamaan luontoa entistä enemmän. Suorastaan eeppinen Romaani.

11. To-read-listallani on myös Tove Janssonin Kesäkirja, johon sain kimmokkeen niinikään Elinan blogista Luettua elämää. Lue sieltä lisää Janssonista!

12. Lukupiirissämme luettiin viimeksi Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset. Kirjan alku ei oikein sytyttänyt, mutta vähitellen jäin kahden soutajaäijän ja heidän luentojensa vangiksi. Teos edustaa lajityypiltään esseeromaania. Se on melkoinen kulttuuripläjäys, joka vaatii lukijaltaan hieman tuntemusta Suomen kirjallisuuden historiasta - tai jos sitä ei ole, Aimo ja Köpi siitä varmasti kertovat suorastaan hykerryttävällä tavallansa. En ole itsekään vielä soutanut kirjaa loppuun saakka, mutta kunhan olen, bloggaan senkin sitten!

Hyviä lukuhetkiä!

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus 2013. 284 sivua.

"Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa." Taivaslaulu on rohkea kertomus ja avautuminen kipeästä, vaietusta, yhteisön sisäisestä asiasta. Kirjan ilmestymisen aikaan ja sen jälkeen lestadiolaisnaisten jaksaminen on onneksi ollut esillä muutenkin. Rauhala lähestyy aihetta hyvin lempeästi ja vahvan uskon kautta. Päähenkilöiden, Viljan ja Aleksin, oma usko on niin vahva, että se uskaltaa kyseenalaistaa yhteisön normeja. Teos valaisee lestadiolaisten elämää, uskoa ja yhteisöllisyyttä kauniisti mutta silti kaunistelematta. Se pyrkii kuvaamaan totuutta yrittämättä kuitenkaan hajottaa mitään. Riski on silti olemassa. Helsingin Sanomat (13.9.2013) luonnehtikin teosta tärkeäksi yhteiskunnalliseksi pamfletiksi.

Teoksen kantavin teema on lestadiolaisen suurperheen äidin ja vaimon osa, jaksaminen ja uupuminen. Rooli, johon valmistaudutaan jo pienestä pitäen, ei istu kaikille samalla tavalla, eivätkä kaikki jaksa yhtä paljon. Saarnassa nainen kuvataan "lintuemona. Juuri kun hän on päässyt vähän sukimaan höyheniään, kurkottamaan pesän reunalle ja ojentelemaan jo siipiään, hän tipahtaa takaisin pesän uumeniin." Naisen, äidin ja vaimon, "kuopan kaivaminen" alkaa heti naimisiin menon jälkeen ja se saattaa jatkua pitkään. "Odotan jo lumihiutaleita, jotka laskeutuvat nurmipeittoni päälle, ja puolukkamättään ja pihlajan suojassa on hyvä nukkua." Tällä tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. "Luolassa alkoi versoa vihreinä silmuina ja hiirenkorvina helpotus, pimeyteen tulvi valo." Samalla kun Rauhala käsittelee tietyn yhteisön naisten ja perheiden arkea, hän kuvaa erittäin hienolla tavalla myös uupumista, henkistä romahtamista ja onneksi myös vähittäistä toipumista.

"Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun." Taivaslaulu on monella tavalla myös voimakas, ihailua herättävä rakkaustarina. Se on kahden nuoren aikuisen tarina rakkaudesta, sitoutumisesta, yhteisestä uskosta ja unelmista. Se kertoo rakkaudesta parisuhteeseen ja vanhemmuuden ihmeeseen vaikeinakin aikoina. "Vilja oli pyhä. Hän oli antanut kehonsa itseään suuremman suunnitelman kasvupaikaksi kyselemättä, empimättä. Vilja oli maaemo, jonka taivaan sade oli kastellut viheriöiväksi ja kukkivaksi." Taivaslaulu kertoo myös äidin ja isän rakkaudesta lapsiinsa sekä lasten rakkaudesta vanhempiinsa. Kovin usein ei kirjallisuudessa tule esille niin voimakas isän rakkaus kuin tässä kirjassa. "Kun heräsi halu suojella ja hoivata omaa lasta ja perhettä, päämäärä oli vedenkirkas ja taivaanavara. Aleksista tuli vartiomies."Aleksin näkökulma rakkauteen, isyyteen, yhteisön painostukseen, omaan uskoon ja uskoon itseensä on lumoavan kaunis ja vahva.

Olen siteerannut teosta tarkoituksella paljon, sillä se on kieleltään yksi kauneimpia teoksia, joita olen lukenut. Se on rakkaustarina myös arjen ja ympäristön kauneudesta. Luonnon pienet ihmeet ovat läsnä lähes jokaisella rivillä, lasten ilossa, pihapuissa, vaimon hiuksissa, miehen silmäkulmassa ja vaikkapa pannukakuissa. Vaikka tarinalla on melko selkeä juoni, se ei kuitenkaan etene täysin kronologisesti. Kertojan ääni on vuoroin Viljan, vuoroin Aleksin, ja molempien ajatuksia käydään läpi lapsuudesta lähtien. Välillä äänessä ovat heidän pienet lapsensa kysymyksineen. Rauhala kuvaa välillä kasvavan nuoren naisen huolia ikään kuin lapsenomaisen nukkeleikin muodossa. Tämän lisäksi rakenteellista vaihtelua tekstiin tuo anonyymi blogiteksti kommentteineen. Näiden kautta perheen sisäinen tarina laajenee kuvaamaan koko yhteisön tuntoja. Upea lukukokemus, jonka rinnalle tarvitsee pakkauksen nenäliinoja.