Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäki 2017. Kivitasku. Gummerus. 645 sivua.

Kytömäen rakastetun esikoisen, Kultarinnan, jälkeen blogimaailmassa hykerreltiin onnesta, kun Kivitasku julkaistiin loppukesällä. Ja nopeita olivat muutkin kuin bloggaajat, sillä kun kävin ostamassa sen itselleni paikallisesta kirjakaupasta, sain käteeni hyllyn viimeisen.

Houkuttelen esiin muistoja [---] mutta kallio on vaiti. Se kantaa harteillaan jokaisen mutta ei jää pohtimaan ketään. Ihminen särkyy kaihoon, suruun ja taisteluihin, vuori seisoo tyynenä läpi sotien ja nälänhätien, rakkauden, syntymän ja kuoleman.

Kivitasku on järkälemäinen teos, kaunokirjallisuutta sanan parhaassa merkityksessä, romaani jonka paksuus ei häiritse muulloin kuin illalla sängyssä, sillä taitavasti punotun ja kauniisti kerrotun sukuromaanin parissa viettää mielellään pidempään aikaa kuin normaalisti. Kivitaskuun mahtuu pienen Mustasalmen suvun tarina 1850-luvulta nykypäivään, sen naiset Maaria, Katinka, Kerttu ja Helena, Helenan lapset, sekä venäläisylimystön karkuri, pitkäikäinen Albert, tämän poika Eero sekä Maarian rakastettu, kansatieteilijä Wilhelm Lagerqvist.

Pitkälle historiaan ulottuva romaani luo kuvan itäsuomalaisesta kylästä, jossa eletään hyvin alkeellisesti, hyödynnetään vanhaa perimätietoa ja luonnon parantavia voimia. Ripaus mystiikkaa maustaa arjen historiaa herkullisella tavalla. Samaan aikaan rajan toisella puolella elää ruhtinas, joka rakennuttaa maaorjien ja vankien avulla itselleen palatsin. Venäjältä tulee myös Sergei, joka muistaa lapsuutensa rikkaudet ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan vaarallisia ajatuksia. Maalaiselämän ja Pietarin loiston välinen ero on hurja, eikä vähiten rammalle vangille, joka selviää läpi nälän ja pakkotyön rajan molemmin puolin.

Vähitellen tullaan lähemmäksi nykypäivää ja Helenan kotitaloa järven rannassa, jossa tämän aikuinen lapsi Veka kokoaa itseään ja pinnistelee elossa sairautensa kanssa. Veka ei ole suvun ainoa sairas; Helenan menneisyydestä paljastuu vaiettu operaatio ja kaipuu jonnekin kauas merten toiselle puolelle. Sinne lähti aikoinaan myös Eero menetettyään nuoren vaimonsa. Merten takaisista kulttuureista ja salaisuuksista haaveillaan köyhässä töllissä ja naapurin Suntin Jussilla niistä on omakohtaisiakin kokemuksia.

Pakkomielteiset ajatukset saavat Katinkan keräämään ruhtinaalleen seitsemäntuhatta kolmesataaseitsemänkymmentä pientä kiveä. Alkaa paluumatka kotiin, mutta Katinkan lyhyt elämä ei kestä enää rasitusta. Hänen elottomalta vaikuttava ruumiinsa jää Soutajainvuoren laelle kivihautaan. Saman vuoren kivikkoiselta rannalta katoaa 150 vuotta myöhemmin Veka, joka omien pakkomielteisten ajatustensa vuoksi halusi päästä irti ja pakoon, ehkä juuri sinne kaukaisille maille. Kerttu-mummon kautta Maarian mystiikka ja vaarien kertomukset elävät suvussa edelleen. Haaveeni ja sairauteni ovat verenperintöä.

Samalla tavalla kuin Kultarinta, myös Kivitasku on ylistys luonnolle. Soutajainvuorella, Mustaselän rannoilla kivutaan kapeita polkuja, tallotaan varvikoissa ja soudetaan manteren ja saaren väliä sukupolvesta toiseen. Nälkävuodet pysytään elossa, sillä kalastaminen, marjat ja muut luonnonantimet eivät katoa ympäriltä niin kuin vilja, jonka varassa moni muu on. Kivillä ja kallioilla on selvästi myös symboolista merkitystä rannan asukkaille, etenkin oikeassa valossa joka paljastaa tutut kasvot.

Aurinko on nousemassa. Siirryn vähän päästäkseni idästä heijastuvaan lämmönläikkään, paneudun makuulle ja suljen silmät. Kallio painaa selkää kuin se lepäisi minua vasten eikä päinvastoin. Olen sen pinnalla niin kevyt että katoan.

Kivitaskusta riittäisi paljon kerrottavaa, mutta kohta lopetan. Maininnan arvoinen on mielestäni kuitenkin vielä teoksen nimi. Samalla tavalla kuin pari vuotta sitten kultarinta siivitti ajatukseni pieneen lintuun, kivitaskukin on pieni lintu Soutajainvuorella. Molempien kirjojen nimi taitaa kuitenkin olla viittaus johonkin muuhun, tällä kertaa uutteraan tyttöön Pietarin laidoilla.

Uskon että tämäkin teos nousee yhdeksi vuoden kirjoista, kaikki ainekset ovat nimittäin kasassa: vetävä, monipuolinen tarina, mielenkiintoa ylläpitävä rakenne ja kieli, joka on kaunista ja tarkoituksenmukaista. Lisää ihastuneita huokauksia vaikkapa blogeista Kirsin Kirjanurkka, Täällä toisen tähden alla ja Kulttuuri kukoistaa.

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Clare Macintosh 2014. Englanninkielinen alkuteos I Let You Go. Gummerus 2017. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière. 418 sivua.

Huomasin kirjan jälkisanoista että minua ja Clare Macintoshia yhdistää sama kaupunki. Olemme asuneet Oxfordissa samaan aikaan ja olen kävellyt hänen työpaikkansa, Oxfordin poliisilaitoksen, ohi useita kertoja, viimeksi tänä kesänä. Jännä pieni yhteys!

Macintoshin menestysjännäri oli oivaa luettavaa työväsymyksen keskelle. Työt alkoivat loman jälkeen sellaisella rytinällä että olin jo aivan helisemässä. Koukuttava kirja onneksi auttoi siihenkin tilaan!

Yritän kirjoittaa kirjasta niin etten paljasta mitään olennaista juonesta. Annoin sinun mennä on mainittu jo useaan otteeseen romaaniksi, jonka yllättävä käänne on mestarillinen, mieletön, nerokas... Tiesin jo etukäteen ettei käänne tule ihan heti, mikä osoittautui hyväksi tempuksi, sillä sitä hämmästyttävämpi se oli. Aivoni olivat jo ehtineet kertoa itselleen tarinan, sellaisen jonka kirjailija varmasti halusi jokaisen lukijan kuvittelevan. Mutta yllättäen asetelma muuttui täysin ja olin hetken suorastaan ärtynyt. Huiputettiinko minua näin pitkään?

Sen uskallan kuitenkin kertoa, että kyseessä on yliajo. Äiti päästää otteensa lapsestaan ja saman tien auto törmää tähän. Sen sijaan että kuski jäisi auttamaan, hän pakenee paikalta, katoaa eikä häntä löydetä pitkään aikaan. Bristolilaiset etsivät selvittävät tapausta yli vuoden ennen kuin ratkaiseva todiste löytyy ja tapaus alkaa edetä kohti Walesin kauniinkaruja rannikkomaisemia. Onnettomuuden taustat selviävät tietysti vasta ihan kirjan loppupuolella. On nainen, joka on menettänyt lapsensa ja mies joka hakkaa vaimoaan.

Tarinan toinen päähenkilö, kolmikymppinen Jenna, elää onnettomuuden jälkeistä aikaa Walesissa, syrjäisessä mökissä rannan tuntumassa. Hän yrittää rakentaa uutta elämää, mutta pelkää, huutaa öisin eikä uskalla luottaa miehiin. Toinen päähenkilö on rikoskomisario Ray, isä ja aviomies, joka intohimoisen työskentelyn ohessa yrittää tasapainoilla kotonaan. Yksityiselämän huolet kasaantuvat eikä tilannetta helpota uusi pirteä työtoveri Kate. Poliisityöhön ja toisaalta Rayn perhe-elämään paneudutaan kirjassa vähintään yhtä paljon kuin Jennan traagiseen elämään, mikä sai minut pohtimaan, onko bristolilaispoliiseille luvassa jatkoa myöhemmin.

Annoin sinun mennä on takakannen määritelmän mukaan psykologinen trilleri, muttei kuitenkaan kovin pelottava, hieman jännittävä vain. Kudelma pysyy hyvin koossa ja Jennan traaginen menneisyys paljastuu lukijalle sopivan hitaasti. Romaani on kirjoitettu hyvin koukuttavaksi kuten asiaan kuuluu ja sen parissa on ihana viettää muutama ilta. Hieman vierastin kuitenkin kerronnan eri aikamuotoja ja persoonia. Jennan tarina kulkee aina minä-muotoisessa preesensissä, kun taas jälkipuoliskon pahiskertoja käyttää sinä-muotoa, Jennalle puhuen. Kaikkitietävä kertoja on varattu Rayn osuuksille ja kerronta on imperfektissä. Tavallaan siis johdonmukaista, mutta silti hieman kömpelöä. No, oli miten oli, tällaisia menestysjännäreitä on kiva lukea välillä!

Kirjasta lisää: Kirsin Book Club, Rakkaudesta kirjoihin, Tuijata ja Kirja vieköön!

Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanto 2017. Lahtarit. Gummerus. 389 sivua.

Jo talvella ilmestynyttä Lahtareita on kehuttu niin blogeissa kuin muuallakin mediassa. Kannolta ilmestyi punaisista naiskaartilaisista kertova Veriruusut vuonna 2008, jonka ohella Lahtarit täydentää ansiokkaalla tavalla tarinaa suomalaisista sisällissodassa. Lahtarit ilmestyikin juuri sodan alkamisen vuosipäivänä 27.1.

Minäkin pyysin keväällä arvostelukappaleen, mutta niin vain kävi, etten pystynytkään sitä silloin lukemaan. Olin lukenut alkuvuodesta sodasta kertovia teoksia , esim. Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talo, Katja Petrovskajan Ehkä Esther ja Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Sodasta lukeminen alkoi tuntui liian pahalta, ajatusmaailmani kaipasi taukoa vainoista, tappamisesta ja pelosta, ja koska Lahtareissa ei lukijaa säästellä, päätin pitää kunnon tauon ja antaa mieleni vahvistua hieman. Vasta nyt kesällä huomasin, että jaksaisin taas. Onneksi en antanut periksi, sillä kirjahan tosiaan oli todella hyvä!

Kyllä tuntuu ourolta, kun linnut lauloo puis, ja me vain toisiamme tapoomme samoos mettis. 

Teos koostuu lyhyistä, vaihtuvien minäkertojien päiväkirjanomaisista katkelmista ja dokumentaarisista teksteistä sisällissodan alkupäiviltä sen loppuun, talvesta ja keväästä 1918. Katkelmien kertojat ovat pääosin nuoria valkoisia miehiä: suojeluskuntalaisia, jääkäreitä ja rintamalääkäreitä, mutta äänen saavat myös nuori muonittajanainen, prostitueerattu ja jopa suomenhevonen. Se on ennen kaikkea kertomus ilmajokelaisista pojista sotaretkellä Pohjanmaalta Viipuriin ja Helsinkiin, rohkeista ja kunnianhimoisista, päättömistä ja asialleen omistautuneista nuorista, joiden elämän lyhyt sota muutti tai katkaisi.

Tämä on sotaa, ja sodassa on sodan laki. Puniikin ampuvat meitä ja me puniikkeja.

Teoksen mosaiikkimainen rakenne toimii hyvin. Alkuun mietin, pystynkö yhdistämään runsaalta tuntuvaa henkilömäärää toisiinsa, menevätkö kertojat sekaisin, mutta pian pääsin matkaan mukaan, eikä kertojien runsaus haitannut lainkaan. Päinvastoin, kukin toi kertomukseen oman tärkeän näkökulmansa. Kirjallisuudessa punaiset ovat saaneet perinteisesti kertoa oman tarinansa sisällissodasta, mutta ammuttujen punikkien tappajien nimiä emme tiedä. Eikä tämäkään romaani sitä kerro, mutta se antaa hyvän kuvan siitä, millaista sota on saattanut olla heidän näkökulmastaan. Kertomukset etenevät aika lailla kronologisesti ja muodostavat lopulta hyvinkin yhtenäisen romaanin.

Sota on aina kamalaa, julmaa, mieletöntä. Kirjan kertojat näkevät nälkää, palelevat, haavoittuvat, menettävät yöunensa, tulevat hulluiksi, kovettuvat, karaistuvat, kasvavat aikuisiksi, pelkäävät, itkevät, juopottelevat, varastavat, tappavat, raiskaavat, haisevat, auttavat, hoitavat, huolehtivat ja kaipaavat kotiin. On karmivaa lukea, miten naapurit hyökkäävät toistensa kimppuun, rajoja vedetään, perheet hajoavat erimielisyyksiin ja ihmiset menettävät kotejaan. Uskomatonta on sekin, millä tavalla sodan aikanakaan tietynlainen moraalikoodisto - etenkin naisiin kohdistuva - ei unohdu eikä anna anteeksi. Vaikka olisit kuinka palvellut kansaasi, hoitanut haavoittuneita, pessyt ruumiita ja auttanut, kotiin ei ole tulemista jos maineesi on kärsinyt mahdollisten petipuuhien vuoksi.

Paha olo tästäkin kirjasta tietysti tuli, eikä sillä ole tekemistä sen kanssa, etteikö se olisi hyvä. Kirjallisuuden pitää aiheuttaakin tuntemuksia. Anneli Kanto on tehnyt suuren työn kootessaan aineistoa kertojia varten. Lopputulos on inhorealistisen uskottavaa ja karmivaa, mutta loistavaa, syvästi inhimillistä kirjallisuutta. Tarinoita pehmentävät kovasti kieli, joka varioi yleiskielisen ja vahvasti murteellisen välillä, antaen erilaisille kertojille omanlaisensa äänen, huumorinpilkahduksia ja ronskia kielenkäyttöä unohtamatta.

Se plakkari oli vähän niin kuin koko sota. Jotakin meinattiin, jotakin sensorttista saatin tehryksikin, mutta kumminkin meni aiva päin persettä.

Lahtareista lisää vaikkapa näistä blogeista: Lumiomena, Luettua elämää, Tuijata, Kirsin Book Club ja Kannesta kanteen. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!