Ville Eloranta ja Lotta Jalava: Sana sanasta. Suomen kielen jäljillä

Ville Eloranta ja Lotta Jalava 2021. Tammi. 284 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Tämä kirja oli ehdottomasti joululahjalistalla ja ihanaa, että sain sen! Kävin kuuntelemassa Elorannan ja Jalavan haastattelua Helsingin kirjamessuilla, mikä vahvisti entuudestaan kiinnostustani kirjaa kohtaan. Olen itsekin eräällä tavalla kielen asiantuntija, mutta voi miten nautinkaan uusimmasta tiedosta ja yksityiskohdista, joita en vielä tiennyt. Kuten kirjoittajat toteavat, kattavaa kansantajuista teosta suomen kielestä kirjoitetaan hyvin harvoin.

Teoksen ensimmäinen luku pureutuu sanojen merkityksiin. Käydään läpi sanojen entisiä ja muuttuneita merkityksiä, konkretian muuttumista abstraktiksi, monimerkityksisyyttä, johdinten vaikutusta merkityksiin ja muutoksiin, homonymiaa eli samalta näyttäviä mutta erimerkityksisiä sanoja, sukunimien etymologiaa ja vierasperäisiä sanoja. Mitä tarkoittavat esimerkiksi nimen Korhonen osat korho ja nen? Mitä tarkoitti ennen saivarrella? Luku päättyy kuvaamaan myös sijamuotojen, kuten elatiivin tai partitiivin, merkityksissä tapahtuneita muutoksia.

Toinen luku pyrkii selittämään ja kuvaamaan, miten kielestämme tuli suomen kieli. Mistä on lähtöisin vaikkapa kielen taipuisuus - onko se geneettistä vai sittenkin naapurista lainattua. Mitä reittiä kantakielten puhujat tulivat nykyiselle Suomenniemelle ja millaisina kielen eri vaiheet ovat kulloinkin ilmenneet, mitkä naapurit ja kauppakumppanit ovat milloinkin vaikuttaneet kielen kehittymiseen. Millä tavalla ympäristö vaikuttaa kieleen ja sen sanastoon?

Lainakerroksia on ihan valtavasti ja ihan arkisessakin sanastossamme on lukuisia lainasanoja eri aikakausilta, kuten ohra, puuro ja isä. Naapurit ovat vaikuttaneet myös nimiimme, kuten vaikkapa germaanikielet Huittisiin. Kolmas luku jatkaa kielen lainakerrosten kanssa: jumala on saapunut kaukaa, tytär hieman lähempää balteilta, raamattu slaaveilta ja laki skandinaaveilta. Kannattaa muistaa myös pitkä rinnakkaiselo saamelaisten kanssa. Joskus lainasanat myös liikkuvat edestakaisin ja niitä saatetaan lainata myöhemmin uudestaan. Miksi muuten joulujuhlassa olisi tuplasti sama asia? Kolmannessa luvussa pohditaan myös sanojen deskriptiivisyyttä ja onomatopoetiaa. Mielenkiintoista ja minulle melko uutta asiaa oli katsaus slangin kehittymiseen ja sen ainesosiin.

Neljännessä luvussa selvitetään muun muassa, millaisia lakeja äänteenmuutosten taustalla on ja millaisia äänteitä meillä on joskus ollut, vaikka enää niistä on jälkiä vain taivutusmuodoissa, kuten tapa - tavat. Nimistöntutkijat ovat joskus päätelleet liikaa kirjakielen perusteella ja karttaamme on jäänyt väärinymmärrettyjä nimiä, kuten Sodankylä. Harhaanjohtavaa on joskus myös olettaa, että sanan perusmuoto olisi muita muotoja korkea-arvoisempi tai vanhempi.

Teoksen lopuksi sopii lyhyt katsaus suomi-sanan alkuperän selityksiin eri aikoina. Tutkimus kehittyy ja menee eteenpäin ja ehkä jonain päivänä tiedämme varmemmin kielemme ja maamme nimen alkuperän, mutta suo-sanalla tuskin on mitään tekemistä sen kanssa, sen voi jo sanoa varmaksi.

Eloranta ja Jalava ovat kirjoittaneet tärkeän teoksen mukavalla tyylillä. Sinänsä pitkät luvut jaksottuvat kivan lyhyiksi alaluvuiksi ja kappaleiksi, ja minä ainakin pidin kovasti siitä, että kirjaa oli helppo lukea vähän kerrallaan tai halutessaan uppotua siihen pitkäksi aikaa. Vaikka terminologiaa onkin paljon, se selitetään hyvin ja asiaan vihkiytymätönkin ymmärtää tekstiä hyvin, kunhan vain on asiasta kiinnostunut. Kirja saattaa myös aiheuttaa kiinnostusta sellaisissa, jotka eivät ole kielemme piirteitä aikaisemmin pohtineet, sillä hauskoja esimerkkejä on runsaasti ja lukija saa usein yllättyä. Teoksesta voisi aivan hyvin ottaa paloja vaikkapa osaksi opetusta melkein millä tahansa kouluasteella. 

Kirjasta myös blogeissa Luettua elämää, Tuijata ja Kirjapino.

Koko Hubara: Bechi

Koko Hubara 2021. Otava. 208 s. Lainasin perheenjäseneltä. Kuva kustantajan.

Kerroin eilen serkulleni, että yksi syy miksi pidän Bechistä niin kovasti, on Koko Hubaran suorasukainen ilmaisutapa. Teksti ei pidättele, se ei pysähdy tunnelmoimaan eikä se viivyttele. Bechi on väkevää luettavaa ja jää varmasti mieleeni pitkäksi aikaa. Tämän esikoisromaanin olisi suonut näkyvän syksyn palkintoehdokkaissa!

Romaanin nimihenkilö Bechi on sopinut tapaamisen äitinsä Shoshanan kanssa kahvilaan kertoaakseen tälle raskaudestaan. Kertominen ei ole helppoa, sillä mikään näiden kahden suhteessa ei ole helppoa. Bechin mielestä äiti on yrittänyt aina liikaa olla läsnä sen sijaan että olisi rehellisesti oma itsensä, kirjailija. Naisten välillä on rakkautta, mutta myös paljon turhautumista, ärtymystä ja väärinymmärrystä. Asioiden piilottelua.

Ulospäin ei näy, että mutsi on hullu. 

Shoshana, jemeninjuutalaista sukua, on muuttanut Suomeen, vaikka hänen Suuri Suunnitelmansa oli päätyä Pariisiin. Hänen välinsä omiin vanhempiinsa viilenivät jo teini-iässä, joten kohdalle osuvan Hannun mukaan oli tavallaan helppo lähteä. Suomen kielen nainen opettelee nopeasti, jotta pääsisi kirjoittamaan kielellä, jonka puhujat ovat kylmiä, tasapaksuja ja ennakkoluuloisia. Shoshana osaa kuitenkin repäistä, vaikkei siitä kukaan tiedäkään. Pian tyttären syntymän jälkeen avioliitto päätyy eroon. 

Vaikka romaanin nimi on Bechi, minusta tuntui että luen enemmän Shoshanasta kuin hänen tyttärestään. Tyttären nimikin tulee äidin kadonneelta isoveljeltä. Teos on ennen kaikkea äitien ja tytärten välisten kipeiden suhteiden tilitystä. Jokaista irtiottoa äideistä tuntuu leimaavan katkeruuden tunne, edellisen sukupolven kyvyttömyys rakkauteen tai aitoon läsnäoloon. Johtuuko siitä, että jokaisella naissukupolvella on omat haavansa ja tapansa selviytyä uudessa kotimaassa. 

Äitiyden teema vahvistuu loppua kohti, kun epilogissa Shoshanan äiti Rivka saa puheenvuoron. Vanhan naisen elämää Maassa edeltää lapsena solmittu avioliitto, yhden pojan kuolema ja pian uuteen, luvattuun maahan saapumisen jälkeen toisen pojan katoaminen. Vasta epilogissa Hubara nivoo naisten tarinan osaksi Israelin kipeää politiikkaa, vaikka vihjeitä siitä toki on jo aikaisemmin. Myöhemmin Suomessa Bechin humalainen yö, kosketuksenjano, hedelmöittymisen hetki ja Shoshanan maaninen siivoushulluus ovat kuin jatkumo sille, mitä isoäidille tapahtui vuosikymmeniä aikaisemmin.

Romaani on kaiken muun ohella vahvasti myös kertomus maahanmuutosta ja uuteen sopeutumisesta. Shoshanan irtautuminen oli valinta siinä missä hänen vanhempiensakin lähtö Jemenistä, mutta syyt olivat tyystin erilaiset. Tiiviiseen romaaniin mahtuu paljon suuria teemoja, joista on kirjoitettu ennenkin, mutta tuskin ihan tällä tavalla. Bechi on sivumääräänsä paljon enemmän, ja pidin kovasti siitä, miten se tiiviydestään huolimatta hengittää ja jättää lukijalle tilaa ajatella ja päätellä itse. Se on kuin käärö, josta avautuu koko ajan lisää täytteitä.

Totesimme eilen serkkuni kanssa, että Hubaran teoksessa herkkua on myös sen dialogi, välillä myös sen puute. Etenkin Shoshanan ja Bechin välinen vuoropuhelu on tylyä, lyhytsanaista ja aitoa. Niin tuttua, että tunnelma välittyy heti, ja sanomatta jätetyt sanat pystyy täydentämään itse. Hubara pystyy tavoittamaan toisilleen läheisten ihmisten suhteesta jotain hyvin universaalia ja silti omakohtaista ja hyvin osuvaa. Ja ehkä se, miten äidin ja tyttären välinen kommunikointi on edelleen niin hankalaa, kertoo jotain asioista, joista ei ole koskaan puhuttu. Onneksi he soittavat isoäidille. Onneksi Bechi avaa vihdoin ja viimein äitinsä kirjoittaman omaelämäkerrollisen teoksen.

Kun mutsi kirjoittaa, mä näen millainen se olisi jos se ei olisi koskaan saanut mua. Se näyttää paremmalta niin.

Nellie Bly: Maailman ympäri 72 päivässä

Nellie Bly 1890. Englanninkielinen alkuteos Around the World in Seventy-Two Days. Suomentanut Tuija Tuomaala. Punos-kustannus 2021. 234 s. Lainasin kirjastosta. Kuvat kustantajan.

Ihan uskomaton saavutus nuorelta naiselta, 130 vuotta sitten! Maailmanhistoriaan jäänyt, Jules Vernen tarinan innoittama silloinen ennätys mainittiin myös Miia Kankimäen teoksessa Naiset joita ajattelen öisin. Muuten en ehkä olisi tätä tuoretta suomennosta edes hoksannut, mutta Nellie Blyta tulen minäkin totisesti ajattelemaan öisin. 

Toimittajana työskenneelleen Nellie Blyn (oikelta nimeltään Elisabeth Cochran) matka on tietysti jo sinänsä huikea juttu, mutta ei ole huono tämä matkakertomuskaan. Onhan se ihan ainutlaatuinen kurkkaus 1800-luvun lopun maailmaan ja moneen sen kolkkaan. Toki Nellie on saanut matkaansa paljon tukea eikä se olisi onnistunut ihan minkä tahansa yhteiskuntaluokan edustajalta, eikä monelta naiselta, mutta kuten Nellie itse monesti huomauttaa, amerikkalainen nainen oli monia muita vapaampi tuohon aikaan. Hän on kuuluisa myös siksi, että onnistui tekemään 72 päivän mittaisen matkan yhdellä asulla ja pelkällä käsilaukulla! Huh! Olen pitänyt itseäni tehopakkaajana, mutta tuohon en pystyisi.

Nellie Bly matkustaa New Yorkista Englannin kautta Ranskaan, sieltä Italian kautta Punaisellemerelle, Intian Valtamerta pitkin Ceylonille, edelleen Itä-Aasian rannikolle ja lopulta Japanista San Franciscoon ja junalla mantereen halki takaisin kotiin. Muistelmat eri kohteista vaihtelevat kovasti. Välillä Nellie paneutuu ihmisten väliseen kommunikointiin, kulkuvälineiden vertailuun, palvelun tasoon tai yksittäisiin matkakumppaneihin. Välillä hän kertoo seikkaperäisesti kohteen nähtävyyksistä ja kulttuurista. Välillä matkaa rasittaa myrsky tai jokin muu epämukavuus.

Mielenkiintoisinta oli oppia 1800-luvun lopun elämänmuodoista eri paikoissa, kuten nykyisen Jemenin eteläkärjen Adenissa, Ceylonilla, Kiinassa tai Japanissa. Kiinassa Nellie perehtyi jollain vierailukohteella moninaisiin kidutustapoihin (miksi ihmeessä!?), Japanissa hän ihmetteli kauneutta ja siisteyttä, ja Punaisellamerellä karua luontoa sekä innokkaita sukeltajapoikia. Vanhaksi tekstiksi teoksen tunnistaa siitä, ettei monikaan Nellien käyttämä kuvailutapa olisi nykypäivänä enää suotava. Hän kuvailee näkemiään ihmisiä suorasanaisesti, vertailee tapoja ja elintasoja häpeilemättä toisiinsa, eikä aina näe mitä kaikkea alemman yhteiskuntaluokan ihmiset tekevät vauraiden turistien eteen. Suomentaja on tehnyt hienoa työtä eikä teoksen teksti tunnu yllä mainittua lukuunottamatta lainkaan vanhalta.

Hieman epäselväksi jäi, miten matkan järjestelyt onnistuivat niinkin nopeasti, mutta upeaa että niin kävi. Nellie sai päätoimittajaltaan ehdotuksen lähteä kahden päivän sisällä. Kun ensimmäinen laiva lähti liikkeelle, naisella oli selkeä matkasuunnitelma ympäri maailman ja upouusi ompelijalla teetetty matka-asu. Jonkinlainen matkaseuralainenkin mainittiin aika usein, vaikka välillä Nellie matkusti yksin. Silloinkin hänen turvakseen löytyi kapteeneita, junailijoita ja muita miehiä, jotka takasivat matkan onnistumisen. Rohkea nuori nainen pelasti usein myös itse itsensä railakkaan huumorin avulla!

Myöhemmin muun muassa kirjailijana, teollisuusjohtajana ja keksinäjä toimineen naisen teoksesta myös blogeissa Fammo matkalla ja Kirjala.

Meri Valkama: Sinun, Margot

Meri Valkama 2021. WSOY. 556 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon napannutta Meri Valkaman teosta on lähipiirissäni odotettu niin kovasti, että valitsimme sen yksimielisen innokkaasti seuraavaksi lukupiirikirjaksemme. Moni odottaa sitä joululahjaksi, ja minäkin ostin sen Helsingin kirjamessuilta itselleni joululahjaksi, mutta enpä malttanut odottaa enää vaan luin jo! 

Kuka oli rakastanut isää ja häntä niin, että oli odottanut heidän paluutaan kaksi vuotta – odottanut ja kuitenkin päätynyt elämään ilman heitä? Vilja kaivoi laukustaan nipun kirjeitä, päällimmäisenä viimeisin. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut? 

Kolmikymppinen Vilja alkaa isänsä kuoleman jälkeen selvittää, mitä tapahtui Berliinissä, jossa hän eli lapsuutta 1980-luvulla. Toimittaja-isän Margot-nimiseltä naiselta saamat kirjeet kiehtovat salaperäisyydellään. Niissä käytetään peitenimiä ja niitä kirjoittaa nainen, jolla on kova kaipuu miehen ja pienen Kastanjaksi kutsumansa tytön perään. Kun Vilja tajuaa yhteyden itsensä ja kirjeiden välillä, hän lähtee Berliiniin lapsuutensa kotikulmille.

Romaanissa vuorottelevat Viljan kerronta vuonna 2011 ja hänen vanhempiensa näkökulmat Itä-Berliinistä 1980-luvulta. Välillä luetaan Margotin lähettämiä kirjeitä. DDR:n nopeasti etenevät tapahtumat kumuloituvat vuoteen 1989, jolloin muuri murtuu ja Viljan isä jättää yhden elämänvaiheen taakseen. Markus uskoo vankasti sosialismiin ja tapaa naisen, joka haluaisi uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Viljan äiti Rosa kipuilee turruttavassa perheenäidin roolissa ja pakenee arkea ystävänsä Uten luokse, kun avioliitto alkaa rakoilla. Ute onkin ensimmäinen ihminen, jonka Vilja löytää Berliinistä vuonna 2011, ja salaisuuksien vyyhti alkaa vähitellen purkautua.

Valkama on kirjoittanut teoksen niin vetävällä tavalla, että välillä jännittää kuin lukisi dekkaria. Veri ei ole suinkaan aina vettä sakeampaa, ja 1980-luvun Saksaan on jäänyt jotain, minkä Vilja haluaa ehdottomasti löytää, äitinsä kylmäkiskoisuudesta huolimatta. Viljan on pengottava arkistoja, purettava peitenimiä, kolkuteltava ovilla ja matkustettava Ukrainaan saakka, jotta hän saa tietää, mitä perheessä tapahtui. Vähitellen hän ymmärtää myös sen, miten lapsen on mahdollista unohtaa, jos asioista ei ole saanut koskaan puhua. Muistoissa on säilynyt kuitenkin myskintuoksu ja lomat merenrannalla, jotain mistä kukaan perheessä ei puhu. Miksi Viljan ja äidin välit ovat niin tulenarat ja miksi räväkkyyttä kaipaavasta äidistä on tullut niin kireä ja tavanomainen?

Sinun, Margot on erinomaista luettavaa niille, jotka rakastavat poliittista historiaa ja aatteen paloa. DDR:n henki on voimakkaasti läsnä ja Valkama on tehnyt hyvää taustatyötä niin arkisten kuin jännittävienkin yksityiskohtien kanssa. 1980-luvussa on myös paljon Suomesta tuttuja piirteitä. Tarinassa yhdistyvät upealla tavalla yhteiskunnallinen ja yksilötason murros, jotka molemmat jättävät pitkät jäljet. Valkama osoittaa, miten itäsaksalaisten oma historiankerronta on unohdettu länsimaisen alle ja miten pakkoliitosta ei ole vieläkään selvitty. 

Yksilötasolla romaani saa pohtimaan muistamisen ja unohtamisen merkitystä, lapsen kokemusta ja rakkauden voimaa. Valkama on kirjoittanut kauniin rakkaustarinan, jonka rinnalla kulkee aikuiseksi kasvaneen lapsen rakkaudenkaipuu. Lapset ovat suuressa roolissa molemmilla aikatasoilla, kun Vilja ajautuu aikuisten pelinappulaksi, ja kun hän itse punnitsee tunteitaan puolisonsa pientä tytärtä kohtaan. Viljan nykyelämän puoliso ja tämän työ niin ikään toimittajana jäävät ehkä hieman irrallisiksi muuten hienosti punotusta kokonaisuudesta.

Saamansa palkinnon lisäksi minuun vetosi kriitikko Suvi Aholan kommentti siitä miten hänelle paksut romaanit saattavat tuottaa tuskaa, mutta tätä lukiessa sitä ei edes huomannut. Ei todellakaan! Ainoa paksuuden aiheuttama ongelma on kirjan fyysinen koko/muoto - ehkä erilaisella ladonnalla, kevyemmällä kansimateriaalilla ja paperilaadulla olisi saanut aikaiseksi käsiin miellyttävämmän kirjan. Mutta se oli siis pieni ongelma! Kirjasta myös blogeissa Kirja vieköön!, Kirjaluotsi ja Kulttuuri kukoistaa.

Annamari Marttinen: Korsetti

Annamari Marttinen 2018. Tammi. 339 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Ihan luvattoman kauan joutui tämä romaani odottamaan yöpöydän pinossa lukuvuoroaan! Mutta parempi joskus kuin ei milloinkaan. Pidin kovasti Marttisen teoksesta Vapaa (2015) ja siksi tämä romaani lähti kirjakaupan alehyllystä aika nopeasti mukaani. 

Korsetti on tarina Paulista, pienestä pojasta, sitten nuorukaisesta ja lopulta aikuisesta miehestä, joka tykkää pukeutua naisten vaatteisiin. Kokeilu alkaa sattumalta tyttöystävän kanssa ja korsetin tuntu vartalon ympärillä, näky peilistä tulevat kai ensin Paulille itselleenkin yllätyksenä. Mutta miten luonnolliselta ja ihanalta se tuntuukaan. Mies kokeilee aina välillä, ostaa jotain pientä salaa, pitää itsensä kaapissa, ja voi mennä vuosiakin ettei hän pue päälleen mitään sellaista, mutta vähitellen hän antaa periksi luonnolleen ja haluilleen.

Pystyin nyt hengittämään. Minulle oli salaisuus, kuin vangilla joka on onnistunut löytämään raon ikkunattoman sellinsä katonrajasta ja jonka luo hän jollakin keinolla kiipeää kun kukaan ei näe. Asettaa silmänsä rakoon ja katsoo ulos, näkee palan taivasta, ehkä puunlatvan, ehkä lintu lentää joskus ohitse. Näkee miten satunnainen tuuli heiluttaa puunlatvaa.

Kun romaanin päähenkilö on transvestiitti, jännitys kohdistuu tietysti ensin siihen, miten pitkälle ja miten julkisesti Pauli on valmis kokeilemaan. Sen jälkeen jännitetään sitä, miten hänen ihmissuhteensa kestävät kaapista ulostulos. Romaanista pystyy päättelemään aikakaudet, mutta ajasta kertoo paljon sekin, miten vähän hän tietää muiden tiittien olemassaolosta. Pauli löytää itselleen tukea ja ystävän, mutta pääosin hän on taipumuksensa ja ajatustensa kanssa hyvin yksin. Salailu kestää vuosikausia ja se on hajottaa hänen itsetuntonsa, mielenterveytensä ja tietysti parisuhteensa.

Marttisen rauhallinen, näennäisen tapahtumaköyhä ja hyvin arkinen teksti on oivaa vastapainoa sille tunnemyrskyn määrälle, minkä kanssa Pauli eli Suski joutuu elämään. Romaanissa on hyvin vahvoja tunteita ja sydäntäsärkeviä hetkiä. Tekisi mieli ojentaa käsi päähenkilöä kohti ja taputtaa kevyesti olalle, näyttää tukensa tai sanoa kannustava sana. Miten hirveän yksin ihminen onkaan, kun hän joutuu päättämään asiasta jonka tietää järkyttävän niin monia.

En ole tarkoittanut koskaan kenellekään mitään pahaa. --- Mikään ei tuntunut oikealta, turvalta, hyvältä. Kaikki tuntui kivulta. Loputtomalta ja lakkaamattomalta. Pahenevalta ja hitaasti kiduttamalla tappavalta.

Riemukkaita ja onnentäyteisiäkin hetkiä onneksi elämään mahtuu, etenkin silloin kun Suski uskaltaa enemmän ja saa tukea ympäriltään. Kipeiden vuosien ja jatkuvan sisäisen kamppailun jälkeen hän löytää oman tasapainonsa ja tapansa olla oma itsensä. Loppujen lopuksi tarinassa on paljon toivoa ja uskoa siihen, että elämä kantaa ja löytyy joku, joka hyväksyy.

Kirjasta myös blogeissa Kirja vieköön!, Kirjaluotsi ja Elämä on ihanaa.

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva

Camilla Grebe 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Alla ljuger. Suomentanut Sari Kumpulainen. Gummerus 2021. 415 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Maria asuu pienen poikansa Vincentin kanssa vanhan kartanon arvokkailla mailla vihreässä puutalossa. Hän on mennyt vastikään naimisiin Ranskasta Ruotsiin muuttaneen Samirin kanssa, jolla on teini-ikäinen tytär Yasmin. Uusperheen arki ei ole aina helppoa, vaikka parisuhteessa on paljon rakkautta ja lapset pitävät kovasti toisistaan. Yasminin ja Marian välillä on kismaa, ja teinityttö ottaa äänekkäästi yhteen isänsä kanssa iltaisin. Yasmin ei panosta lukio-opintoihinsa niin täysillä kuin mitä isä toivoisi, vaan viettää aikaa poikaystävien kanssa ja pukeutuu Marian mielestä liian viettelevästi.

Joulun alla vuonna 2000 tapahtuu jotain minkä seurauksena Yasmin katoaa. Hänen tavaroitaan löytyy läheisen merenrantakallion kärjeltä ja merestä. Viikon etsintöjen jälkeen poliisit alkavat tutkia tapausta murhana. Todisteet osoittavat Samiria, joka on menettänyt edellisen vaimonsa ja toisen tyttärensä vain neljä vuotta aikaisemmin Pariisissa. Samir viedään tutkintavankeuteen, ja Marian ja Vincentin elämä mullistuu taas täysin.

Jännitysromaani rakentuu osista, joissa tarinankertoja vaihtuu. Ensimmäisen vuoron saa Maria ja seuraavassa osassa tapahtumia täydentää downin syndroomaa sairastava Vincent. Tarkkaavainen, empaattinen poika näkee ja kuulee asioita, joista Maria ei tiedä, mutta joista hän ei uskalla kertoa poliisille. Vincent ymmärtää asiat omalla tavallaan ja lopettaa puhumisen 20 vuodeksi. Niinpä kerronta siirtyy vuoteen 2020, kun kallionkielekkeen läheltä löytyy ruumis. Jo aikoinaan tapausta selvittänyt Gunnar palaa Marian vihreään taloon ja aloittaa Yasminin katoamisen uudelleen penkomisen.

Gunnarin ja tämän työtovereiden kautta Veteen piirretty viiva linkittyy Greben aikaisempiin teoksiin. Muuten teos on täysin itsenäinen. Vuonna 2020 Gunnar on mies, joka ei voi vastustaa naisia, mutta ei myöskään halua sitoutua. Muuttuuko miehen suhde naisiin, kun Maria on jälleen lähellä? Gunnar löytää johtolangan ja 20 vuotta vanhat tapahtumat alkavat selvitä. Lopulta dramaattisen tarinan kertojaksi pääsee myös itse Yasmin.

Greben teoksessa on mielenkiintoinen asetelma, kun arabitaustaista miestä syytetään tyttärensä murhasta. Kunniamurha on rantautunut Ruotsiinkin ja Yasminin tapaus nähdään juuri siitä viitekehyksestä. Mutta voisiko boheemi älykköisä tappaa tyttärensä teini-iän repäisyjen vuoksi? Vanhan kartanon vauraat naapurit juhlivine poikineen luo maiseman, jossa kotiapulaiset vaihtuvat tiuhaan ja vanhemmat ovat usein pois kotoa. Surusilmäinen Tom ja pellavapäinen Casimir eivät ehkä olekaan ihan sitä mitä lukija olettaa. 

Vaihtuvat kertojanäänet tuovat tarinaan jännittävällä tavalla eri näkökulmia. Kun Yasmin pääsee ääneen, moni lukijan etenkin Mariasta ja naapurinpojista luomat mielikuvat muuttuvat ja asetelma keikahtaa. Kukin on kertojana omanlaisensa, ja etenkin Vincent ja Gunnar piristävällä tavalla erilaisia. Päähenkilöt herättävät sympatiaa ja sääliä, mutta loppua kohden myös hämmästystä ja järkytystä. Yasminin katoamisen taustat tulevat puskista, kuten odottaa saattaa. En ole ihan varma, oliko loppuratkaisu kovin vakuuttava tai uskottava, mutta tarvitseeko sen ollakaan? 

Veteen piirretyssä viivassa oli paljon aineksia, joista voisi kertoa lisääkin, mutta voit lukea niistä vaikkapa blogeista Leena Lumi, Joken kirjanurkka sekä Kirjamuuri. Camilla Greben loistavasti kirjoitettuja, monesti palkittuja dekkareita ovat myös Lemmikki (2017), Horros (2018) ja Varjokuvat (2019).

Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Hanna Brotherus 2021. WSOY. 329 s. Lainasin kaveriltani. Kuva kustantajan.

Brotheruksen esikoisromaania on kauhean vaikea mieltää romaaniksi. Sitä on helppo lukea omaelämänkerrallisena, mutta ilmeisesti kyseessä on molempia. Autofiktiivisessä romaanissa on kirjailijan omaa tanssijan uraa, tunnistettavia henkilöitä ja elämänvaiheita, mutta tietysti myös paljon fiktiivisiä aineksia. Ehkä ei ole tarpeenkaan vatvoa, mitkä aineksista ovat totta ja mitkä eivät. Kokonaisuus on joka tapauksessa mielenkiintoinen ja vetävä.

Tekee mieli vaihtaa asentoa. Tekee mieli mennä johonkin. Jos kukaan ei pakota paikoilleen, lähden. Tältä minusta on aina tuntunut. Siksi olen saanut paljon aikaiseksi, siksi ihmiset ihailevat minua. He ihailevat ahkeruuttani, joka on oikeasti levottomuutta, liiallista energiaa suhteessa tehtävään. Kun liikkuu jatkuvasti, ei tarvitse kuunnella sitä, mitä sisin tai sielu puhuu. Taistelen. Vastustan itseäni. En halua ja haluan.

Minäkertoja kertoo ilmaisevansa itseään tanssijana, kirjoittajana ja äitinä. Ruumiillisuus onkin hyvin vahva teema romaanissa. Se miten kertojan vanhemmat ovat viitanneet toisiin ihmisiin, miten lapsia on kosketettu tai jätetty koskettamatta, miten kertoja itse lähtee rohkeasti tanssijan uralle, mitä hän tanssillaan ilmaisee, ja etenkin se, miten hänen perheensä sairaudet ovat vaikuttaneet hänen minäkuvaansa ja hänen ihmissuhteisiinsa.

Ruumiillisuuden lisäksi äitiys on mielestäni toinen hyvin kantava teema kirjassa. Se alkaa kertojan ja tämän oman äidin välisen suhteen kuvailuna ja jatkuu, kun kertoja saa omia lapsia. Välillä kuvaus on hyvin konkreettista ja arkeen sidottua, välillä se tavoittaa ikiaikaisia, universaaleja vanhemmuuden teemoja huonosta omaasta tunnosta pelkoon ja ylpeyteen. Romaanissa on neljän lapsen äidilleen kirjoittamia kirjeitä ja kertojan omille vanhemmille ja sisaruksille kirjoittamia kirjeitä. Kuten niin monessa teoksessa, tässäkin tulee kipeällä tavalla esille se ylisukupolvinen puhumisen hankaluus joka leimaa niin monia perheitä. Ja vaikka kertoja pyrkii purkamaan tätä haastetta omien lastensa kanssa, onnistuuko hän siinä rehellisesti, jos hän ei pysty olemaan rehellinen edes itselleen?

Väliin mahtuu myös päiväkirjamerkintöjä Pariisista keväältä 2018, jolloin kertojalla on ollut tarve irtautua arjesta ja lähteä tutustumaan itseensä. Hetket Seinen rannalla ovat kauniisti kirjoitettuja ja sopivat hyvin kokonaisuuteen. Silti en voi olla välillä ärsyyntymästä siitä valtavasta itsen ympärillä pyörimisestä, mitä koko romaani on. Toki se on sen teema - ainoa kotini viittaa omaan vartaloon. Pienestä ärsyyntymisestä huolimatta ihmettelin samalla, miten halusin kuitenkin lukea koko ajan lisää. Ehkä kuitenkin tunnistin teemoissa ja itsetutkistelussa jotain sellaista, mihin pystyin ainakin ajoittain samaistumaan joko itsessäni tai läheisissäni. Aiheet ovat sitten kuitenkin hyvin universaaleja. 

Ainoa kotini on koskettavaa luettavaa, varsinkin kun läpikäydään sairautta, riippuvuutta ja haurasta suhdetta läheisimpiin ihmisiin. Brotherus tavoittaa taitavalla tavalla ne pienenpienet eleet ja ilmeet, joiden puute haavoittaa tai joiden avulla haavoitetaan. Kertoja on kiihkeä, antelias ja heittäytyvä, ja yrittää ymmärtää itseään suhteessa muihin. Kovasti mietin samaa kuin hänkin: mikä on perittyä, mikä on opittua, mikä on selviytymiskeino ja mikä on luonteenpiirrettä.

Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Ankin kirjablogi ja Satunnainen ohilukija.

Ella Kanninen: Minun Italiani - pieniä tarinoita amoresta zuccheroon

Ella Kanninen 2020. Tammi. 204 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Matkakirjoja on kiva lukea silloin tällöin ja joskus ne vaikuttavat matkasuunnitelmiinkin. Korona-aikana niillä on ihan uudenlainen merkitys, kun ulkomaille matkustaminen on jäänyt vähiin tai jopa kokonaan pois. Ella Kannisen kolmas teos Minun Italiani ei ole varsinainen matkakirja, mutta Italiaan suuntaavalle erinomainen opas italialaiseen kulttuuriin.

Kirja koostuu luvuista, jotka on nimetty aakkosittain ja joihin Kanninen on valinnut omasta näkökulmastaan keskeisiä italialaisia ominaisuuksia ja kulttuurisia piirteitä, kuten Feste, Lingua italiana, Nonni tai Zucchero. Teemoja on kiva lukea vaikkapa yksi kerrallaan, niitä ei ole pakko lukea järjestyksessä ja - kuten minä tein - välillä voi vaikkapa hypätä jonkin vähemmän mielenkiintoisen yksityiskohdan yli.

Valtaosa Kannisen esittelemistä italialaiseen arkeen ja juhlaan liittyvistä teemoista on toki mielenkiintoisia! Erityisesti pidin ihmisten välisestä kommunikoinnista, sukupolvien välisistä siteistä, naapurien välisestä kanssakäymisestä ja ruokakulttuurista. Täytyy muistaa, että Italia on pitkä maa ja ominaispiirteet ja makutottumukset vaihtelevat kovasti etelän ja pohjoisen, rannikon ja vuoriston välillä. Italia on saanut vaikutteita monesta suunnasta mutta on myös vahvasti oma itsensä. Monessa esimerkissä loistaa Kannisen oma kotimaakunta Toscana.

Pitkään Italiassa asunut ja siellä töitä tehnyt Kanninen tuntee hyvin myös miten italialainen yhteiskunta toimii. Lukujen sekaan mahtuu runsaasti esimerkkejä byrokratiasta ja sen aiheuttamasta arkisesta joustavuudesta, pitkään miesten hallitseman maan seksismistä, ylipäätään suhteiden merkityksestä  työmarkkinoilla ja asioinnissa, naisten ja varsinkin isoäitien tekemästä mittaamattoman arvokkaasta kotityöstä ja loistavasta terveydenhoitojärjestelmästä. On siis seikkoja jotka meistä ovat ehkä vanhanaikaisia, ja seikkoja joissa emme olekaan parhaimmasta päästä.

Yksi kiehtovimmista teemoista on kauneuden käsite bellezza. Termi on suomalaista käännöstään paljon laajempi ja kattavampi. Se vaikuttaa sopivana pidettyyn käyttäytymiseen, pukeutumiseen, ruokailuun, arkkitehtuuriin, nautintoon... käsite, jonka merkitys on valtava, ja josta matkailijan ja kulttuuriin perehtyvän on ehdottomasti oltava tietoinen.

Kannisen teos laajentaa horisonttia ja on hyvin mukavaa luettavaa, sillä kirjailijan tyyli on leppoisa ja jutteleva. Samantyyppisiä teoksia voisin jatkossa mielelläni lukea muistakin maista ja kulttuureista. Italia on täynnä kuuluisia matkakohteita, mutta se miten ihmiset ajattelevat, toimivat ja käyttäytyvät, on vaihteeksi paljon mielenkiintoisempaa luettavaa. Kirjassa on myös valokuvia, jotka elävöittävät tekstiä ja esittelevät kauniita maisemia ja arkkitehtuuria. Teoksesta myös blogeissa Kirja vieköön! ja Kirjat kertovat.

Lucy Foley: Kutsuvieraat

Lucy Foley 2020. Englanninkielinen alkuteos The Guest List. Suomentanut Satu Leveelahti. Otava 2021. 381. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Menestyvän verkkolehden omistaja Jules järjestää häät tuulisella saarella Irlannin Atlannin-puoleisella rannikolla. Pahamaineinen saari ei ole kovin tyypillinen valinta juhlapaikaksi, mutta on omiaan Julesin ja tämän televisiosarjasta tutun sulhasen Willin maineelle. Näyttävän pariskunnan hääviikonlopulle on luotu paljon paineita, mutta sääennuste on huono, eivätkä kaikki vieraat ole ihastuksissaan nopeasti edenneestä suhteesta.

Morsiamen pikkusisko herättää huomiota synkkyydellään. Hänen lähimenneisyydessä on tapaus, joka on jättänyt syvät arvet, eikä nuori Olivia pysty nauttimaan siskonsa suurimmasta päivästä. Jyrkkiin rantakallioihin paiskautuvat aallot ovat melkein liian houkuttelevat. Menetyksiä ovat kohdanneet nuoruudessaan myös Hannah, miehensä avecina juhliin kutsuttu nainen, joka odottaa viikonlopulta paljon, ja hääsuunnittelija Aoife, jylhän saaren vähäilmeinen yrittäjä. Morsiamen, Olivian, Hannahin ja Aoifen lisäksi kerrontaa vie näkökulmallaan eteenpäin bestman Johnno, polttariseurueen musta lammas.

Jo kirjan etukannesta voi lukea, että joku häävieraista kuolee, joten en spoilaa mitään paljastamalla sen. Kirjailija on myös päätynyt rakenteelliseen ratkaisuun, jossa ruumiin löytyminen paljastuu jo ennen kuin muu kerronta on päässyt edes juhlapäivään saakka. Kerronta vaihtelee nykyhetken eli hääillan ja sitä edeltävien tuntien välillä. Odottava tunnelma muuttuu tuntien edetessä jännittäväksi, painostavaksi ja suorastaan kaoottiseksi. On selvää, että vieraslistalla on useampi henkilö, joka kantaa kaunaa, mutta kenelle? Onko kylmä ja päämäärätietoinen Jules astunut jonkun varpaille, onko hurmaavan komealla Willillä vihamiehiä, vai löytyykö jännite Willin vauhdikkaasta polttariseurueesta?

Polttariseurue on juuri niin ärsyttävä, itseriittoinen ja ilkeän yläluokkainen kuin vain sisäoppilaitoksessa vuosia viettäneistä pojista voi kasvaa. Foley onnistuu luomaan miesporukan avulla hetkiä, jotka ikään kuin tunnistaa jostakin (elokuvista?) ja joiden avulla pääsee kiusattujen, alistettujen ja naurettujen ihon alle. Sisäoppilaitosvuosista paljastuu tekoja, jotka on painettu villaisella, mutta joita ei ole unohdettu. Tarinan ja hääillan edetessä käy ilmi, että nuoruuden häikäilemättömillä teoilla saattaa olla kauaskantoisia seurauksia.

--- uskoo niin lujasti omaan tarinaansa. Minun versioni siitä alkaa murentua. ja kaipa hän on oikeassa sanoessaan, ettei valehdellut, ei oikeastaan. Hän vain jätti totuuden kertomatta.

Romaanin alkumetreillä ajattelin pettyneenä, että tämä onkin kevyempi teos kuin mitä odotin. Foley rakentaa palapeliä kuitenkin niin taitavasti, että pienen ärtymyksen jälkeen huomasin olevani ihan koukussa. Pinnan alla kuohuu ja syvästi inhimilliset tunteet puskevat pintaan sen jälkeen kun kaikki tyypillinen ja pinnallinen on kuvailtu. Foley repii auki tapoja ja ominaisuuksia, joita onkin syytä kyseenalaistaa. Tunnelma synkkenee myös taitavasti vähitellen. Varsinaista jännitystä en teoksesta löytänyt, ennemminkin gotiikkaa ja kauhuelokuvamaisia yksityiskohtia. 

Yllättävää kaikessa ei sitten loppujen lopuksi olekaan se, mitä tapahtuu ja kenet tapetaan, vaan se, miten monen ihmisen elämään surman uhri on ehtinyt vaikuttaa. Palapelin palaset jatkavat paikoilleen asettumista vielä päivä kirjan päättymisen jälkeenkin. Kirjasta lisää blogeissa Kirsin Book Club, Luetut ja Kirjan jos toisenkin.