Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Jussi Valtonen. Siipien kantamat. Tammi. 2007. Bon-pokkari. 221 sivua.

Opettajan on kiellettyä ja paheksuttua olla suhteessa alaikäiseen oppilaaseensa. Mutta voiko itseään estää ihastumasta ja rakastumasta, vaikka alkuun yrittääkin? Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Juhani ei siinä onnistu. Nuori ja älykäs Marianne loistaa oppilaana ja alkaa vähitellen vallata keski-ikäisen miehen ajatuksia.

Intohimoisesti oppiaineeseensa suhtautuva Juhani ei ole tainnut olla kovin intohimoinen suhteissaan. Kolmikymppisenä hän päätyy järkevään valintaan ja pyrkii kohti sen ikäisille tyypillisiä tavoitteita. Suhde ei kestä kauan odotetun lapsen kuolemaa hetkeä ennen synnytystä. Puoliso lähtee ja aloittaa uuden elämän. Juhani jää yksin vanhenevan koiransa kanssa. Jääkö surutyö tekemättä?

Rakkaus Marianneen tuo elämään väriä, mutta päätös olla aloittamatta suhdetta on kuitenkin Juhanin. Sen sijaan hänelle tarjoutuu tilaisuus Marjutiin, hyvännäköiseen ja pirteään, oikeanikäiseen naiseen, joka tekee illoista mukavia, mutta jonka kanssa ei voi keskustella kirjoista. Pian Juhani huomaa naisen rakastuneen miehen prototyyppiin eikä siihen Juhaniin, joka tämä oikeasti on.

Onko se totta, mitä minulle on sanottu, että olen korvannut elämän kirjoilla, oikeat ihmiset fiktiivisillä henkilöillä?

Kun oireet iskevät öisin, voisi niiden kuvitella johtuvan yksinäisyydestä tai stressistä. Sairastuminen on yllättäen helpotus ja tuo Mariannen takaisin. Aikaa ei ole enää paljon, mutta juoruilla ei ole enää mitään väliä.

Valtonen on kuvannut kirjassaan uskomattoman osuvasti eri-ikäisten ihmisten ajatuksia, toiveita, puheenaiheita, asenteita. Saman hän tavoitti myöhemmin Finlandian voittaneessa teoksessa He eivät tiedä mitä tekevät. Siipien kantamat pysyy kuitenkin tiiviimmin yksityisenä ja kaivautuu ihon alle. Niin taitavasti se pystyy kertaamaan niitä ajatuksia joita minullakin on ollut eri elämänvaiheissa. Tällaisella tuttuudella on kuitenkin varjopuolensa: tunsin oloni alakuloiseksi. Pitikö tässä nyt alkaa kaivella vanhoja? Alakuloinen teos on, ei kai siitä pääse mihinkään. Silti se piti hotkaista kerralla. Tuttuus aiheutti tavallaan myös helppouden.

Siipien kantamat on ihmissuhdedraamaa ja rakkausromaania, mutta se ei ole dramaattinen eikä romanttinen. Tarina on koskettava ja suurten aiheiden - kielletty rakkaus, epätoivo, parisuhde ja kuolema - käsittely on tarkkanäköistä. Pisteitä annan myös siitä, miten Valtonen esittelee opettajakunnan selviytymistä alati kasvavien paineiden ja muuttuvien suunnitelmien keskellä. Arkinen lakonisuus ja stereotyyppiset hahmot toimivat.

Jostain syystä tiedän, ettei tämä teos selkeästä taitavuudestaan huolimatta jää mieleeni pitkäksi aikaa. Ehkä syynä on juuri se tuttuus. Vaikka teksti koskettaa ja avaa haavoja, se ei nosta arjen yläpuolelle eikä avaa silmiä.

Siipien kantamista on kirjoitettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja ja Morren maailma. Sijoitan teoksen Helmetin kohtaan 3: kirjassa rakastutaan. Jee! Viisitoista kirjaa jo luettuna tähän haasteeseen!

Mikaela Strömberg: Sophie.

Mikaela Strömberg: Sophie. Romaani. Schildts & Söderströms. 2015. 236 sivua. Suomentanut Helene Bützow.

"Sophie oli vanhin tytär sittemmin kolmetoistapäiseksi kasvaneessa  lapsikatraassa, jonka vanhemmat olivat saksalainen pappi nimeltä Carl ja saksalainen nainen nimeltä Charlotte. Carl menestyi urallaan, opetti ja saarnasi parhaissa seurakunnissa ja hienoissa kouluissa, sai tunnustuksen Venäjän keisarilta. Ne ovat faktoja.

    Mutta mennäänpä yksityiskohtiin! On sammioittain juttuja ja tarinoita joista ammentaa. Niistä ei ole pulaa!"

Mikaela Strömberg on kirjoittanut talteen sukulaisensa Sophie von Behsen elämäntarinan sellaisena kuin se on säilynyt jälkipolville ja mitä historiankirjoista löytyy. Sophie ei kuitenkaan ole ihan tavallinen elämänkerta, vaan modernin näpsäkkä romaani nuoresta tytöstä ja perheenäidistä, joka eli Pietarissa ja Suomessa 1828 - 1886.

14-vuotias Sophie elää huoletonta elämää Pietarin vaurailla kaduilla, kikattaa ystäviensä kanssa ja käy koulua valmistuakseen hovineidoksi. Seitsemän sisaruksen, rauhallisen äidin ja vilkkaan, maineikkaan isän kanssa on elämä on täyteläistä, monikulttuurista ja sivistynyttä. Kuitenkin seikkailu, johon kaunis tytär ajautuu tsaariperillisen kanssa, johtaa pakkoavioliittoon hollantilaisen perhetutun kanssa. Nuoripari muuttaa metsäiseen Suomeen, jossa maa on kivistä, talot matalampia ja elämä hiljaista.

Nuori vaimo keskittyy pienten tyttäriensä kasvatukseen ja taloudenhoitoon. Hän on pidetty emäntä, ja vaikka monikielinen Sophie oppiikiin uuden kotimaan kielen nopeasti, varjoja riittää. Aviomiehen taidot kauppiaana ja maanviljelijänä eivät vakuuta, käräjäreissuja kertyy ja yhä useammin mies on sekä poissa että kännissä. Sophien on pidettävä taloutta pystyssä omin avuin. Ei hänkään pysy ulkopuolella juoruista, joita rohkeana ja näyttävänä ulkomaalaisena maaseudulla aiheuttaa, mutta vähitellen hän saavuttaa arvostusta ja nauttii naapureidensa tuesta.

Ei ole ihme, että Sophie von Behsen tarina on säilynyt. Romaani antaa kuvan neuvokkaasta, oppivaisesta ja uskaliaasta naisesta. Sophie kokee niin rakkautta kuin epäonneakin, mutta pessimistiksi hän ei taivu. Perheen elämää kuvataan konstailemattoman rempseään tyyliin. Sophie osaa olla tarvittaessa tunteeton ja kylmä, riehakkaan iloinen, kiimainen tai periksiantamaton.

Romaanin kieli (kiitos kääntäjälle hienosta työstä!) on hersyvää ja hieman vanhahtavalta tuntuva kieli sopii historiallisiin puitteisiin. Dialogi on raikasta ja nopeatempoista eivätkä kirjan luvutkaan ihan tavallisia ole. Kirjailija ikään kuin työstää kerrontaa eteenpäin samalla kuin kirjoittaa. Välillä annetaan taustatietoja, välillä palataan johonkin hahmoon, ja kun lukija on valmis, pyrähdetään taas eteenpäin. Toisaalta en ihan aina hoksannut, että mikä merkitys kaikilla pikku tarinoilla on kokonaisuuden kannalta. Pienestä hajanaisuudesta pieni miinus. Sen kokonaisuus kyllä kestää.

Sophiesta on kirjoitettu myös blogeissa Tuijata, Ullan luetut kirjat ja Oksan hyllyltä. Kuittaan tällä Helmetin haasteen kohdan 8: kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin.

Pauliina Susi: Takaikkuna

Pauliina Susi. Takaikkuna. Tammi. 2015. 550 sivua.

Polskit parvessa, luulet olevasi turvassa - ja sitten, eräänä ei niin kauniina päivänä, kaikki sinusta esiin noukittu ja talteen pantu loksahtaa yhteen. Tiedot täsmäävät sinuun. Sinä olet saalis, jota tänään tarvitaan.

Pauliina Susi on minulle aivan uusi tuttavuus. Halusin ehdottomasti lukea teoksen, josta olin kuullut ja lukenut pelkkää hyvää jo ennen kuin se voitti Vuoden johtolangan. Lisäksi edellisestä dekkarista tai jännäristä oli jo pitkä aika, joten tartuin Takaikkunaan juuri oikeaan aikaan, kun olin muuton jäljiltä levon ja viihteen tarpeessa.

Takaikkuna on samalla tavalla pelottavan ajankohtainen ja informatiivinen kuin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Takaikkunassa leikitellään ja pelotellaan ajatuksella, että kuka tahansa (tarpeeksi taitava velho) pystyy tarkkailemaan kenen tahansa tekemisiä, toimintoja ja kulkua, kunhan sosiaaliturvatunnus löytyy. Ja sehän löytyy.

Teoksessa on monia tuttuja jännärin aineksia. On uhrit, pahikset ja epämiellyttävät tyypit. Tunnelma tiivistyy ja takaa-ajo kiihtyy loppua kohden. Onneksi tästä järkäleestä löytyy muutakin. Esimerkiksi yksi keskeisistä hahmoista, nettilouhija, kasvaa tarinan myötä likaisesta nörtistä vastuuta kantavaksi, lämminsydämiseksi sankariksi. Isoveli valvoo -teeman lisäksi kirja esittelee niin ikään ajankohtaisia ilmiöitä kuten nimeltämainitsemattoman populistisen puolueen nousua ja skandaalinkäryisiä ministeriehdokkaita, rasismia, isän oikeuksia ja julkisen keskustelun tasoa.

Leia Laine on lähtenyt toiminnanjohtajaksi ProMen-projektiin, jonka tarkoitus olisi auttaa seksin ostamisesta riippuvaisia miehiä. Kansa kyseenalaistaa verorahojen käyttämisen kyseiseen hankkeeseen ja Leia saa sontaa niskaansa. Hänen tyttärensä, 16-vuotias Viivi, puolestaan on aiheuttanut paniikkia tuoreessa oikeusministerissä Tarmo Häkkilässä sotkemalla tämän epäilyttävään nettitaltiointiin. Pyristellessään irti nettiskandaalista Häkkilä tulee ottamaan apua vastaan taholta, jonka keinot eivät ole niitä kauneimpia. Tunnelma on paikoin hyisen painostava.

Kirja pitää otteessaan - harvoin olen ahmaissut 550 sivua parissa päivässä! Vaikka minulla ainakaan ei ensi alkuun ollut vielä hajua, kuka on vastuussa mistäkin ja kehen kannattaisi luottaa, ei hahmogalleria kasva liian suureksi eikä käänteitä ole liikaa, mikä on jännäreissä joskus suorastaan rasittavaa. Ja vaikka teoksessa käsitellään monenlaisia keskusteluaiheita, ne eivät jää ihan pintaraapaisuksi. Viivin kohtaama rasismi, keski-ikäisen naisen keskinkertaisen huono tekniikan tuntemus, nimimerkin takaa herjaaminen tai vaikkapa isän kokema holhousvääryys kulkevat osana tarinaa ilman teennäistä päälleliimaamista.

Onnea kirjailijalle palkinnosta! Kotimaisia dekkareita en ole kovin paljon lukenut, mutta Takaikkuna on varmasti palkintonsa ansainnut. Kirjasta löytyy arvioita myös vaikkapa Lukutoukan kulttuuriblogista, Kirsin kirjanurkasta ja Mari A:n kirjablogista. Kuittaan tällä teoksella Helmet-haasteen kohdan 32: kirjassa on myrsky.

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Ida Simons. Hollanninkielinen alkuteos Een dwaze maagd. 2014. Julkaistu alkujaan 1959. Suomentanut Sanna van Leeuwen. Gummerus 2015. 190 sivua. 

Alunperin vuonna 1959 julkaistusta, 1920-luvun juutalaisyhteisöstä kertovasta pienestä romaanista ja eräänlaisesta muistelmateoksesta tuli menestys, kun se löydettiin ja julkaistiin uudelleen vuonna 2014. Jo ilmestyneet postaukset ja muu kirjan saama huomio saavuttivat minutkin ja kirja pääsi yöpöydälläni ohi monen muun.

12-vuotias Gittel kasvaa varsin värikkään ja toraisan suvun vesana isoäitien, setien, palvelijoiden ja serkkujen keskellä. Gittelin vanhemmilla on taipumusta ajautua välirikkoon tasaisin väliajoin, jolloin tytär äiteineen matkustaa Antwerpeniin isoäidin taloon. Antwerpenin juutalaisyhteisössä juoruillaan, spekuloidaan, ennustetaan tulevaa, solmitaan salaliittoja ja mielistellään laskelmoivaan tapaan. Gittel ei ole enää mikään pieni tyttö, mutta kuitenkin niin nuori, ettei pysy aina mukana näissä monimutkaisissa juonitteluissa eikä ymmärrä aikuisten kieltä. Tarkkanäköisyydestään huolimatta tyttö sortuu vielä lapselliseen naiiviuteen ja antaa käyttää itseään hieman hyväkseenkin.

Aikuisena oleminen merkitsi: valehtelemista, pahan puhumista, rahahuolia ja mahakipuja.

Gittelin maailmassa taiteilla on suuri rooli. Naapurin sedän luona ja isän kanssa museoissa hän tutkii maalaustaidetta ja keskustelee siitä ikäisekseen hyvin taitavasti. Ihana Lucie antaa hänelle flyygelinsä käyttöön. Gittel soittaa ja harjoittelee ahkerasti tullakseen jonain päivänä kuuluisaksi taiteilijaksi. Aikuisten ystäviensä rinnalla hän kulkee pitkin Antwerpenin katuja ja paneutuu arkkitehtuuriin. Tällaisten kulttuuristen viittausten lisäksi romaaniin mahtuu runsaasti juutalaisyhteisön omia tapoja ja vanhoja perinteitä.

Sadan vuoden takaisen keskieurooppalaisen, arvostetun ja jokseenkin yläluokkaisen perheen elämässä on tietysti paljon sellaista jossa kaikuu menneisyys. On tarkkaa, kuka kenenkin kanssa liikkuu, mistä syystä puoliso valitaan, kenellä on palvelijoita tai kenet kutsutaan juhliin. Kuitenkin 12-vuotias Gittel on monella tavalla hyvin ajaton lapsi. Kirjailija kuvaa taitavasti sitä hämmennystä, mitä lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa eläminen aiheuttaa. Monet tytölle tuolloin tärkeät asiat ovat hyvin ikuisia. Eräänlaisena kasvutarinana romaani on sekä hauska että koskettava, kun Gittel oppii elämästä ja ihmisistä.

Simonsin kerronta on paikoin ihanan leikkisää ja humoristista, joskin välillä uuvuin nopeisiin käänteisiin ja pikaisesti kerrottuihin tarinoihin. Lisäksi romaani sisälsi niin valtavan määrän sukulaisia ja muita tuttuja, etten aina muistanut kaikkia hahmoja tarinan nopeassa tempossa. Kokonaisuutena kirja jättää kuitenkin raikkaudessaan ja hienoisessa omalaatuisuudessaan hyvän maun. Hienoa, että menneisyydestä nousee pieni teos, joka pärjää runsaan kirjatarjonnan keskellä niin loistavasti ja erottuu edukseen!

Arvioita voi lukea myös blogeista Lukuisa, P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena ja Tuijata. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinson. Life after Life. 2013. Schildts & Söderströms. 2014. Suomentanut Kaisa Kattelus. 595 sivua.

Ja pimeys lankesi.

Blogistaniassa vuoden 2014 parhaaksi käännöskirjaksi valittu Elämä elämältä on kuiskinut perääni jo jonkin aikaa. Nyt kun Atkinsonin toinen romaani on juuri suomennettu, ajattelin, että on korkea aika tutustua dekkareista tutuksi tulleen kirjailijan ensimmäiseen romaaniin, jotta pääsee pian sen toisenkin kimppuun. Jotenkin nimittäin aavistin, että tämä lukijoiden rakastama teos vakuuttaisi minutkin. Ja niin kävi.

Atkinson on tuonut romaaniinsa samanlaista älykkään kuivakkaa huumoria, herkullisen todennäköisiä hahmoja ja sympaattisia koiria niin kuin on Jackson Brodie -dekkareissakin. Elämä elämältä on kuitenkin hurjasti kunnianhimoisempi teos. Se käsittää yhden naisen ja tämän perheen elämän sekä Britannian ja Euroopan merkittäviä kipukohtia 1900-luvun alkupuoliskolta. Romaani pohtii, millä tavalla pienet sattumat ja valinnat saattavat muuttaa kurssia niin yksityisen ihmisen kuin ihmiskunnankin osalta.

Ursula Todd syntyy harvinaisen lumimyräkän keskellä vuonna 1910. Tai ei sittenkään, sillä apu ei ehdi ajoissa paikalle. Ursula leikkii 4-vuotiaana meren rannalla ja hukkuu. Tai ei sittenkään, sillä joku ehtii kantaa hänet rantaan. Vai kantoiko tuo joku jonkun toisen? Se Ursula, joka kahlaa elämänsä läpi aina 1960-luvun lopulle saakka, kantaa mukanaan kaikkia noita vaihtoehtoja ja kokee siksi hämmentävän vahvoja tuttuuden tunteita lukuisissa tilanteissa ja paikoissa.

Hän oli ollut täällä ennenkin. Hän ei ollut koskaan ollut täällä.

Ursula on yläluokkaisen brittiperheen kolmas lapsi, isänsä silmäterä, pikkukarhu. Hänellä on vahvat siteet perheeseensä, joka nauttii rehevistä kesistä rauhallisen vehmaassa kylässä lähellä Lontoota. Sekä ensimmäinen että toinen maailmansota ovat vahvasti läsnä ja varsinkin jälkimmäinen ravistelee perhettä rajusti. Ursula on aktiivinen vapaaehtoinen, joka tekee sodan runtelemassa kaupungissa enemmän kuin kukaan jaksaisi. Järkyttävien, pommien silpomien näkymien ja hajujen vastapainona romaanissa herkutellaan maalaisidyllin tuoksuilla, kukilla ja kiireettömillä kesäpäivillä. Atkinsonin maailma on yltäkylläinen niin hyvässä kuin pahassakin.

Puoli tuntia sitten roju oli ollut koteja, nyt samat kodin olivat enää helvetillinen sekasotku tiiliä, murtuneita parruja ja lattialankkuja, huonekaluja, tauluja, mattoja, vuodevaatteita, kirjoja, astioita, linoleumia, lasia. Ihmisiä. Elämän rusentuneita sirpaleita, joista ei koskaan enää tulisi kokonaista.

Atkinsonin tekstiä on nautinto lukea. Hänellä on ilmiömäinen taito yhdistää kerrontaan yhtäkkisiä ajatuksia, lainauksia ja dialogia kerronnan ulkopuolelta, silti luontevaksi, täydentäväksi osaksi sitä. Tämä tuo tekstiin yllätyksiä, aina uusia näkökulmia ja useimmiten lukijaa huvittavalla tavalla. Lakoninen huumori on tietysti osa nautintoa.

Hän asui nykyisin yksin. Millie oli mennyt naimisiin amerikkalaisen ilmavoimien upseerin kanssa ja muuttanut New Yorkin osavaltioon ("Minä - sotamorsian! Kuka olisi uskonut?"). Porraskäytävän seiniä peitti ohut kerros nokea ja jotakin, mikä näytti rasvalta. Rakennus oli vanha ja kaiken lisäksi Sohossa ("pakon edessä", hän kuuli äitinsä äänen sanovan).

Elämä elämältä on toisaalta hyvin perinteinen sukuromaani, mutta tekstin raikkaus tuo siihen tuulahduksen tuoreutta ja pilkettä silmäkulmaan. Kirja on niin täyttä nautintoa kuin tällainen "perusromaani" vain voi olla. Lainaan tähän kohdan blogiystäväni Saran postauksesta: "Yhden sivun aikana on mahdollista hymyillä lämpimästi jonkin henkilöhahmon nasevasti kirjoitetuille vuorosanoille, ja toisaalta liikuttua kyyneliin asti." Juuri näin.

Lisää arvioita voi lukea vaikkapa Kirsiltä, Jonnalta ja Annamilta.