Michael Cunningham: Tunnit

Michael Cunningham 1998. Englanninkielinen alkuteos The Hours. Suomentanut Marja Alopaeus. Gummerus 2000. 239 s. Omasta hyllystä.

Pitää aloittaa ihmettelemällä sitä, miksi en lukenut Virginia Woolfin Mrs. Dallowayta silloin lähes kaksikymmentä vuotta sitten, kun Tunnit julkaistiin suomeksi ja olin ihastuksissani. Olin tietysti tietoinen teosten välisistä yhtäläisyyksistä, mutta miten vähän tiesinkään. Nyt kun olen lukenut molemmat - peräkkäin - olen vielä enemmän ihastuksissani. Ja onneksi Tuntien lukemisesta on jo niin kauan, että saatoin aloittaa lähes puhtaalta pöydältä.

Entä jos se hetki päivällisellä - se harmonia, se pieni täydellisyys - olisi kyllin? Entä jos päättäisi ettei halua sen enempää?

Tuntien (joka muuten on (Mrs. Dallowayn työnimi!) juonta tai episodimaista rakennetta on tässä turha käydä läpi, toivon että se on mahdollisimman monille tuttu teos. Elokuvakin oli hyvin onnistunut. Hauska yksityiskohta on se, kun romaanin Clarissa, jota elokuvassa näyttelee Meryl Streep, on ihan varma, että näki kyseisen näyttelijän kurkistavan asuntovaunusta ulos jollakin Manhattanin kujista. Tuntien ja Mrs. Dallowayn välisiä yhtäläisyyksiä onkin sitten paljon enemmän, ja oli ihanaa, miten ne yllättivät ja huomauttivat olemassaolostaan pienellä viiveellä. Cunningham on käyttänyt Woolfin teosta rohkeasti hyväkseen, mutta se tapahtuu niin hienovaraisella ja hurmaavalla otteella, ettei voi kuin ihailla.

Romaanien päähenkilöt - Clarissat - lähtevät itse ostamaan kukkansa, valmistautuvat illan juhliin ja elävät kumpikin oman maailmansa seurapiirielämää. Kolmenkymmenen vuoden takaiset ihmissuhteet, päätökset ja tunteet väijyvät molempien mielessä, kun vanha ystävä poikkeaa yllättäen. Siinä missä New Yorkin Clarissa kokee kuoleman läheisyyden konkreettisesti omassa päivässään, Lontoon Clarissalle se on vain etäinen uutinen - ratkaisu, johon Cunninghamin Virginia Woolf päätyy kirjoittaessaan Mrs. Dallowayta. Kuolema, ikääntyminen ja eletyt vuodet ovat voimakkaasti läsnä molemmissa romaaneissa, tietynlainen kaiho ja olemassaolon pohdinta, samoin kuin oman lapsen kasvun ja itsenäistymisen ihme.

Tuntien päähenkilöistä kolmas, Mrs. Brown, kokee samanlaista ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunnetta kuin romaanin Virginia Woolf - kenties myös se oikea. Naiseen, vaimon rooliin ja äitiyteen kohdistuvat odotukset tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Naiset tarkkailevat itseään, tekemisiään ja tunteitaan piinaavan hellittämättömästi. Molempien päivään kuuluu epäsopiva (?) suudelma, jonka lataus on ehkä todellisuutta suurempi. Siinä on jotain samaa minkä Clarissakin koki nuoruudessaan. Mrs. Brownilla on pieni poika, johon äidin tekemiset ja ratkaisut vaikuttavat vielä vuosikymmenien päästä New Yorkissa.

Voi hyvänen aika. Luulen, että luen Tunnit taas jonain päivänä ja löydän siitä lisää. Läheskään kaikki ajatukset eivät mahdu yhteen blogipostaukseen. Pidin kovasti myös Cunninghamin Tunteja edeltäneistä romaaneista Koti maailman laidalla ja Samaa sukua. Kolmen romaanin hahmoista löytyy samanhenkisyyttä, itsensä etsimistä, hyväksynnän hakemista, homoseksuaalisuuttakin. Valitettavasti näiden kolmen jälkeen ilmestyneet teokset eivät enää sitten niin sykähdyttäneet. Mutta Virginia Woolfia pitää lukea jonain päivänä lisää!

Haasteet: Helmetissä tämä sijoittuu tietysti kohtaan 33: Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan. Romaani on Kirjahyllyn aarre ja se sopii myös Lukemattomat naiset -haasteeseen. Lisää blogipostauksia: P. S. Rakastan kirjoja, Kannesta kanteen ja Sallan lukupäiväkirja.

Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää

Anna Kortelainen 2018. Gummerus. E-kirja 277 s. Luin BookBeatista.

Hyvä Sara ja hyvä me, kun valitsimme teoksen lukupiiriimme luettavaksi. Tästä saadaan herkulliset keskustelut aikaiseksi ensi torstaina. Meistä osa pääsi kuuntelemaan lukemisen rinnalle Anna Kortelaisen esitelmää Sarasta ja elämäkerrasta pari viikkoa sitten Tampereen Metsossa. Olipa hieno sattuma, sillä Kortelaisen eläväinen ja lämminhenkinen esitelmä antoi lisää ulottuvuuksia lukemiseen. Kiitos siitä kirjailijalle!

- Tämä oli aikanaan naisten kaupunki. --- Taidemuseoni kuuluu Tampereelle, koska sen kokoelmat ovat tulleet naisilta. Asiakkaideni lompakoista ja säästöistä ja kuukausipalkoista, myyjättärieni työstä ja minun työstäni. --- Jokainen tamperettaren helmanhulmahdus ja napakasti napitettu takki on osallinen tähän taidekokoelmaan.

Hyvä Sara! on monipuolinen teos ja perusteellinen katsaus tamperelaisen liikenaisen ja taidemesenaatin Sara Hildénin elämään. Äärimmäisen köyhästä torpan tytöstä kasvoi vähitellen nainen, joka vaikutti ensin vuosikymmenten ajan vaatettamalla kasvavan kaupungin miehet ja naiset, ja sen jälkeen rakentamalla valtavan taidekokelman, jonka kruunuksi saamme edelleen nauttia Sara Hildénin taidemuseon upeista näyttelyistä.

Vuonna 1992 kuolleesta Sarasta on varmasti edelleen elossa monenlaisia tarinoita ja mielipiteitäkin. Kortelaisen kirjoittama elämäkerta valottaa Tampereen ja Suomen historian tapahtumien ja erilaisten virtausten kautta yksin pärjäävän naisen elämää aina sisällissotaa edeltävistä vuosista 1980-lopulle saakka. Sara eli pitkään "itsellisenä" naisena ja nautti vapaudestaan, mutta kartutti osaamistaan ja omaisuuttaan systemaattisella otteella nuoresta lähtien. Vaatealan kaupankäynnin hän oppi tekemällä alusta lähtien nöyrästi kaiken tarvittavan, ja kun ura eteni, Sara pääsi hankkimaan tietotaitoa Pariisia myöten. Taidetta hän keräsi vähitellen ja hänen ympärillään oli nuoresta lähtien taiteentekijöitä. Avioliitto taidemaalari Erik Enrothin kanssa syvensi Saran suhdetta taiteenkeräilyyn, mutta suhteesta ei valitettavasti tullut onnellista.

Siinä vaiheessa kun Sara Hildénillä oli jo mahdollisuus perustaa oma pukimonsa, hän alkoi sijoittaa omaisuuttaan entistä enemmän taiteen tukemiseen, olihan hän esimerkiksi vuonna 1968 Tampereen suurin yksityinen veronmaksaja! Sara oli hyväntekijä muutenkin ja piti hyvää huolta lähellä olevista ihmisistään. Viimeisten vuosikymmenten suurin intohimo näyttäisi kuitenkin olevan taiteen mesenointi ja mahdollisuus omalta osaltaan edesauttaa kotimaisen modernin taiteen kehittymistä.

"Ilman suurta taiteen rakkautta ei vastaavanlaisia, maamme merkittävimpiin kuuluvia taidekokoelmia olisi syntynyt. Sara Hildén on ainoa naismesenaatti Suomessa." 

- Kauneuteen liittyy jokin sellainen kunnianhimo, jota on vaikea pukea sanoiksi. Ei ulkoisen tunnustuksen himo, vaan itsensä ylittämisen kunnianhimo. Taide on vapauden valtakunta.

Hyvä Sara!, kuten jo sanoin, käsittää runsaasti paikallista historiaa, joka on jo itsessään hyvin mielenkiintoista. Sen lisäksi Hildénin arkistoista on löytynyt paljon valtavan yksityiskohtaista tietoa ja lippulappusia, joiden perusteella Kortelainen on päässyt sisälle Hildénin yksityis- ja bisneselämään: runsaasti kirjeitä ystäviltä ja miehiltä, kuitteja, matkalippuja, sopimuksia ja vaikka mitä. Jo pelkästään Saran saamien rakkauskirjeiden pohjalta olisi voinut luoda mielenkiintoisen teoksen, mutta se olisi tietysti ollut yksipuolisempi ja väistämättä osin fiktiivinen, sillä Saran kirjoittamia kirjeitä ei ole juurikaan säilynyt.

Myöhempien vuosien myötä kirjeenvaihto taideystävien kanssa, taidematkat Venetsian biennaaleihin ja muotimatkat Pariisiin, sekä teosluettelot Saran kulloinkin hankkimista taideteoksista muodostavat jo toisen yhtä mielenkiintoisen kokonaisuuden. Saatika mäkinen avioliitto ja raastava suhde alkoholistin kanssa! Tai nuoren tytön ja omapäisen naisen elämä kahden maailmansodan aikana ja niiden välissä. Tarinoita ja tasoja on niin paljon, että tästä blogitekstistäkin on varmasti unohtunut jotain olennaista.

Tämän kaiken Kortelainen on kuitenkin saanut yksiin kansiin. Luettavaa oli paljon, mutta se oli palkitsevaa. Joitakin luettelomaisia yksityiskohtia taisin loppua kohden jo hyppiä yli, mutta teoksessa riittää kaikille jotakin. Hyvä Sara! tekee (ainakin nais)lukijalle samalla tavalla rohkean ja nosteisen olon kuin vaikkapa Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Sara Esteri Hildén teki uskomattoman hienon elämäntyön ja voisi olla monessa esimerkkinä kenelle tahansa! Hyvä Sara!

Teos on noteerattu myös blogeissa Kirsin Book Club, Tuijata ja Kaisa Reetta T. Osallistun kirjalla lukuhaasteisiin: Helmet, kohta 11: Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa, Lukemattomat naiset ja Elämä, kerta kaikkiaan!

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Virginia Woolf 1925. Englanninkielinen alkuteos Mrs. Dalloway. Otavan Seven-pokkari 2003. Suomentanut Kyllikki Hämäläinen. 293 s. Lainasin kirjastosta.

Mrs. Dalloway on osa kirjaparia, jonka keksin Helmet-haasteeseen. Sijoitan tämän kohtaan 8: Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäni yleissivistykseen. Pian tämän jälkeen aion lukea toistamiseen Michael Cunninghamin Tunnit, sillä olen nähnyt siitä elokuvan ja voin kuitata sillä Helmetistä kohdan 33. Tunnit olikin aikoinaan teos, joka palautti ihmisten mieleen Mrs. Dallowayn, yhtymäkohtia kun löytyy. Lisää niistä postauksessani Tunneista sitten kun sen kirjoitan.

Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat. Hän on nimittäin päättänyt pitää illalla kutsut. Clarissa Dallowayn yläluokkaisessa lähipiirissä on ketä kutsua, sillä hänen omien tuttaviensa lisäksi arvovieraita löytyy Mr. Richard Dallowayn kontakteista edustajainhuoneessa. Yhdenpäivänromaani alkaa aamusta ja päättyy juhlien iltaan, mutta sen aikana ehditään käydä läpi Clarissan elämää, etenkin nuoruutta ja nuoruuden tunteita, tärkeitä kohtaamisia ja ihmissuhteita.

Virginia Woolfin teksti on melkoista tajunnanvirtaa, jossa kertoja saattaa vaihtua kesken kappaleen, kesken kävelyretken, hetken puistossa tai vieraiden virratessa ovesta sisään. Se alkaa Clarissan ajatuksista, saa välillä päähenkilökseen tämän nuoruudenystävän Peter Walshin, kunnes palaa taas juhlaillan herättämiin muistoihin. Kertojina vierailevat monet hahmot Dallowayn talosta ja lähipiiristä ja joskus on aika vaikeakin muistaa, kehen nyt onkaan palattu tai siirrytty. Henkilögalleria on suuri, mutta vähitellen hahmot alkavat piirtyä esiin yksilöinä. Tajunnanvirtatekniikan rinnalla on hentoja tunteiden kuvauksia - kuin joen rannalla oleva kasvi johon sattuu airon isku veden pintaan: se värähtää. Niin hänkin hätkähti, niin hänkin värähti.

Lääkäri Sir William Bradshaw'n kautta kuvaillaan hetken ajan myös toisenlaista, muuta kuin Westminsterin etuoikeutettua - tylsää? - elämää. Italiasta sotilaan mukana Lontooseen muuttanut nuori vaimo Rezia kamppailee miehensä Septimuksen kanssa, joka on seonnut sotamuistojensa vuoksi. Kuolema on läsnä ajatuksissa ja epätoivossa, mutta myös miesparan ratkaisussa. Ensimmäisen maailmansodan kauhut kummittelevat vielä ihmisten mielissä. Kuolemaan palataan illan juhlissakin, kun Clarissa miettii, milloin nuoruudessa oli se hetki, kun olisi voinut kuolla onnellisena.

Mrs. Dalloway kokee jossain vaiheessa iltaa pysyvänsä ikään kuin käsivarren mitan päässä vieraistaan, ja ihan samaa ajattelin omasta suhteestani Clarissaan. Woolf ei päästä lukijaa kovin lähelle tätä; kyseessä on viehättävä, rauhallinen, elämäänsä varsin tyytyväinen ja älykäs nainen, joka järjestää kutsuja saadakseen hieman säpinää elämäänsä, mutta ovatko ajatukset kuitenkin koko ajan muualla kuin hetkessä? Romaanissa on läsnä eräänlainen melankolia, ei pelkästään Clarissassa. Paikkaansa hakevat monet muutkin. Päivä tuo mukanaan yllättäviä vieraita menneisyydestä ja herättää kysymyksiä niin Clarissan kuin Peterinkin valinnoista ja arvoista, spekulointia ihmisten tekojen tarkoitusperistä, valtasuhteista ja hierarkiasta, rakkaudestakin.

Ja tuossa häliseviä, lörpötteleviä naisia, juopuneita naisia; tuolla taas yksinäinen poliisi ja synkkiä taloja, korkeita taloja, kupolikattoisia taloja, kirkkoja, julkisia rakennuksia, ja laivan sireeniin ulvahdus joelta, ontto käheä huuto. Mutta tämä oli hänen katunsa, Clarissan katu. Vaunut virtasivat nurkan ympäri kuin sillan kaarta kiertävä virran pyörre, ja niitä veti yhteen sama päämäärä, niin Peteristä tuntui. Ne veivät ihmisiä hänen kutsuihinsa, Clarissan kutsuihin.

Mrs. Dalloway on muuten herkullista luettavaa Lontoon ystäville! Läsnä ovat lähes sata vuotta myöhemminkin tutut puistot ja kadunnimet. Teos on muutenkin säilyttänyt tietynlaisen raikkauden ja ikuisuuden. Oliko Virginia Woolf aikaansa edellä (tietysti oli!) tekniikallaan vai onko kerronnasta huokuva hienoinen kritiikki etuoikeutettua elämää kohtaan se, mikä pitää sen lukulistoilla aina vaan?


Romaanista myös blogeissa Luettua elämää, Kaisa Reetta T., Kirjoihin kadunnut ja Lukuisa. Osallistun tällä tietysti myös haasteisiin Joka päivä on naisten päivä sekä Lukemattomat naiset.